Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Kertojana Niklas Nylund.
Kevät 2018 oli Niklas Nylundille aktiivista aikaa, muttei niinkään tuottajan ominaisuudessa – hänet näet tunnetaan myös Leevi and the Leavingsin rumpalina, ja kyseisenä keväänä muisteltiin yhtyeen edesmenneen nokkamiehen Gösta Sundqvistin uraa kiertueen muodossa. Sundqvist olisi täyttänyt edellisenä vuonna 60, ja yhtye oli tehnyt hänestä kertovan kirjan julkaisun yhteydessä jo muutaman keikan. Ennen kuin päästään itse asiaan, oli pakko tiedustella Niklas Nylundin tuntemuksia kiertueen tiimoilta.
Koska yhtye henkilöityi vain ja ainoastaan Sundqvistiin, näkivätkö Leavingsin jäsenet muistokiertueen mahdollisuutena saada viimein tunnustusta itselleen?
– Ei meillä ole mitään hinkua päästä parrasvaloihin. Ei Risto (Paananen, basso, kitara ja taustalulu) ja Juha (Karastie, kitara) ole tarvinnut mitään parrasvaloa ja mä olen ehkä saanut sitä muualta ihan riittävästi. Nyt tuli tää Gösta memoriam -kiertue ja samaan syssyyn julkaistiin kirja ja koko katalogi vinyylinä. Se oli hyvä sauma juhlistaa ja päästä keikoille. Tehdään nää, jatkuu jos jatkuu.
On totta, että Sundqvistin ympärillä kaikki pyöri. Kirjoittihan hän kaikki biisit ja sanoitukset. Moni kuitenkin unohtaa, että bändin omaperäinen soundi luotiin yhdessä. Omaperäinen oli yhtyekin, sillä sehän ei tehnyt ollenkaan keikkoja. Tämä päätös sopi bändin jäsenille erittäin hyvin.
– Mehän tehtiin hommia tälleen vuosikaudet. Me saatiin leikkiä studiossa sillä tavalla, että kukaan ei edes huomannut, että me ollaan olemassa. Ja samalla säästyttiin kritiikiltä, kun Gösta oli kilpenä siinä edessä.
Kun totean Leevi and the Leavingsin musiikin kestäneen hyvin aikaa, ajautuu keskustelu tuttuun uomaan, jossa olen käynyt jokaisen haastattelemani digimurroksen läpikäyneen studioammattilaisen kanssa. Eli vertailuun siitä miten hommat tehtiin ennen ja nyt.
Nylund pohtii alkuun Sundqvistin kykyä tuottaa tekstejä, jotka ovat riittävän ajankohtaisia vieläkin. Yhtyeen musiikki ei ole myöskään soinnillisesti sidoksissa mihinkään tiettyyn aikaan. Kommentoin, että jos tehdään päivän soundia, on se helposti jo huomenna vanhentunutta.
– Valitettavasti. Kun on nähnyt aika nuoresta miten paljon musa-ala on muuttunut (etenkin) viimeisen viidentoista vuoden aikana ja kuinka nopeeta se muutos on. Ei siinä oikein pysy mukana. Varmaan kuulijatkin kuluttaa musaa ihan eri tavalla, mitä itse silloin nuorena. Silloin kuunneltiin sitä samaa ja odotettiin levyjä ja kuunneltiin ne puhki. Nykyään on joidenkin muiden tekemiä soittolistoja ja ne soi siellä taustalla jossain…
Myös musiikin tekeminen on Nylundin mielestä tietyllä tapaa demystifioitu, kun jokainen pystyy nykyään asentamaan ohjelman läppärilleen ja tekemään jonkin asteista musiikkia. Entiset ajat, jolloin studiossa luotiin, kehiteltiin, palloteltiin ideoita ja rakennettiin soundeja, eivät tule koskaan enää takaisin.
– Nykyään ihmiset mieltää, että kun on läppäri, softa ja mikki, niin mulla on studio. Vaikkei se ihan ole sama asia. Mutta se on tätä päivää ja sen kanssa pitää vaan elää. Jossain EDM:ssä (Electronic dance music) on se ongelma, että välillä tuntuu, että musaa ohjaa enemmänkin laitevalmistajat, kuin ne jotka rakentaa sen musan. Kun ne soundit on koluttu, niin pitää odottaa, että jotain uutta tulee markkinoille. Soundeja ei enää itse rakenneta. Se on joku muu kuka ne tekee. Välillä kuulee jopa samoja soundeja eri artisteilla, ja se ei ole kauheen makeeta, kun ihan samaa tulee vain vähän eri muodossa.
Onko musiikin vaatimustaso sitten muuttunut?
– Jos miettii pitkää kaarta, vaikka harmonioita Bachiin asti, kun keksittiin temperoidut harmoniat, musiikki oli silloin vaikempaa, mutta kyllä ne sitä ymmärsi. Mozart kirjoitti paljon musaa sen ajan taviksille – joka oli kuitenkin vaikeaa musaa. Mutta nyt meillä on enää neljä sointua, joita vaan käännetään ja väännetään, eikä tule mitään muuta. Miten tää kehittyy tästä eteenpäin? Vielä 1950–60-luvulla luotiin ja löydettiin uutta, myöskin klassisella puolella. Nyt ei hirveesti.
– Nykyään uutta musaa kuunnellessa harmittelee, että ”tän mä olen kuullut jo. Tää on varioitu tästä teemasta”. Se on vähän liian helppoa. Siellä on ne neljä sointua ja jopa niin, että ei saa olla mitään muuta. Gatekeeperit näkee heti punaista, että ei tällaista voi soittaa.
Eli tämä tahtoo sanoa, että musiikista ei saisi tehdä ”liian vaikeaa”. Mutta silloin kun jotain musiikkia sanotaan liian vaikeaksi, syyllistytään kuulijan aliarvioimiseen. Samalla pitää muistaa, että kyllähän musiikin pitää aina kehittyä eikä sitä pysty kukaan muuttamaan tai hillitsemään.
– Se menee minne menee. Jälkipolvet voi sitten tarkastella mihin päädyttiin kolmen sadan vuoden päästä. Päädyttiinkö kenties alkuun…
Leevi and the Leavings: Häntä koipien välissä
Nyt ainakin tiedetään, mihin 23-vuotias musiikin harrastaja ja kauppatieteiden opiskelija Niklas Nylund päätyi kesällä 1987. Hän päätyi kesätöihin firmaan, jossa hänen esimiehenään oli Risto Paananen, joka soitti myös bassoa Leevi and the Leavingsissä. Koulussa Nylundilla oli jo hyvä bändi, jolla riitti vientiä. Kultainen 80-luku oli otollista aikaa keikkailevalle bändille. Mutta nyt myös pomon bändi tarvitsi rumpalia. Sovittiin koesoitosta, joka järjestettiin syksyllä Soundtrack-studiossa Helsingin Pitäjänmäessä. Ja meno oli hyvin kummallista.
– Eihän se mikään koesoitto ollut, vaan ruvettiin tekemään samantien studiossa Teuvoa (Teuvo, maanteiden kuningas, eräs yhtyeen tunnetuimmista kappaleista). Ei ollut mitään hajua biisistä. Risto istui kopissa ja soitti demoakkaria. Ei klikkiä, ei melodiaa. Ei mitään. Sitä vaan piti seurata. Olin ihan haavi auki, että mitä tästä tulee. Ei varmaan kellään muullakaan ollut hirveesti näkemystä, mitä siitä kappaleesta tulee. Se oli ensimmäinen biisi.
Muutaman oton jälkeen Nylundin mieleen oli hiipinyt ajatus, että tästä ei taida tulla pysyvää pestiä. Biisin hahmotusvaikeuksien kanssa kamppaillut rumpali ei ollut järin tyytyväinen omaan suoritukseensa.
– Sen huomaa siitä kun fillejä tulee välillä aika outoihin paikkoihin. Rumpali Harri Ala-Kojola soitti mulle joskus, kun sen piti soittaa Teuvo jossain, ja ihmetteli, että mitä ihmettä sä olet siellä soittanut?
Homma ei kuitenkaan loppunut siihen, vaan tekeminen vaan jatkui. Nylundille ei ilmoitettu, onko hän bändissä vai ei. Vasta kun koko levy oli äänitetty, valkeni, että hän todella on mukana.
Koko levy purkitettiin siis samalla metodilla, ilman sen suurempia apuja. Välillä mukana oli klikki, välillä Gösta Sundqvist lauloi sointupohjien päälle diibadaabaa.
– Mulle oli täysin uutta, että levyä ei tehty livenä vaan osissa. Se oli tietyllä tavalla aika outoa, mutta siitä kehkeytyikin Leevi and the Leavingsin täysin oma soundi. Se tehtiin vähän epä-ortodoksisella tavalla.
Samanlaista kummallista fillailua löytyy muutamaltakin kappaleelta, mutta samaan syssyyn Nylund soitti vielä pari raidallista kitaroita. Voihan olla, että bändin muut jäsenet katsoivat Nylundia vähän sillä silmällä, että tässähän on hyödyllinen jätkä.
Kirjoittaja ei meinaa päästä millään asian yli. Mitä he oikein ajattelivat, kun laitettiin tuntematon tyyppi saman tien tekemään levyä?
– En tiedä. Kai se on mennyt riittävän hyvin. Kai ne olis viheltänyt sen poikki, jos siinä olis ollut jotain häikkää. Vaikka mun mielestä en soittanut mitenkään hyvin. Se kuulostaa ihmeelliseltä, mutta niin oli ainutlaatuinen bändikin, että mitään ei tehty ”by the book”.
Tilanne oli kuitenkin todella outo, eivätkä studiossa vallinneet olosuhteet helpottaneet asiaa ollenkaan. Sessiot tapahtuivat ennen Soundtrack-studion remonttia, jolloin koko iso sali oli täysin dempattu plyyshillä ja matolla.
– Aivan kuollut, rummut ei soineet yhtään. Siellä oli kaameeta soittaa. Kaikki epävireydet ja yläsävelsarjat kuului ihan selvästi. Se oli kaameeta. Mä en voi ymmärtää kuka on keksinyt täysin dempatun studion. Mä säälin jotain jousisoittajia ja puhaltajia kun ei saa mistään akustiikasta tukea, kun rummut jo kuulosti todella oudoilta. Ei mitään kolinaa. Tuntui että ne tulee tosi hiljaa vaikka soitti miten kovaa.
Vaikka bändiin liittyminen oli Nylundille iso juttu, oli itse levyn tekemisellä vielä suurempi merkitys. Levyn teko nimittäin sysäsi hänet peruuttamattomasti studiotyön tielle. Hän kertoo lumoutuneensa studiosta ja siellä työskentelystä niin paljon, että alkoi hengailla siellä vapaa-ajallakin. Mitään hajua hommasta ei ollut, mutta pikkuhiljaa mies imi tietoa itseensä.
– Tykkäsin Soundtrackista, kun se oli semmonen vanhan ajan studio. En ollut ikinä ollut sellaisessa. Se oli valtavan makee paikka. Siellä oli vanhan ajan henki. Sääli, ettei sitä enää ole olemassa. Siellä oli mahtava iso Apin pöytä, joka sitten myytiin melkein raatona Ruotsiin Cardigansin studiolle.
Nylundin alalle päätyminen onkin ollut hänen mukaan täysin sattumankauppaa. Koesoitosta tulikin levyn äänitys, jonka myötä hän kiinnostui alasta. Studioilla hengatessa oppi tuntemaan alan ihmisiä, kuten Pekka Aarnion ja Atte Blomin Johanna Kustannukselta. Leevi and the Leavings toi hänet tuottamismaailmaan ja myöhemmin hän myös tuotti yhtyettä.
Kummallisista lähtökohdista huolimatta Häntä koipien välissä -albumista tuli suomalainen ikivihreä ja Teuvo, maanteiden kuningas -kappaleesta kaikkien karaokemestojen kestohitti.
– Kyllähän me siinä kuitenkin jotenkin onnistuttiin ja Teuvosta tuli Leevin yksi suurimmista hiteistä. Näin ihmeellistä tää on. Jos biisi on hyvä, taimaus kohdallaan ja tähdet sopivassa asennossa, niin osumia vaan tulee, vaikka kuinka ihmetyttää. Siksi tää ala onkin niin ihmeellinen, että kun tietoisesti yrittää tehdä hittiä, se harvemmin onnistuu. Näitä asioita ei vain voi tehdä tietoisesti. Se on vaan sattumaa ja tietyllä tavalla tuuria. Vähän kuin pelaisi pajatsoa.
Hitaasti nousukiitoon lähtenyt levy saavutti kultarajan vuonna 1990 ja platinaa pokattiin seuraavana vuonna. Ifpin tilastojen mukaan albumia on myyty tähän mennessä 50 905 kappaletta.
Huomattavaa on että kolme yhtyeen albumia – Häntä koipien välissä, Musiikkiluokka ja Unelmia ja toiveita – saavutti samana vuonna kultalevyrajan.
Ville Pusa: Ingen vinner
Niklas Nylundin seuraava valinta käsittelee oikeastaan vain yhtä biisiä. Pikku juttu, saattaa joku ajatella, mutta siinä vaiheessa, kun yhtä biisiä on palloteltu lukuisilla miksaajilla maasta toiseen on pikku jutusta kasvanut aika iso. Homma meni pääpiirteittäin näin:
Villen Pusan Silver-albumin ensimmäista sinkkua miksataan ja miksataan. Tehdään eri versioita, menee viikkoja eikä riittävän hyvää vain synny. Jossain vaiheessa levy-yhtiön A&R päättää lähettää kappaleen muualle miksattavaksi. Siis Ruotsiin. Ei toimi. Tämän jälkeen kokeiluvuoroon pääsee Jussi Jaakonaho, jonka jälkeen kappale palaa takaisin Nylundille. Myös Svante Forsbäck pääsi kokeilemaan. Kun Nylund sai pallottelusta tarpeekseen, päätti hän käydä vielä kerran ensimmäiset miksaukset läpi. Ja kuinka ollakaan, sieltähän se voittaja sitten löytyi.
– Klassinen juttu, juostaan ympyrää, eikä nähdä metsää puilta ja sitten se kolmas versio onkin se oikea. Sitten se masteroitiin ja siitä tuli sinkku. Olen kuullut, että esimerkiksi Michael Jacksonin Thrillerillä oli myös aivan järjetön määrä miksauksia. Mä luulen, että se on ollut aika yleistä varmaan kaikilla tuottajilla ja miksaajilla, että tällaista tapahtuu jossain vaiheessa uraa.
Nylund spekuloi, että syynä järkyttävään vatvomiseen olisi ollut jokin radiosta paukahtanut jättihitti. Itse miksauksessa ei ollut varmaankaan mitään vikaa.
– Joku jossa oli jotain makeeta, joka alkaa vaikuttaa silleen. Alkaa semmonen skitsoilu, että ollaanko me jäljessä tässä soundissa? Luottamus omaan tekemiseen karisee. ”Onko tää tätä päivää?” Sitten menee viikkoja. Ja se oli raskasta hommaa. Istut siinä ja väännät jotain nappulaa, että mitä eroa tässä nyt on?
Kirjoittajaa ihmetyttää ettei Ruotsin versiotakaan hyväksytty. Luulisi, että viimeistään siellä saataisiin timanttia aikaiseksi. Mutta ei. Nylund toteaa miksauksen olleen laimeahko.
– Ei se vaan ollut oikea miksaaja siihen, ei sille annettu luultavasti myöskään aikaa eikä ehkä briifattu tarpeeksi. Ei se ollut sen vika.
Kun sopivat raamit oli löydetty, sujui loppulevyn miksaus kivuttomasti. Kymmenien työstämä sinkku ei pomppaa esiin loppumateriaalista esiin kuin pompöösiudellaan.
Jälkikäteen on helppo todeta miksauksen onnistuneen, sillä Ingen Vinner sai ilmestyessään paljon radiosoittoa. Suosion määrä oli yllätys, sillä olihan biisin kielenä se vähemmän puhuttu kotimainen, jonka joku saattoikin jo nimestä päätellä. Vielä suurempi hitti tuli kappaleen suomenkielisestä versiosta Haaveet kaatuu, joka soi sen ajan hittielokuvassa Pahat Pojat. Nylund ei ollut mustasukkainen uuden version saamalle suosiolle.
– Sehän oli tietyllä tavalla oman kuulosensa, mutta kunnioittaa hyvin sitä originaalia. Mikäs siinä. Sitä paitsi olihan Ingen vinner jo lopahtanut.
On sanomattakin selvää, että uuden version suosioon vaikutti osaltaan esityskieli. Silti Nylund veikkaa Ville Pusan suosion perustuneen kuitenkin paljolti juuri suomenkielisten diggailuun. Ainakin jos tarkastelee edellisen albumin En ängel faller ner -kappaleen saama suosiota.
– Se oli myös sellaista aikaa, jonka toivoisin tulevan takaisin. Että kieliasioilla ei olisi niin paljon merkitystä radiosoittoon. Tänä päivänä hommaa voisi tehdä ihan millä kielellä tahansa. Kyllä tänne mahtuis. Nyt tuntuu, että homma on vähän kapenemaan päin.
Paljon maahanmuuttajia asuttavasta Itä-Helsingistä kotoisin oleva tuottaja ihmetteleekin missä on heidän tekemänsä musiikki, sillä Ruotsissa suuri osa hiphopista on maahanmuuttajien tekemää.
Ikuiseksi hinkkaajaksi tunnustautuva Nylund ei mieluusti kuuntele omia tekemisiään. Hän kuvaa tapahtumaa skitsottavaksi. Levyn vieminen masterointiin aiheuttaa painajaisia.
– No kun ei se miksaus ikinä ole siinä. Pakkohan se on luopua siitä, mutta jotenkin se on pelottava juttu. ”Ai, olenks mä tehnyt noin?” Kuuntelin kuitenkin niitä biisejä vähän aikaa sitten ja perskules, nehän oli aika hyviä!
Aki Sirkesalo: Sanasta miestä
Aki Sirkesalon viimeiseksi jäänyttä albumia tehtiin ison maailman tyyliin kolmessa eri paikassa, kahden tuottajan ja kolmen bändin kanssa, joista kahden kokoonpano oli varsin kansainvälinen. Tämä ei ole kuitenkaan Nylundilla päällimmäisenä mielessä, kun hän muistelee albumin syntyä, vaan suru Sirkesalon menehdyttyä tsunamiturmassa Thaimaassa juuri ennen albumin valmistumista.
Muistot itse levyn tekemisestä ovat kuitenkin mieluisia.
– Todella mahtava levy tehdä. Silloin elettiin varmaan viimeisiä aikoja, kun levy-yhtiö antoi vapauksia. Pekka Witikka tuotti puolet ja mä toisen puolikkaan. Akilla oli visio, että levy tehdään monen eri soittajan kanssa. Hänellähän oli oma bändi, mutta osaan biiseistä hän halusi vanhat kaverinsa, joiden kanssa oli tehnyt joskus cover-keikkaa.
Bändi koostui pääosin ruotsalaisista ja pohjanmaalaisista soittajista. Nylund valittiin sen takia, että myös hän tunsi ruotsalaisia soittajia. Ilmassa väreili luksuksen tuntua kun pohjien äänitykseen Tornioon mentiin oikein lentokoneella ja soittajia tuli sieltä täältä. Pohjat äänitettiin seuraavalla kokoonpanolla: Andreas Habo rummuissa ja Bengan Bengtsson bassossa, kitarassa Mikko Paavola ja koskettimissa Mikael Svarvar.
– Ei tiennyt mitä odottaa kun tunsin vain Paavolan ja Svarvarin, mutta hemmetin hauskaa oli.
Sirkesalo oli siis tutustunut ruotsalaisiin soittoniekkoihin keikkaillessaan Pohjanmaalla. Bändi oli haalittu pääosin kasaan ruotsista. Tähän osavaikuttajana oli ollut Mikael Svarvar, joka tekee Vaasasta käsin keikkaa myöskin lahden toisella puolella. Sitä ei muuten helsinkiläinen tajuakaan kuinka lähellä Suomea Ruotsi siellä päin onkaan.
– Niinpä, se on ihan sama kuin lähtisi Tallinnaan.
Vajaan viikon mittaisissa Tornion sessioissa käyttökielenä oli ruotsi, jota myös Sirkesalo puhui sujuvasti.
Kaiken kaikkiaan kappaleita äänitettiin siis kolmessa osoitteessa. Torniossa, Witikan studiolla Espoossa ja Pitäjänmäessä Sountrackilla, jossa myös oli mukana ruotsalaisia, kuten Per Lindvall ja Mats Schubert Bo Kaspers Orkesterista.
On epäselvää miten kappaleet valikoituivat eri tuottajien kesken. Kyse oli Sirkesalon vahvasta visiosta, mihin kappaleisiin ainakin tietyt soittajat sopivat. Nylund kuulee kappalemateriaalissa joitain eroavaisuuksia.
– Kyllähän niitä demoja kuunneltiin ja Aki kyseli meidän mielipiteitä. Kaikki tietysti kävi, kun enhän mä edes tuntenut niitä kahta ruotsalaista soittajaa. Mutta Aki oli todella hyvin kartalla koko ajan, siitä miten hän tietyt asiat haluaa ja näkee. Tuottajana se oli tosi helppoa, kun hänellä oli niin vankka ja selkeä näkemys, mitä hän hakee. Ja hän pystyi myös kertomaan sen.
Mitäs sinun hommaksi sitten jäi?
– No vaikka ohjata miten jotain juttuja soitetaan. Kun ei se koskaan oo niin, että vaan istutaan alas ja aletaan soittamaan ja homma on kahden oton jälkeen valmis. Kyllähän siellä käydään hommia läpi ihan komppitasolta lähtien. Onko jonkun biisin rummuissa liikaa tavaraa tai pitäiskö joku homma soittaakin sudeilla. Rakenteet, vikat sävellajit ja viilaukset sun muut…
Kun lähdetään noinkin pitkälle äänittämään ja aika on aina rajallista, homman pitää toimia heti. Bändi oli saanut demot biiseistä etukäteen. Pohjat tehtiin paikallisen studiokoulun tiloissa ja mukana oli talon puolesta äänitarkkailija, joka auttoi patchauksissa ja muissa käytännön asioissa.
– On aina hankalaa tulla uuteen paikkaan, kun ei tunne sen akustiikkaa, eikä huoneita. Aika eloisa ja kaikuisa huone, jonka takia ei päästy soittamaan kaikki yhdessä huoneessa, Nylund muistelee
Albumia pitää ajatella aina kokonaisuutena, mutta miten se toteutetaan kun levyä tehdään kolmessa paikassa eri soittajien kanssa?
– Onhan se tietty haaste. Jokainen miksasi omat biisinsä. Juha Tikka oli EMI:llä A&R:nä ja hänen näkemyksestään oli paljon hyötyä. Hän oli kuullut kaikki biisit. Mä en ollut kuullut Vitikan miksauksia. Kyllä siitä ihan tasapuolinen levy kuitenkin tuli. Veikkaan, että keskiverto-kuulija ei edes huomaa mitään eroa sessioiden välillä. Joku biisi josta aloin miettimään, että kumpi sen oli tehnyt. Se piti ihan tarkistaa. Sen verran lähellä ne oli.
– Witikalla on oma tosi hieno, tiivis soundi. Olen aina ihaillut sitä. En edes tiedä miten hän sen tekee. Aina tehnyt tosi hyvää jälkeä. Olin aika kovassa seurassa.
Albumi oli muuten valmis ja siltä oli julkaistu ensimmäinen sinkku. Kun seuraavaa sinkkua ryhdyttiin editoimaan, lähti Sirkesalo lomalle palaamatta koskaan takaisin.
– Se oli kauhea järkytys. Akin kanssa oli todella kivaa tehdä. Hommat luisti tosi helposti ja hän oli semmonen visionääri. Päässä pyöri koko ajan seuraava projekti. Se oli hemmetin hauskaa aikaa, mutta kauhea päätös. Se on sessioita, joita en ikinä unohda. Hyvä levyhän siitä tuli ja sai kohtalaisia arvosteluja, mutta en mä sitäkään pystynyt silloin kuuntelemaan. Se oli ihan kauheeta.
Sanasta miestä -albumi valmistui jo vuonna 2004, ja se julkaistiin omaisten pyynnöstä alkuperäisen aikataulun mukaisesti keväällä 2005. Samana vuonna se saavutti kulta- ja platinarajan. Kaiken kaikkiaan neljä Sirkesalon albumia: Sanasta miestä, Enkeleitä onko heitä, Aika ja Halutuimmat, saavuttivat kultaa tuona vuonna. Sanasta miestä on myyty tähän mennessä 39 684 kappaletta. Albumin tuotto on ohjattu hyväntekeväisyyteen. (Lähteet: Ifpi, Wikipedia)
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
