Kitaroita, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset kitaristit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä kitaroita”. Vuorossa Petri Krzywacki.
Jazz-kitaristi Petri Krzywacki toteaa, että nyt tulee varmasti ainakin erilaista tarinaa, sillä hänellä työvälineitä on ainoastaan kolme kappaletta. Keikkailun ohella opetus-, sovitus- ja kapellimestarinkin töitä tekevä Krzywacki aloitti kitaransoiton ”vasta 15-vuotiaana”. Aluksi mielenkiinnon kohteena olivat Yngwie Malmsteen ja Eddie Van Halen sekä jazz-musiikkiin linkkinä toiminut Allan Holdsworth. Jazzissa häntä kiehtoi ensin soitannollinen haaste, jonka jälkeen se avautui myös musiikkina: tästähän mä oikeasti tykkään.
Krzywackin kompaktia soitinarsenaalia selittää osittain hänen lähtökohtansa soittamiseen: jos joku juttu ei toimi, se ei korjaannu soitinta vaihtamalla vaan treenaamalla. Soittimen valinnassa hänelle on riittänyt, että kitara puhuu riittävällä dynamiikalla ja soundi on se minkä haluaa. Sen jälkeen tärkeintä on ollut luoda soittimeen työnteon kautta sellainen suhde, että siitä tulee käden jatke. Toisaalta hän myöntää, että myöhemmällä iällä ”sitä on rentoutunut ja todennut, että tiettyjä asioita voi kyllä tehostaa oikeilla valinnoilla”.
Jazz-kitara (”Korkki”), rakentaja Juha Lottonen
– Pääsoittimeni on tämä Lottosen Jazz-kitara, ja näitä on samanlaisia eri soittajilla hieman eri spekseillä. Luulisin, että tämä on järjestyksessä kolmas laatuaan. Jos en ihan väärin muista, niin ensimmäinen meni Lanun Juhalle ja toinen Huhtakankaan Jussille – siinä onkin sitten Bigsby-talla, kun se on enemmän rockabilly-peli. Kaipa tässä kitarassa muutenkin on esikuvana ollut jokin ’50-luvun Gretsch-malli. Kettusen Kepa puolestaan nimesi tämän korkiksi, koska siltä se näyttää.
– Sain kitaran vuonna 2003, ja tässä on edelleen alkuperäiset Lindy Fralin -humbuckerit. Ne toimivat jazz-hommassa niin hyvin, etten ole kokenut tarvetta vaihtaa mikrofoneja. Kun käytän Telecasteria, niin huomaan aina kauhovani mikrofonikytkintä kopan yläosasta – sekin kertoo, miten paljon tällä olen soittanut.
– Tämän kitaran akustisessa soundissa on aika paljon botnea, kun taas monissa jazz-kitaroissa akustinen soundi on aika ohkainen. Koppa itsessään on ihan koivulaminaattia, ja sitten siinä on vielä linnunsilmävaahteraa, joka on aina hyvä katseenvangitsija. Ainakin minun näkemyksen mukaan laminoitu koppa on tällaisessa kitarassa parempi ratkaisu; parempi soivuus voisi kääntyä itseään vastaan kiertona, sillä joskus täytyy soittaa vähän kovemmallakin volyymilla.
Custom-Telecaster vuodelta ’92
– Kun hankin Telecasterin, ajatukseni oli, että mikäs olisi sellainen kitara, jolla voisi soittaa jazzia ja muutakin musiikkia. Lassi Ukkonen kasasi soittimen Kitarapajassa ESP:n saarnirungosta ja Tom Andersonin kaulasta, josta on jätetty ainoastaan A-kirjain näkyviin. Kun silloin aikoinaan menin Kitarapajaan, niin Kiikeri näytti kaulaa ja sanoi, että katso miten tiukasti se istuu runkoon, näistä osista tulisi varmaan tosi hyvä kitara. Runko on sellakalla kyllästetty; se imi sitä niin hirveästi, että odottelin kitaran valmistumista puoli vuotta. Kitarana tämä on todellakin sisään soitettu, sillä kaikki nämä rungon kulumat ovat minun polveni kuluttamat. Ja viimeistään näistä Ultrasonicin mikrofoneista tunnistaa, mihin aikaan kitara on tehty – näitähän ei ole varmaan vuoden ’94 jälkeen näkynyt missään.
– Muistaakseni Paatelaisen Miikka viritti tämän mikkisysteemin, joka on kaikkien Tele-puristien kauhistus. Kolme mikrofonia, joista yksi on humbucker sekä viisiasentoinen kytkin. Ja sekin vielä, että keskimmäinen potikka ei ole tone, vaan on/off-kytkin kaulamikille, jolloin saan talla- ja kaulamikin päälle yhtä aikaa. Se on hyödyllinen, jos esimerkiksi tuntuu, että soundi on liian terävä – sillä saa ”verhon” päälle. Lottosella olen sittemmin teettänyt vielä ”viiden pennin” Buzz Feiten -modin, jossa satulaa on siirretty millin verran. Sen vuoksi tallanpalat on säädetty ihan tappiin asti.
– Tällä kitaralla pystyn soittamaan sellaisia sointuvaihtoehtoja, jotka tuolla jazz-kitaralla menisivät jo vähän mössöksi, samoin kuin legatona pitkään soivia juttuja. Soundi on lähtökohtaisesti tasaisempi ja kompressoidumpi. Toisaalta tämä on tosi herkkä kitara, jossa kaulaa voi käyttää oikeastaan vibrakammen sijana. Jazz-kitara taas on luonteeltaan enemmänkin sellainen, jossa nuotti syttyy nopeasti ja kuolee nopeasti. Vuosia harjoittelin tällä Telellä jazz-kitaran soittoa, ja sitten kun hankin sellaisen (jazz-kitaran), niin tajusin, että nyt se toimii mitä olen treenannut.
Teräskielinen akustinen, Taylor 412-CE
– Ostin tämän kitaran Kaisaniemen DLX:stä sinä vuonna, kun Helsingin puhelimen liittymät muuttuivat osakkeiksi – tässä on siis meidän puhelinosake. Soitin silloin Django’s Four -yhtyeessä, joka oli Reijo Heiskasen luotsaama Django-bändi. En kuitenkaan halunnut Django-kitaraa, vaan soitin siinä sitten tällä, koska halusin vain hyvän instrumentin.
– Tämä on se kitara, millä tulee kotona eniten soitettua. Äänittäessä saan aina hirveät kicksit, kun kuulen miltä tämä kuulostaa kannen puolelta; sitä ei soittaessa koskaan kuule, toisin kuin sähkökitaran kohdalla. Aivan erityisesti tykkään siitä dynaamisesta herkkyydestä, mikä tässä on: vaikka soitan tosi hiljaakin, niin silti nuotit erottuvat.
– Usein nailonkielinen kitara on se, mikä täkäläisissä piireissä akustiseksi mielletään ja pyydetään ottamaan mukaan, vaikka monesti teräskielinen olisikin se oikea instrumentti siihen juttuun. Vielä ei ole niin hyvää nailonkielistä tullut vastaan, että olisin ostanut; ne mallit, joissa on mikrofoni eivät sitten kitaroina ole välttämättä niin hyviä. Sen vuoksi olen vain lainannut sellaisen soittimen, jos sitä oikein sinnikkäästi pyydetään.
Jotain lähellä ja jotain kaukana
Petri Krzywacki on käyttänyt paljon aikaa siihen, että dynamiikka olisi sisäänrakennettu asia hänen soitossaan. Jazz-piano on hänelle luonteva vertailukohta, sillä ”sieltä olen poiminut suoraan sen, mitkä sävelet tulevat soinnuissa lujaa ja mitkä hiljempaa.” Toisaalta yhtä lailla tärkeä oivallus syntyi aikoinaan vanhaa Larry Carltonin Starlicks-opetusvideota katsellessa.
– Siinä hän soitti bluesia kompaten itse itseään. Se soitti tosi hiljaa ne komppijutut sinne soolofraasien väliin, ja silloin tajusin, että tuo on se maaginen juttu. Minulle se on yhtä tärkeä asia kuin se, että maalauksessa on perspektiivi: jotain on lähellä ja jotain kaukana. On tosi oleellista, että saan tuon illuusion aikaan. Siksi pidänkin styrkkaria mieluummin vähän liian lujalla, ja sitten kontrolloin sitä soittamalla niin, ettei mitään tule vahingossa läpi.
Krzywacki käyttää jazz-kitarassaan puolihiottuja (bright flat) kieliä, sillä hän ei pidä täysin hiottujen flatwound-kielien tuntumasta eikä niiden soundista. Pelkästään päältä hiottu kieli on mukavampi soittaa, ja se on myös soinnillisesti hyvä kompromissi.
– Varsinkin bassopuolella flatwound-kielet ovat tosi mutaiset. Jos vaikka ottaa matalilla kielillä jonkun Jim Hall -otteen, niin soundi on pelkkää huminaa.
Krzywacki korostaa, että perinteisen jazz-kitarasoundin idea on olla selkeä ja kirkas, vaikka se olisikin tumma. Siksi hän pitää kitarasta tone-säädön täysillä ja säätää mieluummin vahvistimen trebleä kiinni. Eli toisin kuin rock-soittaja saattaisi samassa tilanteessa tehdä.
– Luulen, että tuolla ideaalilla on aika paljon tekemistä sen kanssa, miltä jazz-piano kuulostaa varsinkin ’60-luvun Blue Note -levytyksissä. Jos tonen vetää kitarasta kiinni, se johtaa siihen, että soundi on aika tumppu, eikä enää paljon puhuttele. Mikäli tarvitsen komppaukseen vähän tummempaa soundia, niin tiputan volume-säätöä sen 20 prosenttia pienemmälle.
Stereo on tärkeä
Petri Krzywackin päävahvistin on Custom Shopista aikoinaan hankittu Music Man 1 × 12 -kombo, jossa etuaste on toteutettu puolijohtein ja pääteaste putkilla. Hänen mielestään nykyään on paljon hyviä ja käteviä transistorivahvistimia, mutta ”niillä soittaessa tulee kuitenkin tunne, että jotain puuttuu”.
– Ehkä tässä on vähän kuin LP-levyn puolestapuhuja CD-levyjen maailmassa. Joku sellainen lämpö ja maanläheisyys putkivahvistimissa on; niistä tulee se pienen pieni saturaatio, mikä ei oikeastaan kuulosta säröltä. Kun tein jälkimmäistä trio-levyäni, sain ihan asiantuntija-apua, sillä lainasin Viinikaisen Teemun (Fender) Super Reverbiä. Levytystä varten biasoitiin se vahvistin säröytymään juuri sopivalla tavalla. Muutamassa kohdissa se tulee kaksoisäänien (terssit yms.) kohdalla hyvin esiin, ja olen tosi tyytyväinen soundiin.
Stereona soittaminen on Petri Krzywackille myös ehdoton valinta, ja silloin transistorikombot kyllä kelpaavat toiseksi vahvistimeksi. Kitarasta tulevan soundin hän jakaa stereoksi delayn tai kaiun kautta.
– Kitara on helposti yhdestä pisteestä tuleva ohut soundi. Ihan jokaiselle keikalle ei suoraan sanoen viitsi ottaa toista vahvistinta mukaan, mutta yleensä aina, jos on vähänkin isompi tilaisuus. Stereona soittamisella on ollut merkittävä rooli siinä, miten jazz-kitara on kehittynyt ’70-luvulta lähtien. Muistan John Scofieldin puhuneen siitä, että se on ihan välttämättömyys, jos aikoo soittaa jazz-kitaraa. Nuotit saavat silloin riittävästi painoarvoa, elävät tarpeeksi pitkään, ja dynamiikka lisääntyy. Varsinkin duo- ja trio-keikoilla yksi nuotti alkaa kantamaan aivan eri tavalla.
Kahden vahvistimen stereo-systeemissä tapahtuu myös ilmiö, jota Krzywacki ei varsinaisesti osaa selittää.
– Käytän Musarin kanssa parina joko Yamahan tai Polytonen transistorikomboa. Vaikka systeemin molemmista vahvistimista pistää treblet ihan nollille, niin soundissa on silti ylätaajuuksia, ja nimenomaan sellainen lämmin, selkeästi erotteleva yläpää. Kun jomman kumman ottaa pois, soundi tuntuu tosi tummalta. Sama efekti on tapahtunut kaikilla vahvistimilla, joita olen käyttänyt.
Ylipäänsä Petri Krzywacki kokee kitarasoundin olevan myös hieman metafyysinen juttu. Kysymys kun on paljon siitäkin, miltä se tuntuu.
– Yhdessä sessiossa piti tehdä niin, että vahvistin oli eri huoneessa kuin missä itse soitti. Eihän siitä tullut mitään. Rokkarit nauraa kun jatsari sanoo näin, mutta kyllä sen eron tuntee pienemmilläkin äänenpaineilla, hän toteaa.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
