Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Muistelijana Sampo Haapaniemi.
Sampo Haapaniemi elää tällä hetkellä työmielessä ruuhkavuosiaan. Tuottaja-rumpali tai rumpali-tuottaja – painotus riippuu aikakaudesta – on paikoitellen suorastaan ylityöllistetty kummassakin toimessaan. Soittopuolella häntä työllistävät erilaiset sessiot, mutta eritoten Kaihon Karavaani, joka on noussut viime aikoina oikein kansan suosikiksi. Lujaa Karavaani onkin kulkenut, sillä yhtye on julkaissut kahdeksan vuoden aikana kuusi levyä. Soittamisen lisäksi Sampo on tuottanut ne kaikki.
Tuotantopuolella työstössä ovat lähiaikoina olleet Pepe Willbergin kappaleet Vain Elämää -sarjaan ja Terho-säätiölle toteutettu ”massiivinen” levy.
Sampo ei tee eroa soittamisen ja tuottamisen välillä. Molemmat ovat osa muusikkoutta, ja ne tukevat toinen toistaan. Näin hän on ajatellut lapsesta lähtien. Kun hän aloitti rumpujen soiton 13-vuotiaana, olivat sitä ennen soittimina olleet jo kitara, piano ja klarinetti. Neliraitamankkakin oli mukana jo ylä-asteikäisenä.
– Nyt vermeet on vähän paremmat, mutta tavallaan mikään ei ole muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa. Siitä eteenpäin fiilistelin juttuja jo alkeellisella Macilla. Koitin matkia Saden taustoja. Tuota samaa mä teen edelleenkin.
Kolmen ikimuistoisen session mieleenpalauttaminen oli miehelle yllättävän vaikeaa. Tuotoksien arvojärjestykseen laittamiselle kun ei ole mitään kriteerejä – paitsi jollekin ainakin kaupalliset.
Tokaisen hänelle kirkasotsaisesti, että eikö se ole sivuseikka kun tehdään taidetta?
– Tietysti taiteelliset kriteeritkin painavat vaakakupissa, mutta kun asioita tehdään ammatikseen, yleisön löytäminen on ensiarvoisen tärkeää. Yleisöähän ei löydä, ellei levy löydä yleisöä.
Sampolta onkin joskus kysytty, miten niitä kaupallisia levyjä pääsee tuottamaan?
– En tiedä. Yksikään levy ei ole ollut kaupallinen ennen kuin niitä on ostettu. Tekovaiheessa se ei ole kaupallista musaa, vaikka tehtäiskin siinä mielessä. Aina pitää tehdä sillä mielellä, että tästä tulee ihan järjetön hitti. Niinhän ei tietenkään aina käy, mutta sitten kun käy, se on ihan järjetön bonus. Ihmiset on todella saanut tästä jotain ja ovat vieläkin fiiliksissä tästä kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Haapaniemi on sinut kaupallisuuden kanssa. Hänen lapsuutensa sankarit, kuten U2 tai Led Zeppelin ovat olleet kaupallisia yhtyeitä, ja kumpikin mahtuu maailmanlaajuisen albumimyynnin kärkikymmenikköön.
Jokin isoja massoja musiikissa koskettava puhuttelee myös Haapaniemeä.
– Kun on kasvanut levyjen kanssa jotka on tosi suosittuja, se on tarttunut omaan tekemiseen. Se on vaan jollain tavalla löytänyt yleisöä. Jos on taas toisaalta kuunnellut pelkkää underground-indiepörinää, ei voi odottaakaan, että se tekeminenkään ehkä löytää massoja. Kyse on estetiikka-asioista. Isoa ja pientä yleisöä puhuttelee eri asiat. Isolla yleisöllä on eri tarpeet kuin pienellä pääkaupunkiseutulaisella hipsteriyleisöllä. Mitenkään väheksymättä sitä hipsteriyleisöä.
Sampon mieltä on kyynistä syytellä tiettyjä tyyppejä laskelmoiviksi hittituottajiksi. Hän ei usko että se on edes mahdollista. Jollain tavalla sen intohimon pitää tapahtua jossain vaiheessa. Näin ainakin hänen kohdallaan.
– Kaikissa levyissä, joissa olen soittanut tai tuottanut, tekovaiheessa on ollut kova fiilis. Jos sitä ei ole, ei muutkaan saa sitä kiinni. Sen pitää tapahtua jonkun tekijöiden oman läikähdyksen kautta.
Intohimosta kertoo myöskin se, että Haapaniemi osaa sanoa ei.
– Ei pidä pelätä haasteita ja mennä tilanteisiin jotka saattaa tuntua alkuun vaikeilta. Mutta jos homma ei vaan tunnu itselle oikeelta, ei pidä lähteä tekemään sellaista. Oli sitten kyse musasta, aikatauluista tai jostain muusta. Jos on vaikka musaa josta ei diggaa, niin haluanko leimautua sellaisen musan tekijäksi? Siinähän piilee vaara, että tuleekin iso hitti ja sitten kyselyitä tulee lisää.
– On selvää, että ekat isot duunit mihin tarttuu, leimaa vahvasti ja siitä on aika vaikea päästä eroon. Sitten vasta kun onnistut jossain muunlaisessa jutussa, leima karisee pois.
Tuottajan työhön kuuluu isona osana verkostoituminen. Tässä Haapaniemeä on auttanut into tehdä rumpalina tuurauskeikkoja.
– Kukaan ei tule hakemaan mua himasta töihin. Ihmisiin pitää tutustua ja käydä niiden kanssa vaikka kaljalla. Ja yhtäkkiä sitä tajuaakin, että ton tyypin kanssa on nyt sellainen meininki, että kannattais kokeilla tehdä jotain yhdessä. Mutta tätäkään hommaa ei ole ilman artistia. Ekaks tarvitaan artisti, sitten vasta voidaan alkaa tuottamaan.
Ella ja Aleksi: Lenni Lokinpoikanen
(Warner Music Finland 2004)
Tässä sessiossa artisti olikin hieman erikoisempi tapaus – noin niinkuin työmielessä. Artisteina nimittäin sattuivat olemaan Sampon kolmevuotias tytär ja pari saman ikäistä perhetuttujen lasta, joille äänityssessiot olivat hauska leikki. Palkkiona oli pillimehua ja karjalanpiirakkaa (toki heille maksettiin myös ihan oikeatakin palkkaa).
Lenni Lokinpoikanen oli yksi ”uuden aallon” lastenlevyistä, joka käynnisti suoranaisen pop-artistien masinoiman lastenlevybuumin. Albumi sisälsi modernia soundia konetaustoineen, sellaista olisi voinut kuvitella helposti kuulevansa vaikka Beckin levyiltä.
Sampo kuvaa albumia monestakin syystä mullistavaksi tapaukseksi urallaan. Kaikki alkoi Teleks-yhtyeen tuurauskeikasta, jolla hän tutustui bändin toiseen perustajajäseneen Markus Koskiseen. Yhteisten intressien kohdatessa lausuttiin kuuluisat sanat: ”Pitäiskö tehdä yhdessä jotain?” Ja näin oli Sampo draftattu Teleksin tuotantotiimiin.
– Tehtiin yhdessä parit biisit Teleksin melkein valmiille debyyttilevylle. Sen jälkeen tehtiin heidän tokaa levyä Viimeinen sammuttaa valot.
Kesken tuotannon Koskinen saa yhteydenoton Helsingin kaupungin rakennusvirastosta. Voisiko hän tehdä heille neljän biisin levyn, jonka kappaleissa käsiteltäisiin luonnon ja kaupungin suhdetta? Mikä ettei.
Biiseistä kolme oli aivan tavallisia lapsille suunnattuja ralleja. Viimeiseen kappaleeseen oli olemassa vain tekstiaihio. Ja sitten Sampon pään yläpuolella syttyikin lamppu. Silleen vähän hassulla tavalla.
– Olen aina digannut tosi paljon hiphoppia, Fatboy Slimiä ja muuta konetanssikamaa. Kun mulla pyöri tossa jaloissa sopivan ikänen tyttö, jolla on tosi hyvä ulosanti, niin mitä jos se höpöttäis hiphoppia ja mä koodaisin sitä.
Ideasta toimeen. Ensimmäinen raakile saatiin kasaan. Kun sitä soitettiin kavereille, ”kaikki meni ihan pähkinöiks”. Vastaanotto oli sen verran hyvää että kaksikko päätti värkätä pari biisiä lisää.
Seuraavaksi tuottajakaksikko löysi itsensä palaverista Warnerilla. Aiheena oli kuitenkin Teleks ja ilmapiiri hieman hankala.
– Kuunnellaan Pekka Ruuskan kanssa Teleksin biisejä. ”Lähteeks nää biisit ja onks nää nyt hyviä…?” Saatiin palaveri päätökseen. ”No meillä olis täs yks toinenkin juttu, jota ihan vaan kotona fiilisteltiin”.
– Ja se ensimmäinen reaktio oli niin voimakas, että siitä tiesi heti, että nyt tässä on jotain. Nyt ollaan jonkun hyvä asian äärellä. Ainoa asia oli, että miten tän levyn voi julkaista kun artisti on kolmevuotias?
Levyä ei haluttu tehdä artistin omalla naamalla ja nimellä, koska ei haluttu tehdä lapsista julkkiksia. Sampon muistin mukaan nimet Ella ja Aleksi valikoituivat edellisen vuoden suosituimpien nimien mukaan.
Sampon mukaan lastenmusassa tekstit voivat olla niin hulluja kuin mahdollista. Ja se on ihanan vapauttavaa. Pop-musiikissa on hankalaa päästä samanlaisen ”kreisiyden” asteelle. Jossain vaiheessa alkaa aina miettimään että meneekö tämä jo liian pitkälle.
– Tehtiin laulu esimerkiksi siitä että eläimet voi tunnistaa talvella – ei niiden jäljistä vaan kakkajätöksistä.
Kreisiydessäkin voi helposti livetä banaaliuden puolelle ja lastenmusiikissa on helppo syyllistyä yleisön aliarviointiin. Tässä tapauksessa hyvänä limitterinä toimi fakta, että mukana oli oma lapsi. Eli mitä voit laittaa oman lapsen suuhun?
– Totta kai lastenlauluissa on parasta, jos niihin saa kaksi tasoa. Kun lapset ja aikuiset nauraa, silloin ollaan onnistuttu parhaiten. Tässä tapauksessa vielä teinitkin nauroi sille, joka oli meidän pelastus.
– Muuten tossa musassa ei ole mitään rajoitteita. ”Ai, näinkin voi tehdä?” Eikä tarvi miettiä liiemmin radiosoittoa. Tarviiko biisin kestää neljä minuuttia? Ei, se voi kestää minuutin.
Se oli tosi raikas hetki, vielä kun kyse ei ollut mistään tilaustyöstä vaan me vaan leikiteltiin keskenämme. Ton levyn tekeminen vaikutti moneen mun sen jälkeiseen projektiin.
Levy tehtiin kokonaisuudessaan Sampon olohuoneessa. Käytössä oli yksi mikrofoni, sämpleri ja pari synaa. Softana kotikoneeseen juuri ostettu Pro Tools LE. Lapsia laulatettaessa edettiin sana tai lause kerrallaan, jonka jälkeen Sampon puheet napsittiin pois ja pätkät laitettiin koneessa taimiin. Hän kutsuu levyä Pro Tools -koulukseen.
– Sehän ei ollut läheskään niin automaattinen kuin se nyt on. Kaikki tehtiin käsin. Kun se alkoi sujumaan, niin eihän sekään hankalaa ollut.
– Levyn teko oli hauskalla tavalla tekemistä ilman mitään rajoja. Konepohjaista musaa, jossa ei melodiaa. Pelkkää rytmiä, johon höpötystä päälle. Mitä hullumpi soundi sen parempi. Mitä kreisimpi idea, saman tien nauhalle.
Kun albumi julkaistiin, soitti Ylex MC Koppakuoriainen -kappaleen kolme kertaa. Aikana ennen Facebookia sana kappaleesta lähti kiirimään hurjaa vauhtia suusta suuhun ja erinäisten keskustelupalstojen kautta. Hetki, jolloin Sampo pystyi toteamaan itselleen että nyt tämä lähtee lentoon, oli outo.
– Meininki oli aika vilpitön. Ihmiset sai saman fiiliksen kuin kaverit, joille soitin kappaletta meidän olohuoneessa.
Päällimmäisenä ajatuksena sessioista on se oivalluksen hetki, jolloin tajuaa, että homma toimii. Tästä tulee mieletön juttu.
– Samaan aikaan miettii, miksei kukaan ole keksinyt tätä aiemmin? Varmaan jokainen onnistunut biisintekijä miettii, että ihanaa kun on tehty kappale, jota ei ole tehty aikaisemmin. Sama tällaisessa tuotannollisessa oivalluksessa; miten on mahdollista että tätä ei ole tehty aikaisemmin? Tosi iso merkitys oli tietysti Markuksen oivaltavilla teksteillä. Myös sisällön täytyy aina olla kohdillaan. Mutta näitä syntyy vaan tekemällä paljon asioita. Sitä enemmän tulee ideoita ja useampi niistä onnistuu.
– Tuo levy on hyvä esimerkki siitä, että on päässyt sellaisiin proggiksiin jotka on löytäneet yleisöä. Ilman sitä tää ei olis jatkunut näin pitkälle. Eikä olis varmaan tullut muita kyselyjäkään.
Lenni Lokinpoikanen saavutti tuplaplatinarajan vuonna 2005, pysyi Suomen virallisen albumilista kärkipaikalla neljä viikkoa ja palkittiin Vuoden yllättäjä -Emmalla. Ifpin tilastojen mukaan albumia on myyty tähän mennessä 66 059 kappaletta.
Alkuperäinen Rakennusviraston sinkku julkaistiin nimellä Siistin stadin snadeille ja Rakennusvirasto jakoi sitä ainakin helsinkiläisiin päiväkoteihin.
Haapaniemi ja Koskinen saivat levystä Suomen ympäristökasvatuksen seura ry:ltä ympäristökasvatuksen ruusun.
Ella ja Aleksi -nimikkeen alla julkaistiin neljä albumia vuosina 2004–2009. Ellan ja Aleksin levy-ura päättyi siihen, että artistit ”kasvoivat lokerostaan ulos pahemman kerran”.
Onko artistiuralle tulossa jatkoa?
– Ei näytä siltä, haha.
Kaihon karavaani: Surusilmäinen kauneus
(Universal Music Finland 2016)
Sampo Haapaniemi on fiilismiehiä. Kaikki hifistely ja rämplääminen on hänelle toissijaista. Sessioistaan hän muistaa päällimmäisenä sen jonkin fiiliksen, joka tulee jostain oivalluksesta, tai muuten vain vahvasta tunnelatauksesta. Kaihon karavaanin viimeisimmän albumin kohdalla vahvimmat sellaiset koettiin, kun visio levyn uudesta tuotantotavasta tuli lihaksi.
Sampo oli ehtinyt tuottaa yhtyeen kaikki neljä albumia rumpujen soiton ohella. Nyt viidennen levyn kohdalla tarvittiin muutosta. Tarpeeksi isoa muutosta ei saataisi aikaan, jos jatkettaisiin samalla tuotantotiimillä. Sitä paitsi bändin sisältä tuottaminen oli muutenkin aika raskasta. Ensimmäista kertaa bändin aikana hän halusi olla pelkkä rumpali. Levyn suuntaviivojen hahmottelu alkoi palaverista toisen tuottajan kanssa. Yhteistä suuntaa ei kuitenkaan löytynyt. Seuraava palaveri olikin jo kriisipalaveri.
– Kaikki aikataulut oli jo valmiina. Mä tajusin, että jos halutaan saada homma valmiiksi siinä ajassa, mun pitää se tehdä. Kukaan muu ei ehdi siinä ajassa päästä kyytiin tähän hommaan. Kun päätös sitten tehtiin, oli olo helpottunut. Konsensuksen löytymisestä ja kiireestä tulikin inspiroiva kokemus. Dead-line is your friend!
Soundimaailman luominen on yksi asia, kappaleiden sovittaminen toinen. Koska aikataulu oli tiukka, biisien loputtomaan vatvomiseen ei ollut aikaa. Testatakseen kappaleiden toimivuutta, bändi bookkasi itselleen minikiertueen tavallista pienempiin paikkoihin. Joka keikka äänitettiin ja monessakin kappaleessa sovitusta muutettiin jälkikäteen kuuntelun jälkeen. Seuraavan illan soundcheckissa treenattiin uusi versio. Kappaleet – kuten Autiosaari – saivat lopullisen muotonsa keikalla.
Tästä eteenpäin homma eteni helposti. Bändi sulkeutui studioon viideksi päiväksi Miikka Huttusen äänittäessä. Se riitti kevyesti, kun yhteissoittoa ei tarvinnut opetella. Rivakka toiminta jätti enemmän aikaa kaikenlaisiin soundikokeiluihin, jotka olivat pääosassa Haapaniemen tuotantovisiossa.
– Rumpuihin laitettiin mahdollisimman vähän mikkejä. Neljätoista raitaa piti riittää koko bändille. Äänitettäessä taltioidaan mahdollisimman vähän ja sitten vaan jälkityöstöä päälle, että se alkaa kuulostamaan uudelta. Vanhan ja uuden layeröintiä. Se onnistuikin tosi hauskasti.
– Johonkin mikkiin hirveesti säröä, nää muut kasiraitamankan läpi, tohon jousikaikua ja tuonne kauheesti kompuraa, Sampo mehustelee innostuneena.
Tämä kaikki sitten nauhurin läpi Pro Toolsiin, jolloin saatiin taltioitua hyvin luonteikkaita soundeja. Bändi lähetettiin kahville, Sampo koodasi rummut kohdilleen ja bändi takaisin soittamaan liveä päälle.
Näin albumin sointiin saatiin hyvä yhdistelmä uutta ja vanhaa. Vaikka oli kiire ja vähän aikaa saada materiaalia kasaan, oli silti riittävästi aikaa sukeltaa jänniin fiilisteilyihin, kuvaa Sampo.
– Vaikka rummut on mitä on, niin vähän samplea perään, ja yhtäkkiä kuulostaakin tosi raikkaalta. Se oli sellasta Pelle Peloton -touhua.
Huolimatta siitä että kappaleita oli soitettu jo keikalla, viilattiin joitain ihan viime metreille. Sampolle tulee keskellä yötä se klassinen kuningasidea, että tämän biisin pitääkin mennä näin. Kyseessä on myös tyypillinen vääntö siitä, kuinka demokraattinen bändi on ja kuka ne viimeiset päätökset tekee.
– Tuure sanoi hyvin jostain kappaleesta, että biisit jää ajankuviksi jostain hetkestä. Ei ne välttämättä ole vieläkään valmiita, mutta tällainen tehdään nyt ja mennään eteenpäin.
– Jostainhan ne ideat tulee. Ne pitää vaan saada myydyksi bändin muille jäsenille. ”Mä olen aivan varma tästä”. Ainahan se ei mee ihan nappiin. Mistä sä voit ikinä olla varma, että se sun esittämä idea on se vahvin? Ethän sä voi sanoa, että sun juttu on parempi kuin toisen. Ei ole oikeaa tai väärää – ja se juuri on hienoa tässä hommassa. Ainoastaan kokemus tuo sen ymmärryksen. Sehän sellainen oman estetiikan puolustuspuhe. Mutta loppujen lopuksi, se kuka on palkattu tuottajaksi, omaa mandaatin päättää miten se tehdään.
Sampoa ei pelota tehdä jyrkkiäkään suunnanmuutoksia, jos sellaista tarvitaan.
– Pitää olla rohkeutta, eikä pelätä muutosta. Varsinkin nykyään kun kovalevytilaa on loputtomiin, kappaleista voi tehdä vaikka kymmenen versiota. Vaikka kokeilla eri tempoja. Jonkun pitää vain tehdä päätöksiä, ettei jäädä loputtomaan vatvomiseen. Kyllä sen sitten huomaa, kun se oikea versio tulee.
Haapaniemi tähdentää, että bändejä tuottaessaan hän pyrkii pitämään oman kädenjälkensä minimissä. Lähtökohtana on ollut että kappaleissa ei ole yhtäkään hänen ideaa.
– Mieluummin pyrin kaivamaan bändistä ne jutut.
Surusilmäinen kauneus käväisi ilmestyessään Suomen virallisen listan ykköspaikalla. Albumin myyntilukuja ei ollut juttua varten saatavissa.
Johanna Kurkela: Hyvästi, Dolores Haze
(Warner Music Finland 2010)
Johanna Kurkelalla ja levy-yhtiöllä oli halu viedä Kurkelan musiikkia popimpaan suuntaan. Pallo heitettiin Sampolle ja Markus Koskiselle. Tämäkin sessio on jäänyt Sampon mieleen muutamastakin syystä.
Levyn tuotannollisena teemana oli ajatus täydellisyyden rikkomisesta. Antaa miehen selventää.
– Otetaan täynnä loistavia muusikoita oleva sessiobändi ja ujutetaan mukaan yksi ”väärä” elementti. Muistan hyvin voimakkaana sen fiiliksen, että tähän pitää saada jokin outo palanen.
Tämän ajatuksen Sampossa herätti Rick Rubinin tuottama Dixie Chicksin Takin the Long Way -albumi, jossa Nashville-muusikoista kasatussa bändissä rumpuja soitti Red Hot Chili Peppersin Chad Smith.
– Sitä kuunnellessa ei välttämättä tule mieleen, että tässä on jotain jännää, mutta kun sitä alkaa kuuntelemaan analyyttisellä korvalla niin Smithin soitto tuo aivan valtavan energian siihen soittoon.
Sampo toteutti samaa ajatusta valitsemalla basistiksi kitaristi Timo Kämäräisen, jolle kasattiin soittovehkeet bassokamojen ja vahvasti jousikaiutetun kitaravahvistimen yhdistelmästä. Jo tällä saatiin pariin kappaleeseen ”jännä sävy”.
– Ei saa olla liian siivoa. Miten saan energian taltioitua musaan, joka on muuten aika kevyttä ja iskelmällistä.
Kämäräisen soitto toi sessioon sen kaivatun yllätysmomentin, jota ei ehkä olisi saavutettu jos basson varressa olisi ollut ammattibasisti. Jotta hommaan saatiin tarpeeksi kierrettä, päätyi Kämäräinen soittamaan myös rumpuja Kielletyt kielot -kappaleeseen.
Levyn taltiointi toteutettiin pitkälti samalla metodilla, kuin edellä mainittu Kaihon karavaanin albumi: pitkä esituotanto, jossa kappaleita mietittiin, karsittiin ja säädettiin. Pohjien soitto parissa päivässä ja pitkähkö kuorrutus Koskisen kanssa erinäisten ”sekoiluraitojen” muodossa.
Biisimateriaali oli hyvin vaihtelevaa ja kunkkukipale vielä kadoksissa.
– Sitten viimein tuli Paula Vesalan ja Lauri Ylösen tekemä demo. Suttuisella, ehkä puhelimeen lauletulla demolla oli vain laulu ja akustinen kitara.
Mutta biisi oli rautaa. Lo-Fi-soundista huolimatta kipaleesta tajusi saman tien, että nyt on käsillä kovaa kamaa. Säveltäjille lähetettiin vielä pyyntö c-osan värkkäämisestä. Ja se oli siinä. Vaikka kappaleen nimi oli Rakkauslaulu, sai Sampo silmät sulkiessaan näyn tummasävyisestä, raskassoutuisesta gootahtavasta sovituksesta. Loppujen lopuksi hienoisen säätämisen jälkeen, kappale teki itse itsensä.
Yksi pointeista, miksi albumi on Sampolle ikimuistoinen, oli miehen päätös miksata se itse. Se oli hänen ensimmäinen poplevyn miksauksensa.
– En halunnut istua selän takana ja selittää miten homman pitää mennä. Syteen tai saveen.
Oliko työskentely näin helpompaa?
– No ei, vaan paineet olivat valtavat. Tehtiin ison budjetin levyä isolle paljon myyneelle artistille, ja meikä ilmoittaa yltiöpäisesti miksaavansa levyn itse.
”Oletko miksannut poplevyä ennen?”
”En ole”.
– Oli vaan pakko tehdä se rohkea päätös, että uskaltaa lähteä tähän juttuun. Kyllä mä pystyn allekirjoittamaan aika monta juttua siellä. Ainahan ekoissa jutuissa on jotain, mihin ei ole tyytyväinen, mutta ei niistä sen enempää…
Kappale on loppusilausta vailla. Ollaan herkimmässä vaiheessa juuri ennen masterointia, jossa mietitään levy-yhtiön kanssa biisin lopullista olemusta. Tragedia iskee. Sampon isä menehtyy.
– Fiilikset oli hirmuiset. Tulin laittaneeksi omalta osalta siihen kappaleeseen sellaista fiilistä mitä ei muuten tulisi tapahtuneeksi. Se oli mulle ikimuistoinen hetki. Ja siitä tuli mulle yksi suurimmista hiteistä. Vuodesta toiseen siihen törmää yllättävissäkin tilanteissa. Tottakai suurin ansio on kappaleella ja Johannan laululla. Miten siinä olisikaan voinut epäonnistua?
Ikimuistoisia hetkiä vietettiin myös kun kappaletta Ilta saapuikin niin äkkiä äänitettiin. Nightwishin puhallinsoittaja Troy Donockley saapuu paikalle.
– Troy tulee sinne, jutellaan niitä näitä, hieno meininki ja kaikilla hauskaa. Aletaan hommiin, Troy ottaa huilun käteen ja alkaa soittamaan ensimmäisiä ääniä ekaan biisiin. Ja yhtäkkiä kaikki vaan itkee siellä studiossa. Se oli vaan niin maagista.
– Tommoset hetket studiossa jää mieleen, sillä vaikka ollaankin paljon tunteiden kanssa tekemisissä, niin studiohomma on kuitenkin paljolti vaan suorittamista, jossa haetaan sitä virheetöntä ottoa. Mutta silloin kun tapahtuu jotain joka menee siitä boksista ulos – missä on ihan järjetön tunnelma – niin sitä ei kauhean usein tule vastaan.
– Kun tekee näin paljon musan kanssa duunia, niin tollaset tilanteet erottuu sieltä, vaikkei kyse olekaan mistään toimistoduunista. On vaikea selittää mistä ne idikset tulee. Se on mystistä ja just se mystisyys on iso osa tätä hommaa. Musan tekemisessä vaan on paljon selittämätöntä hommaa, kuten miksi jotkut asiat tapahtuvat kimpassa juuri niinkuin ne tapahtuvat?
Mystistä on myös että mistä kappaleesta tulee hitti. Sitä ei voi kuitenkaan etukäteen päättää. Rakkauslaulu-kappaleesta pystyi jotain päättelemään, mutta usein, vaikka tunne on kuinka varma, ei vaan lähde. Vaikka biisi soi radiossa, mitään ei vaan tapahdu.
– Mikä sen määrittelee? Sattuma ja yleisön antamat merkit. ”Toi me halutaan just nyt!” Mutta vaikka joku biisi ei lähtenytkään, voin kuitenkin todeta, että tekisin kaiken uudelleen samalla tavalla. Totta kai sitä alkaa pohtimaan ja haastamaan itseään, että mistä se oli kiinni, ettei näin käynyt? Tuotanto, biisi, sanat? Ei niitä voi kuitenkaan jäädä pitkäksi aikaa pohtimaan, sillä energiat menee helposti hukkaan epäonnistumisia miettiessä. Kannattaa miettiä positiivisia ja katsoa aina eteenpäin, että riittäisi paukkuja tehdä musaa vielä huomennakin.
Hyvästi, Dolores Haze saavutti ilmestymisvuonna kultalevyrajan. Albumia on myyty artikkelin kirjoitushetkeen mennessä 22 892 kappaletta.
Syleile deadlinea
Deadline on paras ystävä, kuuluu Sampon usein käyttämä lause.
– Kun se on lähellä, sit vaan niitä idiksiä tulee. Mistä niitä tulee, en osaa sanoa. Kun ei ole deadlinen pakkoa, toimii usein vähän löysemmin. Päästää itsensä helpommalla ja tekee varmempia ratkaisuja. Selkä seinää vasten usein tajuaa, että tää ei ole tarpeeksi hyvä, mun pitää tehdä parempaa duunia. Kaikki roskiin, tehdään parempi. Se ei ole poistunut vieläkään omasta duunista. Toisaalta rima on tarpeeksi alhaalla, että syntyy matskua, mutta rima tarpeeksi korkealla, ettei päästä mitään omasta mielestä huonoa käsistä.
Tästä on hyvänä esimerkkinä demojen tai ensimmäisten versioiden työstäminen.
– Mitä tahansa tekee, kannattaa tehdä aika hyvin. Olen aika tarkka siitä, että kun tehdään vaikka demo sessioista laulajalle tai bändille, pystyn seisomaan niiden edittien ja soundien takana. Jos lähetän keskeneräisen version jossa selitellään jotain, lanseeraat samaalla huonon fiiliksen eteenpäin. Mieluummin vääntää kolme tuntia enemmän, niin saat välitettyä samantien sen asian mitä haluat sanoa. Sitä ensivaikutelmaa ei enää saa uudestaan.
Sampo ja Markus
Samposta ja Markus Koskisesta on muodostunut varsin tuottelias tuottajapari. Joskus tehoduolla oli jopa useampi albumi työn alla samaan aikaan.
– Yhdessä on tehty kaikki Ellat ja Aleksit, Teleksiä ja kaksi Tilkkutäkkiä. Ella ja Aleksin teko lietsoi meidät tekemään hommia ihan uudella tavalla. Ensimmäinen Tilkkutäkki on tehty aika pitkälle samalla tavalla. Toki ne on valmiita kappaleita, mutta tuotato oli samanlaista leikkimistä.
Silloinhan me etsittiin hyvä sämplejä. Siihen päälle soitettiin omia juttuja, leikeltiin ja maskeerattiin, että ne kuulostaa omalta. Ei niin että sämplättäis suoraan jotain ja laitetaan suoraan biitti päälle.
Markus saattoi esimerkiksi siirtää MPC:lle soittorasian jokaisen sävelen erikseen, jolloin saatiin aikaiseksi ihan originelleja soundeja. Tässä yhtenä isona inspiraationa toimi DJ Shadown Endtroducing albumi, joka on kasattu kokonaan samplekollaaseista.
Se oli erittäin villiä opiskeluaikaa. Meidän onni, oli että levyjä myös ostettiin, ne oli suosittuja levyjä kaikessa outoudessaan.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
