Vuosien varrella Riffin toimittajat ovat tavanneet valtavan joukon mielenkiintoisia ja osaavia muusikoita, säveltäjiä, äänittäjiä, tuottajia, äänentoiston ammattilaisia ja muita alan ytimessä leipänsä tienaavia ihmisiä, jotka ovat olleet valmiita jakamaan kokemuksensa ja näkemyksensä lehden lukijoille.
Nostetaanpa arkistosta esiin erään tällaisen kohtaamisen pohjalta syntynyt juttu, joka on julkaistu alunperin Riffin numerossa 4/2010.
Kas näin:
Monissa yhtyeissä musisoiva Okke Komulainen ei tuhlaa aikaa turhaan tekniseen briljeeraamiseen, vaan hakee soittoonsa ainutlaatuisen omaa soundimaailmaa.
Okke Komulaiselle kaikki lähtee soinnista. Viitisentoista vuotta ammatikseen koskettimia soittanut tamperelainen muusikko, säveltäjä ja tuottaja ei suinkaan sivuuta melodiaa ja harmoniaa, mutta hänelle on erityisen tärkeää se, miltä asiat soundaavat.
– Käytän paljon aikaa siihen, että kehittelen soittimien soundeja mieleisekseni. Oman sointimaailman ja uusien soundien etsiminen kiinnostaa. Varsinaiseen tekniikkaharjoitteluun en ole enää aikapäiviin keskittynyt.
Klassisen pianon opinnot koulivat Komulaisen ekonomisen mutta näppärän soittotekniikan kuosiin jo lapsuusvuosina. Kun korvaan tarttuivat kahdeksanvuotiaana ensimmäiset jazz-sävelet, alkoi musiikki kiehtoa aivan uudella tavalla.
– Isälläni oli c-kasetti, jonka toiselta puolelta löytyi dixieland-jazzia ja toiselta Glenn Milleriä. Musiikki hätkähdytti, sillä en klassisen puolen kaverina ymmärtänyt yhtään sitä soinnutusta, hän muistelee.
Uteliaisuus vei pikku-Komulaisen pianon, kasettimankan ja tyhjän nuottivihon ääreen.
– Aloin pause-nappulan avulla kirjoittaa transkriptiota ylös nuotti nuotilta ja selvittää, miten jazz oikein toimii.
Homma alkoi hiljalleen hahmottua, mutta paljon jäi selvitettävääkin. 13-vuotiaana Komulainen kuuli Herbie Hancockin kasariklassikon Rockit, joka mullisti asioita lisää. Rockitissa hän tutustui ensi kertaa tietoisesti sämpläämisen ja skrätsäyksen kaltaisiin mystisiin metodeihin.
– Olen aina ollut kiinnostunut digitaalisen ja analogisen välimaastossa tapahtuvista ihmeellisistä asioista. Sellaisista kummista soundeista, joista ei oikein tiedä, mistä ne tulevat, hän selvittää.
Suomirap vei rundille
Sittemmin kiinnostuksen kohteet lähtivät rönsyilemään jazzista funkiin ja ’80-luvun lopun rap-musiikkiin. Erityisesti mustan musiikin Komulainen kokee luovaksi voimavaraksi, josta on tullut napsittua kasapäin vaikutteita omaan ilmaisuun. Myös indie- ja vaihtoehtomusiikki on ollut lähellä sydäntä.
– On tärkeää kuunnella paljon erilaista musiikkia. Oman soittoni koen lähtevän nimenomaan jazz-maisesta näkökulmasta.
Komulainen tutustui ’90-luvun puolivälissä ahkerasti samplerien ja soiton saloihin, mutta bändissä soittaminen ei houkutellut. Koneet kiinnostivat enemmän ja ajan yleishenkikin kieli kitaramusiikin kuolemasta. Nykyään virtuoosi kuitenkin soittaa useissa orkestereissa ja tekee noin 150 keikkaa vuodessa.
Miten ammattimuusikkous pääsikin yllättämään kuin takavasemmalta ja vasta ”vanhemmalla iällä”, päälle 25-vuotiaana?
– Vähitellen sitä vain innostui. Vuosituhannen taitteessa kehiin tuli suomirap ja yhtäkkiä huomasin rundaavani Seremonia-mestarin ja Palefacen kanssa ympäri Suomea. Sitten Nykäsen Anssi näki minut eräällä Paleface-keikalla ja pyysi soittamaan Silvennoisen Heikin levylle. Sitä kautta pyydettiin Nylon Beatiin ja sitten vain huomasin tekeväni tätä työkseni. Uskomatonta mutta totta.
Rhodes ei petä
39-vuotiaan muusikon aktiivisimmat työmaat löytyvät tällä hetkellä Heikki Silvennoisen yhtyeestä, Liekistä ja Leningrad Cowboysista. Liekki sai juuri pakettiin kuudennen levynsä äänitykset ja Cowboys on valmistautumassa uuden pitkäsoiton nauhoituksiin.
Leppoisan miehen maineessa oleva Komulainen on haluttua soittoseuraa. Hän kertoo nauttivansa soittamisesta mitä kirjavimmissa yhtyeissä.
– Soittaminen on kimppahommaa, yhteistyötä. Itse yritän aina olla ryhmän avuksi ja musiikin asialla. Hyvä soittaminen ei mielestäni perustu tekniseen briljeeraamiseen, vaan lähinnä kuuloaistiin ja ryhmätyöhön. Siihen liittyy myös oleellisesti jo mainitsemani sointi. Soundeille on löydettävä oma paikkansa.
Keikoilla Komulaisen mukana kulkee useimmiten Rhodesin sähköpiano. Tämä elektromekaaninen klassikkoinstrumentti ei kosketinvelhon mukaan petä koskaan.
– Vaikka kaikki muu hajoaisi, niin se toimii aina pomminvarmasti. Diggaan Rhodesista myös soittimena yli kaiken. Se on hienoin soitin maailmassa ikinä, hän teroittaa ja naurahtaa päälle.
Komulaisen muita päätyökaluja ovat Akain samplerit ja Clavia Nord Stage -keikkapiano, josta löytyy Rhodesin, Hammondin ja muiden tärkeiden instrumenttien mallinnukset. Piano on niin kovassa käytössä, että uuteen malliin on vaihdettava noin viiden vuoden välein.
– En kohtele niitä kauhean hyvin. Nytkin pianoni pysyy joten kuten roudarinteipillä koossa. Minulle piano on perkussiivinen soitin, käytän soittaessani melko paljon voimaa.
Komulainen ei myönnä vielä kyllästyneensä lempilajiinsa ja siihen oleellisesti liittyvään alituiseen reissaamiseen.
– Kun herää vaikkapa Cowboys-keikan jälkeen jostain päin Keski-Eurooppaa ja katsoo hotellissa peiliin, niin tulee usein ajatelleeksi, että tämä on parasta, mitä tiedän. Soittaminen on mielettömän hienoa toimintaa ja siitä vielä maksetaankin. Mikä säkä!
Komulaisen kovimmat:
Herbie Hancock
– Ylivoimainen ykkönen, monen tyylin taitaja. Häneltä olen napsinut häikäilemättä erilaisia juttuja.
Kraftwerk
– Funkein bändi ikinä. Moitteetonta koneiden ja musiikin hallintaa joka osa-alueella. Soundi on livenä täysin vailla mieltä.
Olli Ahvenlahti
– Yksi lempi-Rhodes-pianistejani maailmassa.
Art Tatum
– Pökerryttävän ylivoimaista ja riemukasta pianoteutarointia. Tatum kuulostaa yksin isommalta kuin kokonainen big band.
Pekka Gröhn
– Mr. Tyylitaju. Kauko Röyhkän Huutoa puistossa -biisistä löytyy yksi kaikkien aikojen lemppariurkuraidoista.
Public Enemy/Bomb Squad
– Neljä ekaa Bomb Squadin tuottamaa Public Enemy -lättyä ovat huikeita äänikollaaseja. Pärjäisin vallan hyvin loppuelämän kuuntelemalla ainoastaan Enemyä ja James Brownia.
Anssi Tikanmäki ja Safka Pekkonen
– Näiden miesten mestarillisen tyylitajuinen soitanta on tehnyt vaikutuksen jo pikkunassikkana. Ujutan jokaiselle Liekki-levylle jonkun heiltä opitun lickin tai juoksutuksen.
Anssi Nykänen ja Janne Haavisto
– Rumpalit ovat aina olleet minulle tärkeitä inspiraation lähteitä ja näiltä mahtavilta herroilta olen oppinut miljardi asiaa myös itse alasta.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2010. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin yksittäisiä numeroita voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksina Lehtiluukkupalvelusta.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
