Kääritään hihat ja tehdään itse.
Kulttuurikaupunki Porvoo tunnetaan ainakin Runebergista, ja vanhan kaupungin upeasta miljööstä, eikä myöskään joen toiselle puolelle entiseen teollisuuskiinteistöön kunnostettu Taidetehdas konserttisaleineen ja elokuvateattereineen ole kauempaakaan saapuville vieraille tuntematon asia.
Omaehtoiselle nuorisomusiikille on kulttuuritoiminnassa ollut silti niukemmin sijaa ja suoranainen happikato iski bändikäyttöön osoitettujen treenikämppien sulkeuduttua vanhan vesilaitoksen tilojen peruskorjauksen vuoksi.
Pula pakottaa kekseliääksi ja paikallinen aktivismi alkoi itää. Kaupungin toisella laidalla, melko lähellä Porvoon vetovoimaisinta kohdetta, Brunbergin makeistehtaan outlet-myymälää, oli osittain tyhjillään oleva vanha tehdasrakennus, jossa toimi jo vapaamuotoinen seitsemän musiikintekijän kollektiivi omine työhuoneineen ja äänipajoineen. Entä, jos se tyhjillään oleva osuus rakennuksesta voitaisiinkin saada matalan kynnyksen musatoimintaan? Harjoituskämppiä tietysti bändeille, mutta olisihan mukavaa olla myös esiintymislava, ja jonkinlainen sosiaaliset kohtaamiset mahdollistava kahvion tapainen. Sellainen auttaisi nuoria verkostoitumaan ja siitähän voisi kehkeytyä vaikka klubitoimintaa…
Kuviot selviksi
Alkuajatuksena oli, että kaupunki vuokraisi suoraan tilan itselleen ja hoitaisi rahaliikenteen kokonaan. Kollektiivi puolestaan organisoisi treenikämppien rakentamisen ja vuorolistat, tuottaisi mahdollisen klubiohjelman ja huolehtisi tapahtumien toteutuksesta käytännössä.
Ilmeni, että tämä ei toimintamallina ollut kaupungille helposti nielaistava pala. Kunnat ja kaupungit nimittäin asioivat mieluusti yhdistysten ja yritysten kanssa ja yhteistyö määrittelemättömän joukon kanssa on hankalaa ellei mahdotonta.
– Meiltä meni vuosi hukkaan. Vesilaitoksen treenikämpät suljettiin marraskuussa 2021 ja keväällä 2022 oltaisin jo voitu aloittaa rakentaminen täällä, kertoo Robert Palomäki, hanketta voimallisimmin edistänyt henkilö, ja toteaa sivuhuomautuksena byrokratian olevan jonkinlainen salatiede, jonka avaamiseen tarvittiin apua.
– Löytyi paikallinen ”Alan Turing”, joka osasi selvittää meille miten kaupunki toimii. Sitä ei virkahenkilöt saaneet meille jostain syystä missään vaiheessa kerrottua. Eihän meillä ollut sellaisesta mitään tietoa, oli vaan idis. Me tarvittiin siihen yksi hahmo, joka kertoi miten se toimii. Että ”ne ajattelee sen tällee” ja ”teidän pitää tehdä tällee, niin sitten se onnistuu”.
Ensin rekisteröitiin hanketta varten virallinen yhdistys. Syntyi Musiikki- ja kulttuuriyhdistys Pensselitehdas ry, joka kelpasi kaupungille sopimuskumppaniksi. Hallitukseen lähtivät mukaan haastatteluun osallistuneet Jaakko Kujala ja Robert Palomäki, sekä heidän lisäkseen Pekka Laukkarinen ja Olli Kykkänen, kaikki tehtaalla jo aeimmin toimineen kollektiivin jäseniä.
– Yhdistys vuokrasi ensin itselleen koko tilan, ja siitä tilasta ry vuokraa sitten kaupungille osan, Palomäki kertoo.
Talousmatematiikka on suoraviivaista. Kaupungin vuokraosuudella saadaan maksettua osa kuluista, jokin osuus jää bändikämppiä vuokraaville, ja kun avoin esiintymistilakin saadaan toteutumaan, voidaan klubitoiminnalla ja salia vuokraamalla hoitaa osa kustannuksista. Lava ja sali kun sellaisenaan sopivat myös vaikkapa kiertueelle lähdössä olevan ryhmän PA-harjoituksiin, musiikkivideon kuvauksiin tai keikkatallenteen tekoon.
Pienimuotoista arkikahvilaa yhdistys voi itsekin pitää yllä, mutta yleisötilaisuuksissa vastuun kantaa sopimuskumppaniksi mukaan lähtenyt catering-firma, jolla on myös tarvittavat oikeudet niitä tilanteita varten, jossa varttuneemmalle yleisölle rajataan oma anniskelualueensa.
– Yhdistys ei tavoittele taloudellista voittoa, mutta pysyy kuivilla. Kaupungin maksama vuokraosuus ja yhdistyksen käyttäjiltä perimä vuokra kattavat peruskulut muutaman kympin marginaalilla, hallituksen puheenjohtaja Jaakko Kujala kertoo, ja naureskelee, että siivoustoimi ja muutama muukin käytännön asia saattavat kuitenkin jäädä yhdistyksen hallituksen oman vapaaehtoistyön varaan jatkossakin.
Lankun menekki lasketaan kilometreissä
Treenikämppien kuitubetonista valetut lattialaatat lepäävät äänieristekerroksena toimivan ns. kovan villan päällä. Rungot kootaan mitallistetusta puutavarasta, villatäytteiset paksut seinät ja katot kipsilevyistä. Entisen tehdasrakennuksen luontaisetuihin lukeutuu tehokas huippuimuri, joten erillistalojen tapaan toisistaan irti seisovien koppien ilmanvaihtokaan ei muodostu kohtuuttoman hankalasti hoidettavaksi.
Aamukahvien aikaan työmaalla uurasti kolme henkilöä.
– Robert on teknisessä rakentamisessa projektivastaavana, noin hienosti ilmaistuna. Sellainen generaattori, joka pitää työt käynnissä, kun itse taas keskityn enemmän paperiasioiden hoitamiseen, Kujala kertoo.
Työn touhussa ovat myös Porvoon musiikkielämässä pitkään vaikuttanut Gustav (Gusu) Alenius sekä naapurikaupunki Loviisasta avuksi saapunut Samuli Halonen.
– Kun kukaan ei saa fyrkkaa, niin tämän täytyy olla siltä pohjalta, että kuka haluaa olla mukana rakentamassa, Jaakko täsmentää.
Jos talkoohenki kuittaakin työn, haluaa rautakauppa kuitenkin rakennustarvikkeista rahaa kassaansa mieluusti heti, kun tavaraa nostellaan sen varastosta pakettiautoon. Rakennusvaiheen kustannuksiin osallistuu Porvoon kaupungin lisäksi Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto merkittävällä lahjoituksellaan. Rakennuksen omistava RTV puolestaan tukee hanketta perimällä alennettua vuokraa varsinaisen toiminnan alkamiseen asti.
”Ylihuomenna? Miten voi kestää kaksi päivää toimittaa varastosta lankkuja alle kymmenen kilometrin päähän?”
Neuvottelu on taitolaji.
Elmusta mallia
Toiminnassa on paljon samaa vapaaehtoisuuteen ja idealismiin perustuvaa meininkiä kuin aikanaan Elävän musiikin yhdistysten alkuajoissa. Turun kupeessa sijaitsevalta Mynämäeltä kotoisin oleva Kujala kertookin, että mielikuva suorastaan myyttiseksi kasvaneen Lepakon toiminnasta on ollut iso motivaattori hankkeessa. Vaikka hän ei itse milloinkaan osallistunutkaan sen toimintaan – ja siitäkin huolimatta, että Lepakolla runsaastikin aikanaan touhuillut Palomäki on hänelle yksityiskohtaisesti kuvaillut Elmu-todellisuuden raadollisempaa puolta ja tilojen lohduttomuutta. Se oleellisin tuosta ilmiöstä on silti tavoiteltavaa: erilaisia toiminnan muotoja mahdollistavat puitteet, joissa musiikkia syntyy ja soi. Tekijöillä riittää uskoa tällaiseen.
– Tässä on 20 vuodeksi treenitiloja ja konsertointipaikka sellaiseen kaupunkiin, jolla on näennäinen kulttuurimaine, mutta ei ole ollut tällaiseen toimintaan kuitenkaan tiloja, Palomäki toteaa.
Kujala tähdentää, että treenitilojen lisäksi Pensselitehtaalla avautuu mahdollisuus klubikeikkailuun pienemmässä mittakaavassa kuin keskustan toisella puolella sijaitsevalla Taidetehtaalla, joka fiinimmän ympäristönsä lisäksi on mitoitettu isommille kävijämäärille. Käyttökustannuksiltaan suurempana myös lipunmyynnin tavoitteet on siellä asetettava marginaalisemman taiteen ulottumattomiin. Keskinäisestä kilpailusta ei ole kyse, rinnakkaiselosta pikemminkin.
– Pensselitehtaan nimi ei mitenkään liity Taidetehtaaseen, eikä se ole mitään vinoilua siihen suuntaan, Kujala täsmentää. – Tää on oikeasti entinen C.E. Lindgrenin pensselitehtaan rakennus!
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2022. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta, josta löytyvät vuosikerrat 2010 alkaen.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Taannehtivia numeroita voi tilata yksittäin tai vuosikertoina Riffin verkkokaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita on edelleen pääosin saatavilla, niitä koskevat kyselyt kannattaa tehdä sähköpostilla.
