Suomalainen muotoilu ja osaaminen leviää maailmalle kitaroina ja pedaaleina. Korkeatasoinen käsityöläisyys näkyy myös monessa oheistuotteissa. Artenomi Kata Larisuo on yksi näistä taitureista. Hänen käsistään syntyvä kitarahihna on taideteos ja soittajan persoonallinen jatke.
Katariina ”Kata” Larisuolle (s. 1964) kaikki lähtee asiakkaan toiveista. ”Rajana taivas. Mie yritän ratkoa ne ongelmat mitä tulee vastaan”, hän sanoo pyrkiessään toteuttamaan pelimannin mielessä olevaa kuvitusta. Joskus se tulee selkeänä toiveena, kuva-aiheena, ornamenttina tai tekstinä. Yleensä kuvituksen kristallisoituminen vaatii kuitenkin alkuun perusteellisen keskustelun ja kuvien pallottelun. Silloin hihnaan saattaa ikuistua unessa ilmestynyt puhuva karhu tai merenneito. Larisuon maalaamat hihnat ovatkin mielikuvituksellisen värikkäitä ja yksityiskohtaisia kuin tatuoinnit ja yhtä pieteetillä taiteilija niitä lähestyykin. Larisuon tarkoitus on tehdä hihna, jota asiakas kantaa kuin tatuointia – loppuikänsä.
Meriaiheiset kuvastot näkyvät töissä: merenneidot, sudenkorennot ja delfiinit – aivan kuten tatuoinneissakin. Mieluiten Larisuo käyttää Suomen luontoa ”koska meillä on niin runsas ja upea luonto”. Seinällä roikkuu hirvikuvioinen hihna, toisessa leukojaan aukoo hauki kuin suoraan Kalevalasta. Tupakkamassin – Larisuon ideoima oheistuote – nahkaan on kuvioitu suomalaisia yrttejä. Tuoreimpia kokeiluja ovat kukonjalkahihnat. Niissä nahkaan on kiinnitetty imatralaisia kukonjalkoja, eräänlaista karjalaista voodooperinnettä siis. En muista nähneeni mitään vastaavaa.
New Yorkista Napapiirille
Kaikesta näkee, että työ on mystisempää kuin perussuutarin. Larisuota kuunnellessa ymmärtääkin nopeasti, että kyse ei ole pelkästään käsityöammatista vaan jostain paljon syvemmästä ja kokonaisvaltaisemmasta taiteesta. Vertaus tatuointiartistiin ei ole kaukaa haettu.
Toisaalta hänen elämänsäkin on värikäs ja uskomaton kuin satamakorttelin tatuointitaiteilijan. Imatralta hän muutti Jenkkeihin jo kuusivuotiaana seikkailijaäitinsä karistaessa Suomen pölyt jaloistaan. Elämä New Yorkissa oli vaiheikasta, eikä suinkaan aina kovin hohdokasta. Välillä kirmailtiin koulussa Dustin Hoffmanin lasten kanssa, välillä paettiin äidin rikollista miesystävää.
Suomeen Larisuo muutti yksin 15-vuotiaana, asettui mummonsa luo Imatralle ja päätti suorittaa peruskoulunsa loppuun. Juurtuminen ei kuitenkaan ollut aivan mutkatonta ja ensimmäinen ammattivalinta olikin merimies. Laivurin paperit Larisuo sai vuonna 1982.
Ei koulutus hukkaan mennyt, sillä kesäisin hihnapaja on kiinni kun taiteilija kipparoi sisävesilaivaa Saimaalla. Soittajien onneksi merille lähtö vaihtui kuitenkin artenomin opintoihin Rovaniemen Taide- ja käsiteollisessa koulussa. Muuton seurauksena napapiiriltä löytyi muusikkomies Rami Hakala. Tarinan kannalta kohtalon hihnataiteilijana sinetöi hullaantuminen nahkaan.
”Kun takana oli neljä vuotta kankaankudontaa ja sidoksia, meillä oli kurssi nahasta hyvin charmikkaan tädin opissa ja hän siirsi minuun intohimon nahkatöihin. Mie tiesin siinä vaiheessa, että tämä on miun juttu.”
Koulun jälkeen Larisuo teki hommia Rovaniemen teatterissa lavasteita suunnitellen – siinä oppi luomaan ja keksimään jos mitäkin. Napapiirin Joulupukin Kammarin esineet ovat pitkälti Larisuon toteuttamia. Hän toimi myös opettajana Rovaniemen Steinerkoulussa ja omassa pajassa syntyi koko ajan nahkalaukkuja.
Nahkalaukut vaihtuvat kitarahihnoihin
Hihnataiteilijaksi hän päätyi miehensä painostuksesta. Hakala on muusikkoutensa ohella myös arvostettu kitaranrakentaja ja mikkien käämijä. Imatralla sijaitsevassa omakotitalossa onkin melkoinen tehdas, jossa seinät ja nurkat ovat täynnä hienoja kitaroita. Omakotitalon portin pieltä koristaa raudasta taottu yrityksen logo: Mikki House. Tämä ei ollut kuitenkaan Larisuon haave. Soittotaidottomana musahommat olivat aluksi yksin miehen heiniä ja niin hyvä.
”Olin Rovaniemen teatterilla töissä ja minulla oli oma työhuone. Olin tehnyt jo laukkuja ja Rami sanoi että ”siun on pakko tehdä myös kitarahihnoja”.
Siitä seurasi vuosien pähkäily. Mutta kun muusikoita pyöri jatkuvasti nurkissa, ymmärsi Larisuo, että markkinat olisivat olemassa. Juuri hän voisi auttaa muusikkoja saamaan laadukkaan nahkaisen hihnan ja vuodattaa siihen taiteelliset ambitionsa.
”Se tuli Ramilta vähän niin kuin käskynä ja minä olin hirmu kauan aikaa vastaan sitä.”
Laukut vaihtoivat hihnoihin noin viisitoista vuotta sitten. Sana kiiri ja töitä kyseltiin. Läpimurtona voi pitää sitä, kun maailmalla kiertävä Korpiklaani halusi Larisuon valmistamat hihnat. Sen myötä tilauksia tuli pian ympäri maailmaa. Se aalto tosin rauhoittui ja suurin osa asiakkaista onkin suomalaisia. Niin Petteri Sariola kuin Jouni Hynynenkin ovat olleet pitkään Larisuon asiakkaita. Myös Robben Fordilla on Mikki Housen hihna.
Yksi kiinnostavimmista yhteistyökumppaneista on Pallo-tuolillaan maailmanmaineeseen noussut suunnittelijalegenda Eero Aarnio. Aarnion suunnittelemaan ja Lottosen valmistamaan Copacapana-kitaraan tuli Hakalan valmistama humbucker, ”CopaBucker”. Larisuo toteutti hihnan kitaran muotoja mukaillen.
Nyt Mikki House on sijainnut jo 9 vuotta rintamamiestalossa Imatran Kuparissa. Tien toisella puolen jylistelevät kilometrin mittaiset venäläiset tukkijunat kohti paperitehdasta. Rajan takana pyöräilymatkan päässä on Svetogorsk eli suomeksi Enson kaupunki. Mikki Housessa työt sujuvat saman katon alla. Tänne asiakkaat tulevat keskustelemaan tilaustoiveistaan.
”Meillä on näin pienessä tilassa toimiva paja. Samassa verstaassa hihnojen kanssa syntyvät kitaroiden korjaukset. Mikkien käämimiset Rami hoitaa kellarissa”, kertoo Larisuo.
Hihna syntyy monien vaiheiden tuloksena
Näkyvin osa Larisuon työstä on kuvittamista, mutta yhtä tärkeä on myös hihnan funktio kitaran kannattajana. Sen täytyy olla mukava ja kestävä. Pieni hypistely todistaa nopeasti, että hihnat eivät vain näytä hyviltä, ne tosiaan tuntuvat hyviltä. Vaikka visuaalisuus onkin ollut aina tärkeä osa soittamisen estetiikkaa, mukavuus lienee keikkamuusikolle tärkeämpi seikka. Yksi innovaatio on nahan alla oleva korkki, joka tekee hihnasta mukavan hengittävän. Materiaali löytyi retkiltä Portugalista.
Larisuon ideologiaan kuuluu käyttää luonnonmateriaaleja. Uuden kokeilu kiinnostaa mutta paljon on tietenkin vanhoja konsteja. Rautanaulat ässistyvät etikassa, siitä saadaan mustaa väriä. Toisessa etikkapurkissa lilluu tammenterhoja, siitä syntyy ruskeaa. Testissä on myös pakurikäävän ominaisuudet. Hihnan pohjaväri voikin olla perusruskean ohella vaikka vihreäksi tai valkoiseksi värjätty nahka.
Luonnonmateriaalia on myös hihnan reunojen loppusilauk-seen käytetty mehiläisvaha.
”Jokaisen tekemäni hihnan laidat on käsitelty paikallisella mehiläisvahalla. Se on paras kyllästysaine nahalle. Käytän suomalaista, puhdasta mehiläisvahaa, johon ei ole sekoitettu liuottimia.”
Ekologista on myös nahan käyttö, jos siinä ei käytetä muovia, niin kuin valitettavan usein kiinalaisissa halpaversioissa näkee.
”Käyttämäni kasviparkittu nahka ei kuormita hirveästi ympäristöä, se maatuu.”
Nahka vaikuttaa myös Larisuon työskentelymetodeihin. Ensimmäinen vaihe on siirtää kuva nahkaan. ”Minulla on valtava kuvapankki ideoita sähköisesti ja piirustuksina. Siirrän kuvan kuin tatuoija kopioimalla sen läpinäkyvälle muoville. Nahka pitää olla optimin kosteaa, kun sitä lähtee työstämään.”
Muovista kuva siirtyy nahkaan sukkapuikolla tai kynällä varovasti painaen. Sen jälkeen nahanpinta leikataan terävällä nahkaveitsellä sieltä mistä halutaan. Se on kuin puunveisto konsanaan, että toisesta kohtaa muoto on syvempää. Seuraavaksi Larisuo työstää nahkaa hakkaamalla.
”Mie sanon tätä talttaamiseksi, koska tämä on niin lähellä puun talttaamista. Talttaan kosteaa nahkaa ja saan siihen kolmiulotteista.”
Työskentelytapaa kutsutaan sheridan-tekniikaksi. Teksasissa syntyvät cowboy-satuloiden ja bootsien kuvioinnit samalla tekniikalla. Vaihe on työläs. Metrin mittaista hihnaa, joka on täysin kuvioitu, joutuu työstämään pari päivää. Vasta sen jälkeen se on valmis maalattavaksi.
Viimeisimpänä koristeluna ennen maalausta voidaan nahasta myös nostaa kuvioita veitsellä. Larisuo esittelee sulkia, jotka näyttävät hämmästyttävän aidoilta. Sulat ovat kuitenkin tehty viiltämällä.
”Piirsin sulat nahkaan ja viilsin ne ulos nahan pinnasta. Samalla tekniikalla voi tehdä vaikka ruusukuvioita. Nahka on venyvää, hyvin plastista ainetta”, selittää Larisuo.
Kolmas vaihe on maalaus. Se syntyy joko asetoni- tai akryylimaalilla. Niiden ero näkyy pinnassa. Asetonipohjainen maali jättää nahan omaa pintaa näkyviin, eikä peitä sitä vaan imeytyy nahkaan. Jos haluaa syvempää tummuutta, täytyy kohta maalata useita kertoja. Se käyttäytyy vähän niin kuin vesivärit. Mitä enemmän haluaa kolmiulotteista pintaa, sitä useampi kerros väriä täytyy olla. Käsitellyn nahan pinta on epätasainen, joten värit käyttäytyvät sen mukaan. Maalaajan täytyy ottaa tämä huomioon esimerkiksi kuoppaisissa kohdissa.
Akryyliväri taas peittää nahan kalvolla. Maalatusta kohteessa ei näy nahan kuviointi vaan kuva on kohollaan. ”Akryyli toimii nahassa erinomaisesti. Se ei rapistu. Joskus käytän tusseja rajaukseen.”
Näiden lisäksi tekniikoita on muitakin ja tekniikoita voi käyttää rinnakkain. Haukiaiheisen hihnan koskimainen tausta sitä vastoin on luotu tekniikalla, jossa Larisuo on sekoittanut akryyliin esimerkiksi silikonia, jolla hän saa aikaan hallitsematonta tekstuuria.
Larisuon työstämät kuviot ovat yksityiskohtaisia taideteoksia. Niiden tekeminen on tarkkaa työtä, jossa ei voi tehdä virheitä.
”Teen maalausta siinä järjestyksessä kuin minusta tuntuu. Olen öljyväri-ihmisiä ja tottunut korjailemaan virheitä, mutta nahan kanssa niitä virheitä ei oikeastaan saa tulla. Tummaa pystyy lisäämään vaalean päälle, jonka vuoksi vaaleat kohdat täytyy ottaa ensin huomioon. Vaaleaa ei pysty saamaan tumman päälle kuin pintamaalilla.”
Kuvion työstämiseen menee helposti monta tuntia ja siinä on useita vaiheita. Lopputulos on elävän kolmiulotteinen, jossa nahan pinta ja värien luomat tasot tekevät taikojaan.
”Tämä on aika samanlaista kuin tatuoijan työ. Pientä piperrystä, sävyjen hakua ja kertaamista.”
Lähes kaikki työt tulevat niin, että Larisuo sopii asiakkaan kanssa kuvan raameista ja tekee toiveiden mukaan. Joskus tulee myös kuva, mikä pitää vain jäljentää. Helpointa on keskittyä yhteen hihnaan, vaikka pohjia on tietenkin järkevä tehdä sarjatyönä.
”Tilaukset pyörivät päässä ja tietysti niitä kaikkia tulee mietittyä. Helpompi on kuitenkin tehdä yhtä hihnaa kerrallaan. Esimerkiksi parkkinahka täytyy olla tietyn kosteaa, kun sitä käsittelee ja tietyn kuivaa, kun sitä maalaa. Eikä maalatessa voi olla paskaset kädet. Parkkinahka imaisee itseensä kaiken. Jos Rami on tehnyt mikkejä ja pöydällä on metallihiukkasia, ne on nahassa heti. Sen vuoksi siinä tekoprosessissa täytyy olla ajatus täysin mukana.”
Larisuo on väsymätön kokeilija niin materiaaleissa kuin kuvioinnissa, eikä hän halua toistaa itseään. Jokainen hihna on uusi haaste. Haaste on myös muoto, pitkä nahkahihna muodostaa omat vaikeutensa.
”Ei metrin mittainen liuska ole optimi minun taiteelle. Kuinka paljon saa 6,5 senttiin kuvallisesti mahtumaan? Silti mie haluan olla juuri se, joka tekee hihnoja kitaristeille.”
Lopputulos syntyy keskustelujen pohjalta ja lopun Larisuo vuodattaa intuitiolla.
”Se on kuitenkin niin kuin tatuointi, että haluan lopputuloksen olevan sen hinnan arvoinen ja tietyllä tavalla lopullinen. Se hihna on kuitenkin osa sitä musiikkia, mitä se ihminen tekee.”
Lisätiedot: Mikki House
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
