Kitaristi Joe Satriani aloitti instrumentaalisten albumien julkaisun jo 80-luvun lopulla, ja siitä lähtien levyjä on tullut aika tasaisesti.
Keväällä ilmestyi jo miehen 18. studioalbumi, ja Satriani tavoitettiin puhelimitse kertomaan siitä sekä kuulumisistaan.
Uusi levy Elephants of Mars tuli ennakkoon tutustuttavaksi muutamia päiviä ennen tätä haastattelua ja joitakin kertoja sen ehdinkin kuunnella läpi, mutta kuinka monta kertaa tekijä itse on sen kuunnellut?
– Varmaan tuhansia kertoja, Satriani naurahtaa puhelimessa, ja jatkaa:
– Levyä työstäessä sen kuuntelee niin monta kertaa ja sen kaikista versioista jää ikimuistoinen mielikuva. Fanit taas eivät juurikaan tule ajatelleeksi, että tekijä on kuullut valtavan määrän erilaisia versioita biiseistä: hitaammin tai nopeammin, eri sävellajeissa, pitkänä ja lyhyenä, erilaisilla tyyleillä… Joitakin biisejä saa pyöritellä ympäriinsä aika lailla, kunnes selviää albumille laitettavaksi sopiva versio. Minulla saattaakin mennä pari vuotta, ennen kuin pystyn kuuntelemaan levyäni samalla tavoin kuin tavallinen kuuntelija sen kokee.
Mistä riittää inspiraatiota julkaista levyjä säännöllisesti? Kovinkaan moni ei enää toimi näin.
– Minua on siunattu sillä, että olen luonteeltani tuottoisa, kun kyseessä on musiikki tai taide. Mutta ei levyjä itsestään synny. Siksi minulla vahva työmoraali: jos saan idean biisistä, ryhdyn hommiin. Tai jos idea on maalauksesta, maalaan sen. Mottoni on, että teen innolla aloittamani työt loppuun asti. Tähän sisältyy intohimoakin, jota minulla luonnostaan on.
Näin haastattelusi vuodelta 2018, jossa kerroit levyn tekemisen olevan erityisen uuvuttavaa, mutta nyt olet julkaissut sen jälkeenkin jo kaksi albumia.
– Levyn tekeminen tosiaan tyhjentää. Kirjoitan elämästäni, kokemuksistani ja ihmisenä tällä maaplaneetalla olemisesta. Siellä on iloja ja suruja, vakavia ja ei ollenkaan vakavia juttuja. Avaan sydäntäni, enkä pelkää näyttää mitään tunteita. Aina kun levy valmistuu, tuntuu, että vau – nyt on takki tyhjänä. Mutta vähän ajan kuluttua rupeankin jo miettimään seuraavan levyn aiheita.
Kauanko tämän uusimman levyn kirjoittamisessa ja äänittämisessä meni?
– Tilanne oli nyt niin kaikesta aikaisemmasta poikkeava pandemian takia. Mennäänpä ensin ajassa taaksepäin. 2019 olin kahdella Experience Hendrix -kiertueella triona Dug Pinnickin ja Kenny Aronoffin kanssa. Näiden välillä sävelsin, äänitin ja miksasin edellisen albumini Shapeshifting. Tein videon ja esiinnyin Steve Vain kanssa vielä kaksi kertaa NAMMissa tammikuussa 2020. Tulin kotiin ja aloin valmistautua kevään kiertueeseen Shapeshiftingin tiimoilta. Sitten kaikki sulkeutui. Minun oli ratkaistava, julkaistaanko levy ilman kiertuetta. Koska asiat voisivat mennä maailmassa huonoksi, ajattelin, että tehtävänäni on tuoda maailmaan iloa vaikeina aikoina ja päätinkin julkaista levyn. Sääli, etten voinut promovoida sitä levyä keikoilla, mutta ihmiset pitävät musiikista ja itse olen muusikko, joten asia oli sillä selvä.
Ratkaisu oli oikea, sillä nopeasti kävi selväksi ettei pandemia aivan heti ole ohi ja valmiin levyn panttaaminen olisi jäänyt vain tulpaksi. Eteenpäin on elävän mieli.
– Tuntui siltä, että voisin tehdä vielä uudenkin levyn, jolloin minulla olisi seuraavan kerran yleisön eteen päästessäni tosi paljon uutta tarjolla. Jos nyt tilanteesta hakee edes jotain pientä hyvää, meillä oli hyvin väljä aikataulu toimia välittämättä kellosta tai kalenterista.
Monen muun korona-ajan levyn tapaan myös Satrianin uusin syntyi etätöiden tapaan.
– Jokainen meistä äänitti osuutensa kotonaan ja omassa studiossaan. Aikaa voitiin käyttää vapaasti, jotta jokaiselta saataisiin omasta mielestään paras ja kiinnostavin tulos. Jos olisimme kokoontuneet kaikki yhdessä kymmeneksi päiväksi studioon, olisi jouduttu hakemaan onnistuneimmat otot aikataulun sallimista puitteista. Ja niinpä uusi levy hyötyi mainiosti rennosta ajoituksesta.
Onko uusia biisejä soitettu tai harjoiteltu yhdessä?
– Ei tosiaankaan, Satriani naureskelee. En edes ole tavannut kosketinsoittajaa (Rai Thistlethwayte) ollenkaan tänä aikana. Muiden kanssa olemme tehneet ainoastaan pari videota levyn biiseistä. Kiertuetta on jouduttu lykkäämään kerta toisensa jälkeen covidin ja sodan vuoksi ja Eurooppaankin tulemme vasta ensi vuonna. Meidän on saatava varmuus siitä, että kaikki sovitut keikat pystytään toteuttamaan. Muuten kiertueesta tulee taloudellinen tuho.
Eläviä versioita elävänä
Mitkä uuden levyn biiseistä uskoisit nousevan mukaan keikkasettiin?
– Meillä on ollut tapana soittaa noin 90 % uusista biiseistä keikalla. Totta kai niitä odotettuja hittejäkin on mukana, mutta keikan ohjelmisto on ollut tapana muuten uudistaa parin vuoden välein. Nythän meillä on käytännössä kaksi albumillista uutta tavaraa, mikä on poikkeuksellista, kun kuitenkin pyritään yllätyksinä nostamaan vielä harvoin kuultuja vanhempiakin kappaleita mukaan. Tavoitteena olisi tehdä jokaisesta keikasta erityistapahtuma.
Kiertueelle on lähdössä neljän soittajan bändi. Levyllä kuitenkin on aika paljon päällekkäisiä äänityksiä. Kuinka tarkasti levytettyä versiota seurataan keikalla?
– Bändin tavoitteena ei koskaan ole ollut esittää biisejä keikalla samanlaisina kuin ne ovat levyllä. Jätän sellaiset puuhat popbändeille, heillähän tietokoneet hoitavat suuren osan kaikesta muutenkin. Aloitin kiertämisen 1988 Surfing with the Alien -albumin jälkeen, ja jo siitä lähtien tavoitteenani on ollut esitellä todellinen ja luonnollinen show, jossa oikeat muusikot tekevät parhaansa sekä osuuksiensa soittamisessa että biisin sisällön löytämisessä. Yleisöllä saattaa olla jo albumi kotona, joten heille on erityistä kuulla, miten näitä biisejä tulkitaan livenä. Bändissäni on aina ollut joko kolme tai neljä soittajaa – kerran oli viisikin, mutta silloin jo improvisaation osuutta karsittiin – mutta minusta on kivaa ottaa monta urakkaa keikalla yhdessä kosketinsoittajan kanssa. Meillä on mahdollisuus tuoda esiin kiinnostava tulkinta ilman, että meitä sitoisi jokin tarkasti määritelty suunnitelma.
Improvisoinnille jätetään siis aina tilaa, mutta puhutaanko tässä nyt soolojen pituuksista ja lukumääristä vai muuttuvatko kappaleet muutenkin?
– Esimerkiksi aivan ensimmäisellä G3:n kanssa tekemälläni DVD:llä on biisi Cool No. 9. Levyllä se on kuin joku 70-luvun renkutus Stevie Wonderin tyyliin, mutta keikalla taas ihan improvisoitua alussa ja lopussa, biisin runko käsitellään vain nopeasti keskivaiheilla. Tällekin biisille on käynyt niin, että keikkaversio on suositumpi kuin albumin versio. Keikka on muutenkin erinomainen tilaisuus puhaltaa uutta henkeä biiseihin, jotka saattavat olla kuulijoille jo hyvin tuttuja. Ja koska bändikaverinikin tykkäävät soittamisesta, meillä on kiva mahdollisuus yrittää joka keikalla olla parempia kuin edellisellä kerralla.
Uutta levyä äänittämässä
Seuravaksi käsittelyyn tulee levyn äänittäminen. Heti alkuun Satriani paljastaa yksityiskohdan, joka yllättää, varsinkin kun hänellä on vuosien varrella ollut nimikkovahvistimet sekä Marshallin että Peaveyn valikoimassa.
– Kaikki sähkökitaraosuudet albumilla on soitettu ilman vahvistinta.
Tämä taisi olla aivan uusi menettelytapa?
– Kyllä. Aikaisemmin minulla on ollut tapana koota kaikki vanhat vahvistimeni studioon ja huollattaa ne kuntoon ammattilaisella ja sijoitella ympäriinsä yksi kerrallaan tai ryhminä parasta soundia hakien. Tällä kerralla äänitin kitarat omassa studiossani suoraan Pro Toolsiin ja päädyin käyttämään Avidin vanhaa SansAmp PSA-1 -plugaria. SansAmpin räkkilaitetta olen käyttänyt toisinaan jo noin 1990 alkaen. Mutta nyt oli aikamoinen shokki yli 30 vuoden levyttämisen jälkeen, että plugarilla sain parhaat soundit – tein vertailua sekä oikeiden vahvistimien että reamppauksen kanssa – ja kitara kuulosti persoonalliselta ja täsmälliseltä. Tuottaja ja miksaajakin olivat samaa mieltä.
Käytitkö linjaan soittaessasi jotain erityisiä kikkoja vai kytkitkö kitaran vain suoraan äänikorttiin?
– Erikoisempi signaaliketju on nimikappaleessa Elephants of Mars. Kitara on kytketty Palmerin jakajaan, josta signaali haarautuu kahtia, toinen osa kulki etuasteen kautta äänitykseen ja myöhemmin SansAmpin plugariin ja toinen puolisko Electro-Harmonixin Q-Tron -pedaalin läpi samalla tavoin. Näin tehtiin pitkä improvisaatio biisin alussa, enkä usko koskaan tätä ennen tehneeni kertalaakista samanlaista. Erikoinen soundi inspiroi minut erikoiseen suoritukseen. Lisäksi tässä soolossa nojaudun vahvasti symmetriseen skaalaan, jota harvemmin kuulee.
Levyllä on vahva alku, kun peräkkäin tulevat Sahara, nimikappale ja Faceless. Kerrohan jotain niistä.
– Ensimmäisellä raidalla, Sahara, minulla on komppikitarana Ibanezin sähköinen 12-kielinen. Sitä en ole usein käyttänyt. Melodiat ja soolot on soitettu kromatulla nimikkomallillani Ibanez JS1CR.
Albumin neljäs raita Blue Foot Groovy kuulostaa ihan kuin lauletulta melodialta.
– No, tämä biisi on aikoinaan kirjoitettu Sammy Hagarin laulettavaksi, kun meillä oli puhetta bluessävyisen albumin tekemisestä joko Chickenfootin kanssa tai hänelle soolona. Biisejä kertyi tusinan verran, mutta albumi ei toteutunut, joten päätin herättää kappaleen henkiin nyt. Se tosiaan on eniten laulajan tavoin fraseerattu tällä albumilla. Olen aina ajatellut, että jos pystyn luomaan instrumentaalimusiikkia, jossa on hyvä originaalimelodia, sitä voi soittaa aina, koska se ei perustu minkään soittotekniikan esittelyyn. Haluan, että jokainen kappale on oma maailmansa.
Biisi Sailing the Seas of Ganymede on hyvin kaksijakoinen. Siinä on rakenteellinen jakso ja sitten hyvin vapaasti virtaava osuus.
– Tällä kappaleella onkin monivaiheinen historia. Sitä on lyhennetty ja pidennetty ja muokattu. Kuten kerroin, soittajat lähettelivät tiedostoja eri puolilta. Kosketinsoittaja Rai soitti Australiassa tosi mahtavan soolon, mutta vahingossa väärään kohtaan biisiä. Se oli niin hyvä, että rakensin biisin lopun uudestaan vastaukseksi tuohon sooloon, ja se inspiroi minua vetäisemään tuplapitkän kitaraosuuden. Erehdyksen takia kappale muokkautuikin entistä tunteellisemmaksi.
Dance of the Spores taas sisältää aika jännittävää wah-pedaalin käyttöä.
– Tämä on science fiction -biisi, jossa kuvittelin, miten ilkeältä itiöt saattavat näyttää jos niitä pääsisi näkemään samankokoisena läheltä, vähän kauempaa ja etäältä. Mikrosta makroksi. Wah-pedaalin osuus on sitä mikromaailmaa. Minulla on edelleen käytössä Voxin valmistama nimikkopedaalini Big Bad Wah, joka on monipuolinen ja vastaa hyvin persoonallisesti soittoon kaikilla taajuuksilla. Sitähän ei enää valmisteta ja toivonkin, että joku rupeaisi tekemään niitä lisää. Vanhat alkavat olla jo lopussa.
Olet käyttänyt Ibanezin kitaroita 80-luvun lopulta lähtien, ja sinulla on monia nimikkomalleja heiltä. Vieläkö nämä vastaavat tarpeitasi?
– Kyllä. He ovat aina toteuttaneet pyyntöjäni hyvin tarkasti ja olen pystynyt muovaamaan JS-sarjan kitaroita oman soittoni mukaisiksi. Muusikkona en voisi pyytää enempää, kun minulla on henkilökohtainen instrumentti, jolla pystyn ilmaisemaan itseäni parhaiten, se tuntuu ergonomiselta ja sen soundit ovat laadukkaat.
Onko jotain uutta odotettavissa yhteistyöstäsi Ibanezin kanssa?
– Ihan viimeistelyvaiheessa on uudenlainen ulkonäkö yhdistettynä retro-ominaisuuksiin. Kromikiiltoinen kitara minulla on ollut pitkään, mutta tulossa on kullanvärinen versio, joka näyttää tosi upealta. Kuva 22-nauhaisesta prototyypistä on juuri ilmestymässä Guitar Worldissa.
Onko pedaalilaudassasi uusiakin hankintoja?
– Viime aikojen suosikkejani ovat olleet Electro-Harmonixin Micro Q-Tron ja TC Electronicsin Sub’n’ Up. MXR:n EVH Flanger ja Phaser ovat mainioita, samoin Electro-Harmonixin Micro POG ja Dunlopin Experience Hendrix Wah ovat ruveneet kiinnostamaan. Mutta loppujen lopuksi en käytä valtavasti pedaaleja ja yritän rajoittaakin niiden määrää. Levylle lisättiin efektejä jonkin verran ohjelmalla miksausvaiheessa.
Lopuksi vielä. Olet tehnyt uuden aluevaltauksen sarjakuvan Crystal Planet käsikirjoittajana. Mistä on kyse?
– Kahdeksan vuoden jälkeen pääsemme vihdoin Ned Evettin kanssa näkemään tekemämme käsikirjoituksen kuvitettuna tarinana ja lehdet kootaan kirjaksi tämän vuoden lopulla. Kyseessä on eeppinen tarina hyvän ja pahan taistelusta. Olisipa hienoa kokea tämä elokuvanakin joskus, Satriani päättää keskustelun.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2022. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta, josta löytyvät vuosikerrat 2010 alkaen.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Taannehtivia numeroita voi tilata yksittäin tai vuosikertoina Riffin verkkokaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita on edelleen pääosin saatavilla, niitä koskevat kyselyt kannattaa tehdä sähköpostilla.
