Kitaristi-säveltäjä Raoul Björkenheim tuli 1980-luvulla tunnetuksi modernin jazzin piireissä muun muassa rumpali Edward Vesalan yhtyeessä sekä maineikkaassa Krakatau-kokoonpanossa.
Niiden jälkeen Björkenheimin monipuolinen työskentely sinfoniaorkesterien säveltäjän ja solistin roolista aina raskaaseen blues-katusoittajan ammattiin ovat tuoneet hänen musiikilleen paljon uudenlaista yleisöä.
Tämä haastattelu palauttaa mieliin, millaisia olivat tunnelmat ja mietteet 2009, jolloin juttu julkaistiin printti-Riffissä.
Jazz-kentällä on puhuttu, että Björkenheimin soittotapa muuttui radikaalisti kitaristin opiskeluaikana. Oman tyylin kehittyminen on kuitenkin pitemmän prosessin tulos.
– Olen koko ajan matkalla löytämässä omaa saundia, Björkenheim kertoo. Meillä oli 80-luvulla Toppo Isopuron (basso) ja Tom Nekljudowin (rummut) kanssa bändi nimeltä Arbuusi. Me pitkälti improvisoimme ja meillä oli sellainen asenne, että mitä villeimpiä saundeja, sitä parempi. Se oli hyvää aikaa. Olimme kaikki siihen aikaan poikamiehiä ja lähdimme usein keskiyön jälkeen skulaamaan Katajanokalle erääseen kellarivarastoon, joka toimi hyvin soittotilana. Kun kuuntelen vanhoja nauhoja siltä ajalta, huomaan, että jo silloin olin menossa poispäin bebopista.
”Työskentely New Yorkissa teki minulle hyvää, koska niissä piireissä en voinut soittaa samoja juttuja kuin aikaisemmin. Siinä oli haastetta.”
Yhdysvalloissa syntynyt kitaristi lähti vuosituhannen alkupuolella takaisin synnyinmaahansa kehittämään uraansa. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan.
– Lähdin New Yorkiin kuukautta ennen syyskuun 11. päivän terrori-iskuja, eli elokuussa 2001. Tilanne Suomessa oli tuohon aikaan hieman turhauttava, koska ei ollut kovin paljon paikkoja, joissa soittaa. Esimerkiksi Krakataun aikana uskoimme täysin itseemme ja työstimme juttua samalta pohjalta kuin rock-bändit, eli soitimme ja treenasimme joka päivä. Improvisoimme ja kuuntelimme nauhoja päivät pitkät. Se oli tärkeä kehitysvaihe. Loppujen lopuksi keikkoja oli kuitenkin niin vähän, että olimme koko ajan pulassa. Viimeinen pisara oli, kun postista tuli kirje, jossa ilmoitettiin asunnon vuokran nousevan 47 %. Silloin ajattelimme vaimoni kanssa, että voimme yhtä hyvin asua jossain muualla. Olin asunut aiemminkin New Yorkissa, ja päätimme lähteä sinne katsomaan, miten tilanne kehittyy. Tunsin New Yorkista jonkin verran soittajia. Olin soittanut basisti-tuottaja Bill Laswellin kanssa – hän on vaikuttava henkilö ja olemme tehneet hänen kanssaan erittäin hyviä juttuja muun muassa Phantom City -bändissä. Laswell tiedusteli, haluaisinko liittyä hänen vaimonsa, etiopialaisen laulajan, Gigin bändiin.
– Gigi on tavallaan Etiopian Madonna. Siitä oli tarkoitus tulla iso juttu, ja ajattelin, että nyt elämäni on kääntynyt hyvään suuntaan. Suunnitteilla oli, että kun levy on julkaistu, tehdään Amerikan kiertue ja mennään sitten pikku hiljaa Eurooppaan. Tarkoitus oli leipoa Gigistä maailmanmusiikki- tähti. Oli mukava soittaa poreilevaa afrikkalaista musiikkia. Ehdimme soittaa muutaman keikan, joista ensimmäinen oli Washingtonissa pienessä klubissa FBI:n toimistoa vastapäätä. Klubi oli täynnä Gigiä ihailevia etiopialaisia miehiä – Gigihän on äärettömän kaunis, ihan kuningattaren näköinen. Odotimme todella paljon länsirannikon kiertuetta, johon piti kuulua myös keikka Fillmore Westissä.
Levyn julkaisupäivä oli 11. syyskuuta 2001, ja kuten tiedetään: tuona päivänä maailma muuttui. Terrori-iskuja seuranneen tilanteen vuoksi levylle ei tapahtunut mitään ja se tuli haudatuksi. Kiertuetta sponsoroimaan lupautunut United Airlines veti tukensa pois ja kiertueen taloudellinen pohja romahti. Seurasi pitkä hiljaisuus, ja vasta joulukuussa yhtye teki pienen kiertueen.
Björkenheim soitti Yhdysvalloissa kuitenkin monien eri jazz-muusikoiden kanssa. Näin hän kertoo meiningistä New Yorkin klubeilla.
– Eurooppalaisessa free jazzissa voidaan puhua saksalaisesta freestä, joka on aggressiivista ja meluisaa, sekä pohjoiseurooppalaisesta freestä, joka on lyyrisempää ja sallii hiljaisia jaksoja. New Yorkissa soitimme enemmän saksalaistyyppistä freetä: rystyset valkoisina, korkealla energialla. Työskentely New Yorkissa teki minulle hyvää, koska niissä piireissä en voinut soittaa samoja juttuja kuin aikaisemmin. Siinä oli haastetta.
Paluu Suomeen johtui kitaristin mukaan monesta eri tekijästä.
– Ensinnäkin sinä aikana kun asuin New Yorkissa, suurin osa keikoista oli Euroopassa, muun muassa Scorch Trion (basisti Ingebrigt Håker-Flaten ja rumpali Paal Nilssen-Love) kanssa. Euroopassa tapahtui enemmän kokeilevan jazzin saralla, Yhdysvalloissa oli enemmän mainstream-jazzia. New York oli myös käymässä hankalaksi muusikoille, koska hyviä keikkapaikkoja meni kiinni, esimerkiksi Tonic-klubi, jossa soitin aika monta kertaa esimerkiksi John Zornin, Elliot Sharpin ja Ned Rothenburgin kanssa. Yleisö ei käynyt klubeilla entiseen malliin, ja Yhdysvalloissa ei saanut apurahoja, vaan kaikki oli kiinni siitä, mitä ihmiset maksoivat. Vaikka minulla oli yksityisiä kitaraoppilaita, työtahti ei ollut tasainen. Lisäksi jatkuva matkustaminen toi aina jet lagin mukanaan.
Yhdysvalloissa Björkenheim painoi myös rankkaa duunia katusoittajana, ohjelmistonaan legendaarisen blues-mestari Robert Johnsonin tuotanto.
– Sanoisin, että ei Robert Johnsonin musiikin soittaminen eroa niin paljon esimerkiksi free jazzin soittamisesta, kuin mitä voisi luulla. Free-musiikki tarkoittaa minulle lähinnä sitä, että se on tunnelmaltaan vapaata: voi käyttää mitä keinoja hyvänsä, eikä tarvitse pysyä tietyissä raameissa. Tarkoitus on löytää omia juttuja. Kun soitan kadulla, teen yksin koko jutun – soitan kitaraa, bassorumpua ja joskus huuliharppua ja laulan. Kadulla soittamisessa korostui hyvin kirkkaasti kuinka tärkeä esiintymisen intensiteetti ja ulospäinsuuntaus on. Musiikin on oltava hehkuvaa, jotta ihmiset jäisivät kuuntelemaan ja toivottavasti heittäisivät muutaman setelinkin hattuun.
Viime vuosina Björkenheim on säveltänyt myös orkestereille sekä esiintynyt Avantin, Tampereen Filharmonikkojen ja Radion Sinfoniaorkesterin solistina. Taannoin Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoi erääseen myöhästyneeseen tilaustyöhön liittyen, että hän lensi liian lähelle aurinkoa ja poltti siipensä. Mitä se mahtoi tarkoittaa?
– Missasin deadlinen, jolloin sävellyksen piti olla valmis, eli vuonna 2006. Teos esitettiin lopulta Tampere Filharmonikkojen kanssa viime vuonna. Olin hirvittävän kunnianhimoinen ja opiskelin erilaisia sävellystekniikoita, myös sarjallista säveltämistä, sekä orkestrointia. Kuuntelin paljon levyjä ja tutkin partituureja sillä ajatuksella, että olisin oppinut sieltä ammentamaan vaikutteita, joita olisi voinut hyödyntää myös pienten bändieni musiikissa. Pyrin sisäistämään, miten musiikkia voisi viedä eteenpäin konseptisesti eikä vaan ajatellen, että tämä asteikko sopii tämän soinnun päälle ja niin edelleen. Pistin niin paljon energiaa tutkimiseen, että varsinainen säveltäminen jäi paitsioon. Tätä tarkoitin sanoessani, että poltin siipeni. Yritin kerta kaikkiaan liikaa.
Kysyessäni kitaristin soittimista ja muista laitteista hän vastaa ensin lyhyesti ”se on valtionsalaisuus”, mutta kertoo sitten hieman kalustostaan.
– Soitan enimmäkseen Parker Fly -kitaralla. Olen käyttänyt Marshallin vahvistinta aika monta vuotta, mutta olen todennäköisesti siirtymässä Voxiin. Keikoilla olen käyttänyt Mesa-Boogien Dual Rectifieria. Pedaaleina minulla on esimerkiksi vanha, alkuperäinen Ibanezin Tube Screamer ja Dual Sound wah-wah. En aina muista, mitä efektejä olen käyttänyt milläkin levyllä. Olen intohimoinen vanhojen pedaalien keräilijä, mutta joskus olen vaihtanut pois sellaisia efektilaitteita, että myöhemmin on kaduttanut.
Mennäänpä vielä hetkeksi niihin valtionsalaisuuksiin. Monet kitaristit käyttävät rankkoja, jopa rumia saundeja tehokeinona. Kaikkien aikojen sairain levytetty kitarasaundi löytyy varmasti Krakataun Alive-levyn (1989) avausraidalta Sornu. Miten sait niin uskomattoman ärjynnän ulos sähkökitarasta?
”Yhdysvalloissa ei saanut apurahoja, vaan kaikki oli kiinni siitä, mitä ihmiset maksoivat.”
– Minulla oli Strato, josta oli poistettu vibrakammen jousia suojaava pleksi. Kitarassa oli tehokas DiMarzion humbucker-tallamikki ja Floyd Rose -vibrakampi. Puristan vasemman käden sormilla vibrakampea ja oikealla kädellä vedän todella voimakkaasti plektraa vibrakammen jousien yli. Siitä kuului myös akustisesti aika kova ääni. Vahvistin oli säädetty isolle särölle ja päällä oli kaikenmoisia viiveitä ja kaikuja. Volume oli mahtava.
Haastattelun päätteeksi Björkenheim valotti tuon hetken tärkeimpiä projektejaan.
– Aion tehdä soololevylle kitaramusiikkia, jota voin myös esittää livenä. Soitan bassolinjoja, melodioita ja sointuja, enkä pelkästään revittele sooloja. Pyrin saamaan aikaan niin kiinnostavan kokonaisuuden, että ehkä muutkin kitaristit voisivat innostua hankkimaan levyn nuotit ja soittamaan kappaleita itse.
– Juhani Aaltosen, Uffe Krokforsin ja Markku Ounaskarin kanssa olen soittanut kolme keikkaa, ja suunnitteilla on radionauhan äänittäminen Ylen Jazzradiolle. Ensi viikolla kierrän Ruotsia basisti Thommy Anderssonin ja rumpali Peter Nilssonin kanssa. Myös Scorch Trio tulee jatkamaan ensi vuonna. Haluan pitää suhteita yllä eri maiden soittajiin.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 7/2009. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
