Marshallin vahvistimet ovat olleet rock-musiikin tunnetuimpien soittajien suosiossa ja merkki on pysynyt kärkipaikoilla läpi kuuden vuosikymmenen.
Brittiläisen imperiumin ritarikunnan upseerin arvonimen elämäntyöstään saanut Jim Marshall (1923–2012) tunnettiin myös nimellä The Father of Loud. Nimitys juontaa 1960-luvun alkuun, jolloin hän kehitti pienen, mutta käänteentekevän kitaravahvistimen, joka johti aivan uudenlaisen sähkökitarasoundin syntyyn ja vaikutti suuresti kokonaisen genren kehittymiseen, ellei jopa sen syntyyn.
Jim Marshall on itse jo manan majoilla, mutta luottomiehemme Brittein saarilla, Lars Mullen, kävi jututtamassa Phil Wellsiä, Marshallin arkistonhoitajaa ja teknistä spesialistia, jonka johdolla teemme nyt pienen kierroksen Marshall-museossa (Bletchley, Buckinghamshire, Englanti).
Voidaan perustellusti sanoa, että 1960-luvun alussa lukuisat brittiläiset pikkupajat muodostivat rehevän kasvualustan, josta versoi moni nykyisin isona brändinä tunnettu merkki. Siellä jossakin myös James Charles Marshall – jolla silloin oli jo menestyksekäs ura rumpalina ja rumpujensoiton opettajana – uurasti pitkiä työviikkoja koko lailla vaatimattomissa oloissa vahvistimia rakentaen.
Tiimiin kuuluivat myös Ken Bran, Dudley Craven sekä Ken Underwood, joiden kanssa liikkeelle lähdettiin Fenderin Bassmania mallina käyttäen. Jim ja hänen kollegansa kokeilivat amerikkalaisten putkien ja komponenttien vaihtoa brittiosiin, lisäilivät kytkentään omia piirejään ja muokkasivat pääteasteen kondensaattoreiden kytkentätapoja etsiessään omaa formulaansa ihannesoundin saavuttamiseksi.
Yksi viikossa, kaksi parhaassa
Kuukausia kestäneiden kokeiluiden jälkeen ensimmäinen oikea Marshall-vahvistin valmistui 1962. Malli oli nimeltään JTM45 ja tunnus sisältää Jimin ja hänen poikansa Terryn nimikirjaimet sekä vahvistimen nimellistehoa ilmaisevan lukeman.
Yhden vahvistimen kokoamiseen kului kokonainen työviikko, ja jos kaikki meni nappiin, työn tulos myytiin viikonloppuna Lontoon Hanwellissa 76 Uxbridge Roadilla sijainneessa omassa soitinmyymälässä (J&T Marshall Musical Instruments LTD). Seuraavalla viikolla myynnistä saaduilla rahoilla rakennettiinkin jälleen uusi vahvistin…
JTM45 esiteltiin suurelle yleisölle Lontoon Ealing-klubilla syksyllä ’62, jossa kitaristien reaktiot olivat ylitsepursuavan innostuneita – vaikka alalla työskentelevät insinöörit olivatkin etukäteen lausuneet varmana asiana ettei kukaan olisi kiinnostunut moisesta… Koska sehän soikin aivan säröllä!
Varhainen JTM45 (vuosimallia 1962/63) ja alkuperäinen 4x12-kaappi. Huomaa säätöpanelin epäsymmetrinen asemointi!
Kitaristeja vahvistimen soundi tuntui silti puhuttelevan ja klubi-illan jälkeen Jim Marshallin piti välittömästi panna vauhtia rattaisiin saadakseen ensimmäisen 20 kappaleen erän tilaus hoidetuksi.
Yhden näistä varhaisista vahvistimista halusi itselleen nuori Pete Townshend, joka etsi agressiivisempaa kitarasoundia erottuakseen pop-hittien kimaraa hallinneista heleistä ja puhtaista soinneista. Häntä, kuten montaa muutakin, puhutteli JTM45:n uudenlainen raakaa voimaa ja raffinoimatonta rosoa huokuva soundi.
Sattumillakin oli tuleviin vuosiin osuutensa, illan bändissä nimittäin soitti rumpuja muuan Mitch Mitchell, tuleva Jimi Hendrixin bändikaveri. Ja juuri hän johdatti myöhemmin Hendrixin Marshallin puotiin kokeilemaan näitä kitaraskenen uusia ihmeitä.
”Noihin aikoihin vahvistimen kehittely oli Jimillä edelleen meneillään ja hän oli aina valmis kuuntelemaan asiakkaan antamaa palautetta”, Phil Wells kertoo. ”Jos joku JTM45:n hiljattain ostanut kitaristi esimerkiksi saapui liikkeeseen ja totesi kaipaavansa vaikkapa vähän tukevampaa keskirekisteriä, Jim pyysi välittömästi tiimiään tekemään tarvittavia muutoksia tämän vahvistimeen.”
Ensimmäinen JTM45 pohjapuolelta katsottuna.
Jim itse arvioi myös näitä modauksia kriittisesti ja jos jokin muutos vei hänen mielestään vahvistinta oikeaan suuntaan, koko seuraava valmistuserä toteutettiin samalla tavalla. Kaikki perustui pitkälti keskusteluun ja vuorovaikutukseen, sekä siitä juontuvaan prototyyppien testaamiseen. Näin uusia ominaisuuksia kokeiltiin ja jalostettiin tuleviin tuotantomalleihin sisällytettäviksi.
Kun Wells pestattiin Marshallin testiosastolle insinööriksi 1977, hän ryhtyi ensi töikseen luetteloimaan kaikkia siihen mennessä valmistettuja laitteita. Tuloksena oli hieman alle 400 nimikettä ja tuo lista on osoittautunut korvaamattomaksi hänen nykyisessä työssään teknisenä spesialistina ja arkistojen ylläpitäjänä.
”Nykyinen, päivitetty luetteloni sisältää miltei 800 erillistä tuotetta, aina ensimmäisestä JTM45:stä alkaen, ja olen merkinnyt ylös jopa kaiutinelementit, joita eri komboissa ja kaapeissa on vuosien varrella käytetty. Sieltä löytyvät yleensä myös nekin mallit, joita asiakkaat silloin tällöin tulevat näyttämään museoomme joko ihan vain jutellakseen mukavia näistä arvoesineistä, tai saadakseen tarkempaa selkoa niiden alkuperästä.”
Alkuperän selvittäminen ei silti aina ole ihan niin helppoa, sillä Marshallilta puuttui pitkään systemaattinen sarjanumerointi, ja vasta 1992 tehtaalle ryhdyttiin leimaamaan kaiutinkaappeihinkin päiväys.
”Kiitos noiden varsin seikkaperäisten muistiinpanojeni pystyn silti suhteellisen tarkasti päättelemään jonkin vanhan laitteen valmistusajankohdan. Erityisesti materiaalien ja esimerkiksi Marshallin nimilaatan perusteella voi päätellä aika paljon”, Phil kertoo.
Jos vahvistimen kytkentä oli alkuvuosina jatkuvan kehityksen kohteena, niin samaa voi sanoa monesta visuaalisestakin yksityiskohdasta.
”Esimerkiksi JTM45:ssä käytettiin alkuun metallista pakotettua nimilaattaa, joka oli kuulemma peijakkaan tyyris. Eihän Jim noihin aikoihin voinut tietää miten monta vahvistinta ylipäänsä saadaan koskaan myytyä ja niinpä hän tilasi 200 kyltin erän. Kun tuli aika tilata lisää, joku ehdotti, että mitäs jos vaan signeeraat ne itse, niin päästään helpommalla. Sillä tavalla syntyi tuo käsinkirjoitettua muistuttava tekstilogo, joka on ollut siitä saakka saakka käytössä hieman muunneltuina versioina.”
Säätimet ovat näissä 62/63-vuoden versioissa löytäneet jo tutulle paikalleen etulaidan keskelle, mutta nimikyltti on yhä ennallaan.
Moni muukin asia haki muotoaan tuotannon alkuvaiheessa.
”Jim ei löytänyt mieleistään etukangasta komboon mistään. Se mitä yleensä käytettiin oli kyllä tyylikäs, mutta jos se venyi tai repesi käytössä, se ei enää palautunut muotoonsa.”
Jim etsi jotakin käytännöllisempää ja taas sattuma puuttui peliin, kun tirehtööri oli siivoamassa verstasta päivän päätteeksi. Imurin pölypussi pullistui ja kutistui paineen mukana, kiitos kankaan loimeen kudottujen kumilankojen.
”En ihan tarkalleen tiedä kuinka Jim onnistui hankkimaan tuota samaa materiaalia. Sitä käytettiin vain1962 Bluesbrakerissa, mutta sen estetiikkaan se natsasi aivan täydellisesti. Sen jälkeen Marshall ryhtyi kumminkin miettimään tyylin jatkuvuutta myös vahvistimien etukankaan osalta,” Phil kertoo.
Kaiuttimen etukankaan pingotus paikoilleen on sekin ihan oma taiteenlajinsa, sillä jännityksen täytyy olla juuri sopiva ettei kangas lähde värähtelemään äänen mukana.
”Monissa nykymalleissa käytämme paperista kudottua, palosuojattua kangasta, joka kestää myös öölin läikyttelyä ja mikä tärkeintä: laskee kaiuttien toistamat tärkeät taajuusalueet läpi!”
Vaikka tietyt työvaiheet tehtaalla on automatisoitu, jää käsityölle vielä oma paikkansa. Kotelon viimeistelyä ennen pintavuodan liimausta.
Kotelopellin taittelu on sekin käsityötä.
Automaatiollakin on roolinsa: kondensaattoreita matkalla kokoonpanolinjalle.
Ja kaksi Astoria-mallin piirikorttia tietokoneistetussa testiasemassa.
Jotkut asiat ovat silti pysyneet prikulleen samanlaisina halki vuosikymmenten.
”Eräät kaiutinkaapit, kuten 4x12, ovat yhä samoissa mitoissa kuin ’64. Jos etu- tai takalevy menee rikki, niin uuden voi asentaa tilalle ihan suoraan. Viimeiset 50 vuotta olemme valmistaneet 200 4x12-kaappia viikossa”, Phil kertoo ja kuvailee samalla teollisen tuotannon kääntöpuolta: ”Kerran viikossa tehtaalta lähtee kontillinen sahanpurua, jota käytetään kuivikkeena eläinsuojissa. Metallin leikkuujätteen ja hukkatinan kierrätämme paikallisen toimijan kautta, ja pyrimme näin toimimaan mahdollisimman vastuullisesti”.
Uuden polven uudet soundit
Kun Jim Marshall avasi toisen myymälän kadun vastapäiselle puolelle ja ryhtyi myymään siellä rumpujen ohessa Selmerin ja Voxin vahvistimia sekä Fenderin ja Gibsonin kitaroita, puodista tuli nopeasti mm. Richie Blackmoren, Peter Greenin, Jimmy Pagen ja Ronnie Woodin kantapaikka. Erityisesti nopeasti kasvavan varhaisen rock-skenen kitaristit ottivat sen omakseen ja hengailivat mestassa fiilistelemässä. Tuohon aikaan useimmat Lontoon musiikkiliikkeet suhtautuivat uuden polven kitaristeihin penseästi, hehän eivät soittaneet hillityn viileää ja sisäsiistiä jatsia vaan pikemminkin remusivat lavalla enempi alkukantaisesti.
Sana JTM45:n kirkkaasta soundista ja ärhäkkäästä putkisäröstä levisi tuota pikaa ja vuoden ’63 puolella tuotanto kasvoi kohisten. Samalla säädinpaneeli löysi tutun paikkansa keskellä.
Eräiden lähteiden mukaan Eric Clapton olisi antanut alkusysäyksen vahvistimen suunnitteluun, mutta toisten yhtä varmojen lähteiden mukaan Jim Marshall kumppaneineen oli kyllä jo työskennellyt hyvän tovin JTM45:n prototyyppien parissa ennen kuin Clapton tarttui puhelimeen ja lähestyi Jim Marshallia.
Varmaa on kuitenkin se, että juuri Claptonilla oli valtava vaikutus vahvistimen maineeseen, kun hänen käyttämänsä yhdistelmä – Gibson Les Paul, Dallas Rangemaster -pedaali ja Marshall JTM45 – päätyi John Mayallin Beano-albumille 1966, ja määritteli samalla genren soundi-ihanteen pitkiksi ajoiksi. Tuosta periytyy myös kombon kutsumanimi Bluesbraker.
JTM45 MkII:n suosio oli vankka, mutta Marshall paini kovassa sarjassa, kun Vox AC30:n tapaiset äänekkäät vahvistimet pitivät kisan tiukkana.
Kovempaa kiitos!
1966 Jim Marshall kumppaneineen oli jo muuttanut alkuaikojen vaatimattomasta pajasta kunnollisiin ja asianmukaisesti varusteltuihin tiloihin, valmiina tarttumaan uusiin haasteisiin.
Vaikka uudet 50-wattiset vahvistinnupit olivat kyllin äänekkäitä suurelle osalle soittajia, eräät muusikot kaipasivat roimasta lisää tökyä pärjätäkseen katsomossa huutavalle yleisölleen ja lavalla meuhkaavalle kovakätiselle rumpalilleen. Kun kitaristi Pete Townshend ja basisti John Entwistle eivät halunneet jäädä kakkosiksi Keith Moonille, he marssivat Jim Marshallin puheille. Kuten aina, Father of Loud oli valmis auttamaan.
Alkoi kehitystyö, jonka tavoitteeksi asetettiin ennenkuulumattoman tehokas, 100-wattinen putkivahvistin.
Handwired-sarjan huima stäkki: uusipainos 1959-nupista asianmukaisine 1982A/B-kaappeineen.
”Itseasiassa ensimmäiset 100-wattiset prototyypit tehtiin kytkemällä kaksi JTM45:ttä yhteen, jolloin saatiin suurinpiirtein 80 wattia tehoa”, Phil kertoo. ”Vasta ’66 valmistimme ihan täysverisiä 100-wattisia malleja, mutta voisi varmaan sanoa että peitellysti, koska niidenkin naamataulussa luki JTM45 ja ainoastaan takapaneeliin merkittiin testi ”Super 100 Amplifier”.
Stäkkikaupalla ääntä
Alusta alkaen oli selvää, että uudet 100-wattiset vahvistimet tarvitsevat parikseen useita kaiuttimia kerrallaan ja niinpä Pete Townshend pyysi Jim Marshallia rakentamaan mammuttimaisen kaapin, jossa on kahdeksan 12-tuumaista ämyriä.
Ja kun asiakas tilaa, Marshall toimittaa, vaikka Jim huomauttikin tilaajalle, että kaapin liikuttelusta tulisi jokseenkin mahdotonta. Ihan jo pelkän painon vuoksi, mutta myös senkin takia, että kahvat oli pakko sijoittaa melko alas kaapin kylkiin, jotta sitä saattoi ylipäänsä kantaa ja silloin painopiste asettui aivan liian ylös tehden taakasta kiikkerän – komero oli kannettaessa kaatumassa milloin eteen, milloin taaksepäin.
Kaappi kuitenkin tehtiin artistin toiveiden mukaisesti ja perimätieto kertoo todellisuuden valjenneen Townshendille vasta, kun bändin tekninen henkilöstö ei ainoastaan kieltäytynyt roudaamasta mammuttia vaan otti niin sanotusti hatkat.
Jim Marshall ratkaisi pulman sahaamalla jättikomeron kahteen osaan, jotka sai pinottua päällekkäin. Alemmassa oli pystysuora etulevy, ylemmässä takaviistoon kallistettu.
Vaikka yläkaapin etulaidan kenotus laajentaa kaapin suuntaavuutta, se ei ollut ratkaisun alkuperäinen peruste. Marshallin mielestä pinon päällä nököttävä vahvistinnuppi näytti yksinkertaisesti fiksummalta, jos sen alla oli yläosastaan hoikennettu kaappi.
Varsin nopeasti kävi selväksi, että mikäli 60-luvun lopulla tai seuraavan vuosikymmenen alussa näki lavalla Marshallin pinon, niin illan bändi oli aikeissa tuutata kovaa.
Erehdys, erehdys…
Marshallin maine ylivertaisena särösoundien ja kontrolloidun feedbackin vahvistimena oli 1966 vankka ja sille löytyi ystäviä ympäri maailmaa. Tilauksia tulvehti myös Amerikasta siihen malliin, että suurempi ja ajanmukainen tehdas alkoi olla tarpeen, eikä kasvavan ulkomaanviennin hallintakaan ollut helppo rasti. Jälkimmäinen haaste ratkesi antamalla vientikauppa hoidettavaksi kohtalaisen suurelle sellaiseen toimintaan erikoistuneelle vientiyritykselle. Jim Marshallin omin sanoin kyseessä oli hänen suurin erehdyksensä, sillä sopimuskumppani Rose Morris painoi Marshallin saaman osuuden hinnasta alas ja nosti omaa ulosmyyntihintaansa mahtavat 55%. Tulos: ulkomaan vienti tyrehtyi lähes täysin!
Marshall oli sitonut itsensä 15 vuoden sopimukseen, eikä voinut tilanteelle juuri mitään. Puukkoa haavassa käänsi Rose Morrisin sanelupolitiikka, jolla vahvistimien mallitunnuksetkin nimettiin heidän määräystensä mukaisesti.
Hieman lohtua alhoon toivat erilaisin peitenimin valmistettavat vahvistimet, joita pystyttiin myymään sopimuksen ohi. Näitä olivat mm. Park (joka oli nimetty Jim Marshallin tuolloisen puolison tyttönimen mukaan), jota valmistettiin vuoteen 1982 saakka. Point-to-point-tekniikalla rakennettujen Parkien huhuttiin olevan vahvistimina hieman hotimpia kuin vakio-Marshallit.
Park – erikoinen sivujuonne Marshallin tarinassa.
Muita Marshallin käyttämiä peitenimiä olivat 70-luvulla CMI (Cleartone Musical Instruments), ja jo sitä ennen 60-luvun lopun NARB, jonka nimi tuli Marshallin tiimin Ken Branin sukunimestä. Kun Bran kuulosti liiaksi aamiaismuromerkiltä, nimi yksinkertaisesti kirjoitettiin takaperin. Branissa käytettiin täysin samaa kytkentää kuin Marshallissa ja lisäksi siinä oli tremolo. Syystä tai toisesta valmistusmäärä jäi kuitenkin noin 20 nuppiin ja niille sovitettuun 4x12-kaappiin.
Narb, lue "Bran".
CMI Lead -nuppi & Bass 4x12 -kaappi.
Jos loru olisi loppunut tuohon ajanjaksoon, niin hapan makuhan siitä olisi jäänyt. Onnekseen Jim Marshall pääsi kuitenkin nauttimaan vielä kolmen vuosikymmenen ajan luomansa merkin menestyksestä ja ennen kaikkea sen saamasta arvostuksesta.
Erilaisia malleja on vuosien saattoon mahtunut enemmän kuin arvaisikaan: 4,5-wattinen Capri, 30-wattinen Lead ja vielä kolmas hieman harvinaisempi malli: Marshall Mercury 2060.
Nimikkomallit
”Ensimmäinen nimikkovahvistin oli Slashille 1996 tehty 2555SL. Hänelle teimme 2011 myös AFD100-mallin, joka olikin melkoinen haaste. Slash halusi nimittäin juuri samanlaisen soundin, joka hänellä oli 1987 Gun’s N Rosesin Appetite For Destruction -levyllä, mutta hän ei muistanut millä vahvistimella oli silloin soittanut. Selvittäminen oli työlästä, koska koko heidän kalustonsa oli palanut poroksi konsertin käännyttyä mellakaksi St Louisissa 1991. Niinpä suunnittelijamme joutuivat selvittelemään Slashin kanssa aikansa, että kyseinen vahvistin saatiin haarukoitua. Useamman kuukauden jälkeen saimme lopulta julkaistua 100-wattisen AFD 100 Slash -mallin, joka on tarkka toisinto hänen levyllään käyttämästä mallista.
Tämä oli Marshallin ensimmäinen nimikkovahvistin, joka perustui jonkin tietyn yksittäisen soittajan vahvistimeen. Tyypillisesti ne ovat tavalla tai toisella muokattuja versiota ominen soundillisine piirteineen ja visuineen.
Monet Marshallin museoon lahjoitetuista vahvistinvanhuksista ovat palvelleet maailman arvostetuimpien kitaristien kalustona, ja nämä taas ovat halunneet vuorostaan osoittaa arvostuksena Jim Marshallia kohtaan. Esimerkiksi Jeff Beck kirjoitti vanhan vahvistimensa pintaan yksinkertaisesti ”Thanks Dad”, kun taas Zakk Wylde kynäili omaansa sloganiksi ”Dad Rules”.
Slashin toiveet täyttänyt vahvistin ja 5-wattinen nimikkokombo samaan henkeen.
Pahvi-Lemmyn takana miehen diggailema 1992 LM -erikoismalli.
Aika usein joku tunnetumpi artisti sopii tapaamisen tehtaalle päästäkseen kokeilemaan vahvistimia. Phil muistelee erityisesti AC/DC:n Angus Youngin tehneen lähtemättömän vaikutuksen hiukan laajemminkin:
”Hän soitti kolmen Marshall-stäkin yhdistelmää hanat apposen auki tuolla salissa, jossa valmiit vahvistimet koeponnistetaan, ja kas kummaa – naapuritehtailta tästä ympäriltä alkoi ropsahdella meille valituksia meluamisesta!”
”Mutta se on vain vastaus siihen mitä meiltä oikeasti odotetaan. Kyllähän me olemme vuosien saatossa ihan tietoisesti suunnitelleet sellaisiakin vahvistimia, jotka eivät kuulostaisi niin marshallmaisilta ja aina meiltä on sitten kyselty, että mistä te nyt tuollaisia saitte päähänne tehdä? Ihmiset odottavat tiettyjä ominaisuuksia ja niitä meidän pitää toimittaa.”
”Markkinat ovat toki muuttuneet ja valmistamme nykyään myös vahvistimia ja komboja, joiden tehot ovat vain muutamia tai vaikkapa parikymmentä wattia, mutta skaalan toisessa päässä kysyntää on edelleen 150-wattisille nupeille, ja hyörinä verstaalla on yhtä vilkasta kuin aina.”
JTM45 on yhä tuotannossa, luonnollisestikin nykykomponentein. Alkuperäisesti soundista pidetään silti yhä kiinni, vaikka mallisto muuten elääkin. Eräs jakso historiassa on silti päättynyt.
”Onhan tämä kuitenkin hyvin erilaista nykyään”, Phil kuvailee tehtaan arkea, ”Jim oli aamuisin aina ensimmäisenä verstaalla ennen muiden tuloa ja hän myös poistui paikalta viimeisenä. Toimistotyön ohessa hänen mielipuuhiaan oli päällystää kaiutinkaappeja, erityisesti 4x12-mallia, johon työhön hän sitten opasti minutkin.”
Aina sairastumiseensa asti Jim Marshall varmisti, ettei tehtaalta lähtenyt mitään sellaista mihin hän ei ollut itse tyytyväinen, koskipa asia sitten soundia tai tuotteen ulkonäköä. Hän oli yrityksen perustaja eikä hänen mielessään koskaan edes käynyt, että hän ryhtyisi tekemään jotain muuta.
”Jim oli täydellisen omistautunut asiakkailleen. Siihen aikaan, kun johdin huolto-osastoa jonne soittajat toivat vahvistimiaan korjattavaksi, Jim saattoi aivan hyvin ryhtyä keittämään heille kahvia tai teetä ja alkoi juttusille ihan siitä riippumatta keitä he olivat. Se oli tyypillistä Jim Marshallia.”
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
