Jimi Sumén – kameleontti ja edelläkävijä

Kitaristi Jimi Sumén on kameleontti, jonka tarina on vertaansa vailla. Brittiläisen Classix Nouveaux’n riveissä kansainvälistä pop-tähteyttä 1980-luvulla maistanut Sumén oli Suosikin kansikuvapoika, joka hylkäsi glamourin ja sukelsi freejazzin maailmaan.
Ura muusikkona katkesi kuitenkin MS-tautiin.

Jouko ”Jimi” Sumén (s. 1958) ei ole vuosituhannen vaihteen sairastumisen jälkeen juurikaan julkisuudessa näyttäytynyt. Vierailu Dile Kolasen Both sides -soololevyllä vuonna 2009 ja Sound & Furyn paluukeikat kymmenisen vuotta sitten tekivät itselleni Suménin tutuksi. Sen jälkeen Sumén on nähty kitaran varressa ainoastaan vuoden 2017 Jimi Hendrix -tribuuttikeikalla Kultsalla – yhtenä illan itseoikeutettuna esiintyjänä.

Vielä 1980-luvulla Sumén oli kuitenkin pop-lehtien vakio­materiaalia, jota seurattiin tarkasti. OK-lehti tituleerasi häntä popmusiikin Lasse Vireniksi, joka ”tekee Suomea tunnetuksi maailmalla kitarallaan.”

Karismaattinen poppari ei kuitenkaan menestyksestä pidemmän päälle perustanut. Jatkuva tyytymättömyys tekemisiinsä ajoi hänet nopeisiin suunnanmuutoksiin, eikä Sumén itsekään tiennyt mitä oikein halusi. Vasta menetettyään soittoteränsä MS-taudin myötä, oppi Sumén luopumaan haaveistaan ja löytämään tyydytyksen tavallisesta arjesta.

”Jimi” syntyy

Ensimmäiset musiikilliset vaikutteet Sumén sai kotoa. Sähkömiehenä itseään elättävä isä soitti trumpettia ja keikkaili säännöllisesti. Äidin puolelta muusikkoja löytyi moneen lähtöön ja enojensa jalanjälkiä seuraten Suménin ura alkoikin rumpusetillä. Suurimpana vaikuttajana oli Apollo-yhtye ja sen rumpali Edward Vesala. Ensimmäisen levytyksensä Sumén soitti lappeenrantalaisen Jam Rock Bandin rumpalina.

– Voitettiin joku bändikilpailu ja käytiin äänittämässä kaksi kappaletta Lahden Microvox-studiolla, Sumén muistelee.  

Rumpusetti vaihtui kuitenkin Fender vuoden 1973 Stratocasteriin Jimi Hendrixin innostamana. 

– Kun Woodstock-elokuva tuli Lappeenrantaan, kävin katsomassa kaikki neljä näytöstä, Hendrixin osuus oli niin vaikuttava. Siitä sain ahaa-elämyksen, että ostan kitaran. Menin Fazerille, josta löytyi oikeanlainen Stratocaster. Käsirahana annoin rummut.

Alkoi intensiivinen harjoittelu. Suménista puhuttaessa on merkillepantavaa hänen ilmiömäinen omaksumiskykynsä. Parissa vuodessa Sumén otti haltuun Hendrixin tyylin ja soundin sukeltamalla esikuvansa musiikkiin silkalla intuitiolla. 

– En takertunut sormituksiin tai nuotteihin vaan pyrin löytämään oikean fiiliksen. Soundi oli tärkein ja tein paljon töitä, että sain yhden äänen kuulostamaan oikealta, Sumén kertoo.

Periaate oli tavallaan yksinkertainen. Sumén pisti kamat täysille ja antoi feedbackin johdatella. Myöhemmin tällä taidolla olikin tärkeä rooli uuden soittotekniikan omaksumisessa, kun MS-tauti vei motoriikan. Nuoruuden Hendrix-tripillä ollessa tunne oli kuitenkin se, mikä vei. Sumén rakasti melua ja sai suurimmat kiksit maanjäristystä lähentelevästä noisesta.

– Feedbackin käyttö kehittyi ja yritin saada sen pysymään rytmissä. Rytmi on aina pääasia minulle, enemmän kuin melodia ja sointuharmonia, jotka eivät tule niin luonnostaan. Olen joutunut tekemään enemmän töitä niiden parissa.

Lappeenrannassa nuoren kitarasankarin kyvyt huomattiin pian ja etunimi taipui ”Jimiksi” ja Jiminä hänet on siitä lähtien tunnettu. Vuonna 1977 Jimi Sumén & Dreams matkasi Helsinkiin RockSM-kilpailuihin. Ohjelmisto koostui Hendrixin hiteistä. Se oli poikkeuksellista kisassa, jossa etsittiin uusia omaa tuotantoa esittäviä kykyjä. Triolla olikin mielessään enemmänkin vain näytöskeikka ja Sumén haaveili pääsystä samalle lavalle kuin esikuvansa Hendrix kymmenen vuotta aiemmin. Viimeisenä esiintyjänä ollut Dreams hurmasi kaikki intensiivisellä esiintymisellään. Niin yleisöä kuin tuomaristoa hämmästytti erityisesti kitaristin virtuoosimaisuus. Sumén soitti selän takana ja hampailla juuri niin kuin esikuvansa, mutta sellaisella energialla ja luontevuudella, että oli vaikea uskoa hänen soittaneen kitaraa vasta reilu pari vuotta.

Setin loppuun soitettiin Fire, jonka aikana Sumén toisti Hendrixin bravuurin ja poltti kitaransa. Valitettavasti YLE:n kuvausporukka oli jo laittanut pillit pussiin illan viimeisen esiintyjän vielä meuhkatessa. Kitaran roihutessa alkoi kuvaajissa tapahtua vipinää, mutta se oli jo liian myöhäistä. Kitaranpolttamisesta onkin dokumenttina vain pari mustavalkoista valokuvaa.

Suménin soitto paloi kuitenkin niin vahvalla liekillä että Hey Joe:n esittäminen TV:ssä teki kitaristista välittömästi ilmiön. Seuraavat vuodet Sumén käyttikin karistellakseen Hendrixin viittaa niskastaan.

– Rock SM -kilpailua ennen olin soittanut kitaraa vasta pari vuotta. Lyhyessä ajassa tapahtuikin aikamoinen loikkaus ammattilaisuuteen. Minua kiinnosti hirveästi oikeat soittajat. Halusin tutustua muusikoihin heti, kun tulin Helsinkiin. Piti mennä Tavastialle, koska siellä hengailivat kaikki tunnetut soittajat.

Huomio muusikkopiireissä oli kuitenkin saavutettu. Pave Maijanen oli tuttu jo Lappeenrannasta, ja Esa Pulliaiseen Sumén oli tutustunut keikoilla hengaillessaan. 

Pian Sumén valmisteli RockSM-palkinnoksi saatua soololevyään, johon biisejä väsäsi apuna Dave Lindholm. Ensimmäisen kitaravetoisen Key West -lp:n (1978) jälkeen kameleontti loi ensimmäisen kerran nahkansa.

– Lainasin keikoille niin paljon vahvistimia kuin sain, että meteli olisi mahdollisimman kova. Tykkäsin niistä kohdista biiseissä, kun pääsin metelöimään. Ympäristön paineesta piti alkaa tekemään biisejä ja olemaan ikään kuin muutkin. Se oli virhe, nyt en tekisi sitä enää niin. Ensimmäiselle levylle teki Dave pari biisiä, josta toisen valitsin. Pave Maijanen tuli tuottajaksi, mutta neljän biisin jälkeen huomattiin ettei se lähde. Muutaman kuukauden päästä yritettiin jatkoa Billy Carsonin kanssa. Tie biisintekijänä ei kuitenkaan ollut minulle luonnollinen. Minussa on insinööriyttä ja olen aika laiska harjoittelemaan.

Uusi aalto ja punk soivat joka puolella. Pian Sumén soittikin Pelle Miljoona Oy:ssä, sekä Maukka Perusjätkän kokoonpanossa, jossa hän kitaroi Andy McCoyn rinnalla. Muutaman vuoden päästä molemmat kitaristit kiertäisivät rocktähtinä ympäri maailmaa aina Japania myöten.

Sumén muistelee, että vauhti oli kova ja projektit vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Niinpä hän ehti olla monessa jutussa mukana alkuvaiheessa kunnes jo seuraava juttu houkutteli mukaansa. Esimerkiksi Hanoi Rocksin syntyhetkiin oli Suménillakin osuutensa.

– Tunsin Maken ja Andyn jo paljon ennen Hanoi Rocksia. Silloin, kun he lähtivät Ruotsiin ja bassoa soitti vielä Andyn veli Ikke. Toisessa kitarassa oli Stefan Piesnack. Mä olin silloin miksaajana ja teknisenä tukena sellainen taustatyyppi. Sillä kuuluisalla Tavastian keikalla, mistä Seppo Vesterinen bändin nappasi, olin miksaajana. Maukka Perusjätkään menin Esa Pulliaisen tilalle, kun Esa oli perustamassa silloin Köyhien ystäviä. Sitten lähdinkin Lontooseen.

David Bowie ja uusromantikot

Rakettimaisesta startista huolimatta oli Suménin katse jo toisaalla. Jimi karisti Helsingin pölyt jaloistaan ja lähti Lontooseen. Siellä soikin jo aivan uudenlainen klangi, jossa koneet olivat pääosissa.   

– Lontoossa kävin katsomassa hirveästi uusia bändejä. Innostuin futurismista ja uusromantikoista, ja niille vaikutteille alttiina aloin tekemään toista levyäni, kertoo Sumen.

Lontoossa vietetty puoli vuotta teki tehtävänsä ja kitara sai väistyä. Seuraavat levyt, Screenplay (1980) ja Between Orient and Accidents (1981), heijastelivat suoraan Lontoon trendejä. Futuristinen pop kuulosti Jimin laulutyyliä myöten siinä määrin David Bowielta että Sumén ristittiin lehdistössä Suomen Bowieksi. Kieltämättä olihan heissä jopa paljon samaa näköä – ja suuren esikuvansa Bowien bändissä Sumén mieluiten olisi halunnut soittaakin.

Mutta ei sekään suunta tuonut täyttymystä. Jälkeenpäin pohdittuna Sumén myöntää, ettei itsekään uskonut biiseihinsä ja menestysmahdollisuuksiin. Vaikka karismaattinen esiintyjä mielellään nähtiinkin pop-lehdistössämme uutena maailmantähtenä, oli Sumén kuitenkin tyytymätön itseensä.

Sitten kohtalon sormi puuttui peliin, kun keikkamyyjä Lido Salonen pyysi Suménin bändiä brittiläisen Classix Nouveaux -yhtyeen lämmittelijäksi Helsinkiin. Uusromantiikan aallonharjalla ratsastanut brittibändi oli maailmalla kovassa nousussa. Tyylillisesti syntikkabändi edusti täydellisesti ajan trendejä. Kohtalokas laulu yhdistyi kylmiin konesoundeihin. Kuvissa poseerasivat kalpean meikatut mustatukkaiset jätkät. Nokkamiehenä toimi kaljupäinen laulaja Sal Solo.

Jotain samaa oli lämppäribändin keulakuvan esiintymisessä, joka teki brittipoppareihin vaikutuksen. Pian Sumén sai kutsun koesoittoon Lontooseen ja sitä myöten paikan bändin kitaristina.

– Soitin heidän mielestään kiinnostavan erilaisesti. Käytin esimerkiksi Zappalta omaksuttua tapping-tekniikkaa, jossa täpätään plektralla. Olin myös matkinut Bowien musaa, joten poikkesin muista. Olin myös nuori, nättikasvoinen kundi ja meikkasin. Sovin siihen bändiin imagollisesti.

Suomessa tinkimättömyydestään tunnettu oman tien kulkija hyväksyi bändissä rivisoittajan aseman. Olihan asetelma poikkeuksellinen. Sumén oli ensimmäinen suomalainen rock-muusikko, joka sai pestin kansainvälisesti menestyneessä bändissä.  

– Lontooseen muutto houkutteli ja totta kai poptähteys. Eikä bändin musiikkikaan ollut sietämätöntä, pohtii Sumén vuosikymmeniä myöhemmin. 

Toisaalta hän ei näe toimissaan mitään johdonmukaisuutta jälkeenpäinkään

– En elätellyt mitään toiveita että se johtaisi mihinkään. Mitkään liikkuni eivät olleet harkittuja, kaikki vain tapahtui. Olen vain musaa rakastanut tyyppi, joka ajautui tekemään juttuja. Se bändikään ei ollut mitenkään kitaraorientoitunut, joten en odottanut mitään.

Treenien myötä alkoi kuitenkin intensiivinen levyn teko, jossa oli Suomi-pojalle maailmanluokan meininki.

– Meillä oli samoja taustavoimia kuin vaikka ABC-yhtyeellä. Saatiin jousisovitukset ja vierailevia muusikoita. Yhteen biisin soitettiin jopa mellotronia. Oli se siten mahtavaa, että pääsin hyviin studioihin. Jo demoja mentiin tekemään saman miehen kanssa, joka oli äänittänyt The Beatlesia. Huvittavaa oli se, että bändissä oli kaksi kitaristia, muttei kiipparistia, vaikka sitä pidettiin syntikkabändinä.

Apuna oli uusi keksintö Rolandin kitarasyntikka, joka loihti keikoilla tarvittavaa saundimaailmaa. Bändin tuntua haettiin vastaavasti sillä, että rumpukoneiden lisäksi äänitettiin oikeat pellit. Tosin bändin rumpali ei niitä soittanut, vaan lyömäsoittimet hallinnut Sumén. 

– Se, mitä paikalliset muusikot oikeasti osasivat, oli yllättävän huonoa. Minulla oli ennakkokäsitys, että jos maasta tulee Claptonin ja Beckin tasoisia muusikoita, on taso kova. Oli todella hämmästyttävää, miten huonoja soittajia bändeissä oli.

Sumén sai kuitenkin huomata, että saarivaltiossa asenne ja suhtautuminen tekemiseen oli jotain toista kuin Suomessa, jossa hommat hoidettiin usein kossun voimin.

– Se oli hyvin ammattimaista ja sen vuoksi kaikki toimi. Ei ollut semmoista vapaata mellastusta niin kuin täällä.

Tietyn aikaa glamour ja keikat ympäri maailmaa antoivat elämään sisällön. Suomen rock-lehdistössä Sumén oli tietenkin maailmantähden rock-unelmaa elävä muusikko. Menestys sattui samaan ajanjaksoon Hanoi Rocksin kanssa, eikä maailmalla olleet aiemmin käyneet kuin progemuusikkomme Pekka Pohjola, Pressa ja Wigut.

– Kierrettiin pitkin Aasiaa, käytiin Hong Kongissa ja Intiassa. Keikkailtiin myös itäblokin maissa, Islannissa ja myös Suomessa. Yövyttiin aina viiden tähden hotelleissa ja yhden hengen huoneissa. Jos oli Tel Avivissa yksi keikka, oltiin siellä viikko ja elettiin leveää elämää EMI:n piikkiin. Mun kamat roudattiin ja lavalle kun menin, oli piuhat kiinni kitarassa. Oli kiva matkustaa maailmalla, mutta soittajana se ei antanut oikeastaan mitään.

Vaikka Classix Nouveaux’n tähti oli nousussa, ei Sumén kuitenkaan ollut tyytyväinen. 

– Käytäntö osoitti etten päässyt soittamaan muuta kuin keikoilla. Emme treenanneet, saati jammailleet. Se oli turhauttavaa, kertoo Sumén, joka nautti keikoista aina kun niitä oli.

Tarina Intian keikasta kuvastaa hyvin Suménin heittäytymiskykyä ja asennetta. Se oli hyvin kaukana brittipoppareiden valmiuksista. Keikkasetin jälkeen takahuoneessa istuva bändi kuunteli hämmästyneenä paikallisen järjestäjän vaatimusta: toinen setti oli soitettava tai rahoja ei makseta. Muiden jäsenten pohtiessa, pitäisikö samat biisit soittaa toistamiseen, nappasi Sumén Stratonsa ja paineli takaisin lavalle. Kohta intialainen yleisö sai todistaa jotakin odottamatonta kun Sumén paiskasi täyslaidallisen parhaimpia Hendrix-maneereitaan. Luisevan pitkä Sumén oli vaaleassa hiuskuontalossaan jo sinänsä hämmästyttävä näky. Raaka energia ja virtuoosimainen instrumentin käsittely sai intialaisyleisön polvilleen. Keikkajärjestäjäkin oli tyytyväinen.

Paluu Suomeen ja tuottajan ura käynnistyy

Levyn äänitysten jälkeen turhautunut Sumén kuitenkin tuli takaisin Helsinkiin, eikä enää palannut takaisin.

– Siinä kävi sama juttu, mikä on käynyt monesti kohdallani, että olen ensimmäisenä tekemässä jotain. En ole itse tehnyt tai saavuttanut mitään, mutta olen ensimmäisenä mukana. Olen onnistunut hengailija, ja ollut nuuskimassa uusia tuulia nenineni. Olen todennäköisesti tehnyt ensimmäisen suomalaisen musiikkivideon, joka oli myös ensimmäisiä suomalaisia diskobiisejä. Olin myös aikoinaan perustamassa ensimmäistä elävän musiikin yhdistystä, Wilmasoundia Lappeenrannassa.

Sumén oli esimerkiksi äänittämässä MAC-yhtyeen levyä ja sen raunioille syntyneen Dingon ensimmäistä demoa hän tyrkytti Atte Blomin Johannalle – Blom tosin kieltäytyi Dingosta. Sumén myös askarteli uuden soundin parissa, jossa keskiössä oli syntikat. Moderniin studiotekniikkaan perehtyminen olikin brittivuosien paras anti. Suomessa näille näkemyksille ja taidoille oli käyttöä. Omaa musaa syntyi pikkuveli Mauri Suménin ja Tommi Läntisen kanssa. Tom Dozen soitti pari keikkaa Duran Duranin lämppärinä ja julkaisi lp:n. Projekti loppui kuitenkin lyhyeen Läntisen perustaessa Boycottin.

Tuottajan hommat työllistivätkin Suménia lähes koko 80-luvun lopun. Brittivuosien aikana Sumén oppi arvostamaan suomalaisia kollegoitaan. 

– Tajusin kuinka paljon Suomessa on hyviä soittajia. Englantilaisten asenne kyllä oli kohdallaan ja olihan listabändien laulajat hyviä, mutta soittajat usein aivan toivottomia, kertoo Sumén, joka vastaavasti oli nähnyt suomalaisen rock-kulttuurin amatöörimäisyyden. 

Suomessa tilanne oli päinvastainen. Usein taidot riittivät, mutta kaupallinen ajattelu ja ammattimainen asenne puuttuivat. Potentiaalisetkin jutut hyytyivät liian usein asenne- ja alkoholiongelmiin. Samaan aikaan Suménin kanssa Kaukoitää kiertänyt Hanoi Rocks toki teki unelmista totta, mutta hyytyi sekin juuri suuremman menestyksen kynnyksellä rumpali Razzlen kuoltua.

Asema suomalaisten popyhtyeiden kaiken osaavana studiovelhona ei sekään lopulta tyydyttänyt. Erään levytyksen yhteydessä Sumén kohtasi nuoruuden aikaisen idolinsa, rumpali Edward Vesalan. Kun freejazz löytyi, sai pop jäädä, lopullisesti. Seurasi Suménin uran intensiivisin ja pisin työskentelyjakso Vesalan rinnalla ja Sound & Furyn kitaristina. Se vaihe kesti 12 vuotta. 

Skandinaavisen freejazzin suunnannäyttäjät

Edward Vesala (1945 – 1999) oli arvostettu rumpali. 1960 –  70-luvuilla hän vaikutti Suomen eturivin soul- ja proge-yhtyeissä. Varsinaisen elämäntyön hän teki freejazzin parissa. Sound & Fury -työpajasta muodostui suomalaisten freejazzmuusikoiden korkeakoulu, jonka johtajana Vesala nautti suurta arvostusta. Välittömästi kohtaamisensa jälkeen Vesala ja Sumén tunnistivat sielunsukulaisuutensa. 

Studiovelhon maineen saanut Sumén päätti nyt omistautua vain yhdelle projektille.

– 90-luvun alussa tuotin vielä Sielun Veljille jotain, mutta siihen se jäikin. Sitten keskityin vain Vesalan musiikkiin.

Sumén oli äänittäjä, joka toteutti visionäärinä huseeranneen Vesalan oivallukset. Asetelma oli Suménille erittäin inspiroiva, pääsihän hän työskentelemään nuoruuden suuren esikuvan kanssa. Juuri Vesala oli saanut teini-ikäisen Suménin soittamaan rumpuja.

– Olin hyvin nöyränä ja kiitollisena mahdollisuudesta. Kuuntelin, mitä mieltä hän oli mistäkin.

Freejazz tarjosi Suménille mahdollisuuden toteuttaa kunnianhimoisimmatkin musiikilliset haaveensa. Vesala tunnettiin äärimmäisenä ihmisenä, joka uppoutui musiikkiinsa suurella liekillä. Suménista tuli Vesalan oikea käsi, joka keksi tekniset ratkaisut toteuttaa säveltäjän visiot. Kaksikon yhteistyö ja suhde oli erikoislaatuinen. 

– Siedin Eetulta juttuja, joita en olisi sietänyt keneltäkään muulta. Myös minä olin jonkinlaisessa erityisasemassa Eetulle. Ehkä siinä oli jokin sielujen sympatia. Eetu saattoi olla arvaamaton ja äkkipikainen. Hän oli ehdoton ja kaiken piti tapahtua nopeasti. Vaatimustaso oli kova. Piti olla maksimisuoritus tai mieluummin enemmän. Monet lähtivät kävelemään, minulla se ei käynyt mielessäkään.

Tietyllä tavalla ajatellen Sumén olikin kaikin tavoin kovatasoisimmassa produktiossa, mitä koskaan aiemmin. Sound & Furyn ECM-levytykset olivat saaneet ylistäviä arvioita maailmalla. Englantilainen musiikkilehti Wire valitsi vuonna 1986 ilmestyneen debyyttilevyn, Lumi, 1980-luvun kymmenen tärkeimmän levytyksen joukkoon. Vesala nautti erittäin suurta arvostusta freejazz-ympyröissä ympäri maailmaa.

– Eetu oli maailmalla arvostettu. Sen huomasi kun keikkailimme ulkomailla. Pääsääntöisesti maailman huippujazzmuusikot esiintyivät samoilla festareilla ja Eetu tunsi useat heistä henkilökohtaisesti. 

Oli täysin normaalia, että vaikkapa John Coltranen basistina tunnettu Reggie Workman saattoi Suomessa ollessaan pistäytyi Vesalan luona kahvilla. 

Apurahataiteilua periferiassa

Suomessa marginaaliin kuuluvan freejazzin markkinat olivat äärimmäisen suppeat. Ei auttanut, vaikka Vesala tunnettiin skandinaavisen freejazzin uudistajana. Niinpä Vesala kokikin, ettei koskaan saavuttanut ansaitsemaansa huomiota kotimaassaan. Se saikin temperamenttisen taiteilijan noitumaan maansa nurkkakuntaisuutta. Ennen EU-jäsenyyttään Suomi oli vielä hyvin eristyksissä Euroopan laidalla.

– Kaikki tapahtui jossain muualla kuin täällä. Harkitsimme useaan otteeseen ulkomaille muuttoa, mutta se kaatui aina johonkin. Oli perheet ja bändi Suomessa, huokaa Sumén. 

Suomessa oli kuitenkin hyvät puitteet keskittyä musiikin tekemiseen. Ja olihan täällä toimiva apurahajärjestelmä, joka yhä rajojen avauduttuakin on saanut monet muusikot pitämään kotipaikkansa Itämeren pohjoisrannalla. 

Kaksikko asusteli maaseudulla vanhassa koulurakennuksessa. Siellä musiikkia syntyi valtavasti. Vesalan soitinarsenaali käsitti satoja instrumentteja. Kaikkea keräämäänsä Vesala hyödynsi luovasti äänityksissään.

– Voimistelusali oli täynnä metalliromua, ammetta ja allasta joita käytettiin äänityksissä paljonkin. Romukaupat olikin meidän jatkuvana kohteena, kertoo Sumén. 

Kaksikko kiersi myös Intiaa, Vietnamia ja Thaimaata soittimia etsimässä. Tosin kaikki keikkamatkatkin olivat Suménin mukaan ”jatkuvaa soitinten keräämistä”. Yksi levytysprojekti oli Suménin soololevy Paintbrush Rock Penstemon (CMP Records, 1993), joka koostui Vesalan sävellyksistä.

– Eetun musiikki oli hyvin tunnepitoista ja ennalta arvaamatonta. Materiaali ei koskaan perustunut toistoon. Vesala myös yhdisteli yllättäviä elementtejä ja rikkoi ennakko-odotuksia, kuvailee Sumén edesmennyttä oppi-isäänsä. 

Levyllä soitti myös Sound & Fury, jonka puhallinsektio loi Suménin sähkökitaran vastapainoksi vahvan orgaanisen maton. Levyä voi pitää Sound & Furyn ohella Suménin päätyönä. 

Se polku kuitenkin valitettavasti katkesi ennenaikaisesti, kun Vesala kuoli vajaa kuukausi ennen vuosituhannen vaihdetta. Viimeisin levy äänitettiin, mutta ECM kieltäytyi julkaisemasta sitä. 

– Vesala oli valtavan luova ihminen, joka levitti spektrinsä laajalle. Vaikka Eetu ei saanut arvostusta yleisön silmissä Suomessa, hänet noteerattiin aina päättävissä elimissä. Onneksi apurahat mahdollistivat työskentelyn, muistelee Sumén.

Viimeinen muodonmuutos

Uusi vuosituhat toi tullessaan lisää tummia pilviä taivaalle. Vielä Vesalan eläessä oli Sumén ihmetellyt outoja oireitaan. 

– Tuntui kuin vanne olisi kiristänyt rintakehän ympäri. Lääkärit eivät kuitenkaan löytäneet minusta mitään vikaa.

Mutta kun enää plektrakaan ei pysynyt sormissa, oli Suménin toimittava itse. Pedantisti asioiden ytimeen perehtyneen tiedemiehen täsmällisyydellä hän oli myös itse diagnosoinut oireensa oikein: kyseessä oli tuolloin vielä melko tuntematon MS-tauti. Suunnitelmat uudesta soololevystä saivat hautautua.

Vaikka sairauden kanssa taistelu pakottikin rauhoittumaan ja keskittymään hoitoprosessiin, ei Sumén pystynyt jättämään soittamista kokonaan. Käsien puristusvoima oli kuitenkin mennyttä. Pelastukseksi nousi nuorena opittu vibrakampitekniikka ja feedbackin hallinta. Hendrix-maneerit auttoivat tietenkin, mutta suurin esikuva uuden tyylin kehittämisessä oli Jeff Beck – kenties Sumén suurin vaikuttaja. Jälleen kerran Sumén muuntautui ilmiömäisen sulavasti jonkun toisen nahkoihin.

– Jos jostain innostun ja tykkään, niin yritän päästä yksi yhteen siinä imitoinnissani. Kun innostuin Beckistä, halusin saada sen kuulostamaan täysin samalta.

Beckin vibrakammen hallinta on aivan oma tekniikkansa. Se vaatii paitsi erittäin herkästi säädettyä kelluvaa Stratocasterin vibraa, myös todella tarkkaa oikean käden tekniikkaa. Sumén näkee myös heidän luonteenpiirteissään jotain samankaltaisuutta.

– Meissä on jotain samankaltaisuutta, mikä voi sekin vaikuttaa. Molemmat ollaan vähän hankalia ja molemmat ärsyynnytään helposti – kamat saattavat mennä sitten hajalle. Olen kuunnellut Beckiä paljon. Kun Beck matki venytyksiä Ravi Shankarista inspiroituneena, matkin minä ne venytykset Beckiltä.

Oivalluksen hetki tapahtui pari vuotta sairastumisen jälkeen, kun Sumén oli jo jättänyt soittamisen.

– Ystäväni Jukka Mäkinen sanoi, että hän oli saanut liput Albert Halliin, missä oli Beckin 60-vuotissynttärit. Meillä oli hyvät paikat ja kun näin hyvin kaiken, tajusin, miten hän teki ne juttunsa. Välittömästi kotiin päästyäni yritin toteuttaa sen tekniikan. Ne olivat ensin tuntuneet omituisilta, mutta kun näin miten se tehdään, huomasin ne pikku jutut. Ymmärsin miten sen soundin saaminen on mahdollista. Jouduin vähän löysäämään jo alun perin löysää vibrakampeani, että sain tekniikan toimimaan. Mutta olen soittanut Hendrix-juttuja paljon kammella, joten se oli minulle luontaista. Siksi olen soittanut ainoastaan Stratoilla. 

Tavallaan ympyrä sulkeutui ja Sumén oli lähtöpisteessä. Feedback ja Straton vibra. Nykyään Sumén on myös täysin sinut oman tyylillisen seikkailunsa kanssa. 

– Aikoinaan loukkaannuin, kun Mauri Kunnas oli tehnyt minusta karaktäärin, mutta olihan se tottakin. Pyrin jäljittelemään kohteitani huolella, nauraa Sumén.

Kameleonttimaisuus oli lopulta juuri se supervoima, jolla Sumén loi hämmästyttävän karriäärinsä. Helsingissä eläkepäiviään viettävä 63-vuotias Sumén käy innokkaasti keikoilla katsomassa uusia bändejä tai vanhojen ystäviensä esityksiä. Siellä hän saa olla hyvin rauhassa incognito, paitsi silloin kun vanhat muusikkotutut huomaavat hänet. Arvostus kollegoiden parissa on edelleen suurta.

Sairauskin on pysynyt maltillisten elintapojen ja lääkityksen avulla aisoissa. Positiivista elämäniloa huokuva Sumén ei haikaile loistonsa päiviä ja näkee sairaudessaan jopa paljon positiivistakin.

– Sairaus on muistuttanut minua kuolevaisuudesta. Minulla oli narsistinen persoonallisuushäiriö, mutta nyt olen päässyt herroiksi sen kanssa. Päivääkään en vaihtaisi pois, mutta moni lähellä oleva ihminen joutui kärsimään käytöksestäni. Sairauden myötä arvomaailma joutuu tarkastelun alle. Olen oppinut nöyryyttä ja muista välittämistä ja huolehtimista, ottamaan muita huomioon. Sairaus on tavallaan parantanut minut.

•••

YLE Areenassa julkaistun dokumentin "Jimi Sumén - sairaus parantaa" voi katsella tämän linkin kautta. Tämän 20122 julkaistun dokumentin ovat ohjanneet tämän artikkelin kirjoittanut Tommi E. Virtanen sekä Lari Seppälä.

•••