Raoul Björkenheim – elämäni rumpalit

Vain yksi mies maailmassa on soittanut Edward Vesalan, Peter Erskinen, Morgan Ågrenin, Hamid Draken, Ippe Kätkän, Anssi Nykäsen sekä Ronald Shannon Jacksonin kanssa. 
Hän on Raoul Björkenheim ja hänen paras virtalähteensä on aina ollut lujaotteinen rumpali.

Voimakitaran suurvisiiri, säveltäjä ja mestari-improvisoija Raoul Björkenheim yltää parhaimpaansa, kun rinnalle asettuu väkevä ja omintakeinen lyömäsoittaja. Los Angelesissä vuonna 1956 syntynyt ja Helsingissä sekä New Yorkissa asunut kosmopoliitti muistaa ensimmäisen jykevän pannuttajan, jonka kanssa soittaminen sai jonkin läikkymään sydämessä.

– Se oli Hanski Haarala, jonka poika Aki vaikuttaa nykyään kitaristina monissa bändeissä. Hanski teki vaikutuksen, koska hänellä oli soittoon niin hyvä ote, jostain freen ja eräänlaisen raivorockin välimaastosta. Silloin oltiin vuodessa 1974 tai 1975. Eli herregud, kauan aikaa sitten, Raoul muistelee.

Image

– Hanski vihasi poppia ja rockia, jotka olivat ”aivokuollutta paskaa”. Meidän juttumme oli jotain jatsahtavaa rockia, aika tuoretta menoa ainakin omasta mielestämme. Keikoille asti emme ikinä päässeet, mutta paloaseman pommisuojan treeni-kämpällä soittelimme ahkerasti.

Haaralan jäljet johtivat siinä mielessä sylttytehtaalle, että hän oli ottanut tunteja monien ylistämältä mieheltä, joka tulisi vaikuttamaan merkittävästi myös Björkenheimin tekemisiin.

– Hanski oli ensimmäinen Edward Vesalan luona opiskellut rumpali, jonka kanssa koskaan soitin. Eetun oppiinhan päätyi myös Tom Nekljudow, johon tutustuin Oulunkylän Pop & Jazz -opiston pääsykokeissa. Kunnolla yhteistyö alkoi tavattuamme uudestaan Porissa 1976. Kun perustimme bändin nimeltä Arbuusi, huomasin Tomin kehittyneen valtavasti. Hän oli taidoissa mitaten pitkällä edellä, ja rima tuntui olevan koko ajan liian korkealla itselleni. Kontakti on säilynyt hyvänä kaikki nämä vuodet, ja jammailemme vieläkin toisinaan yhdessä. Tom soitti 1980-luvun alussa Piirpaukkeessa, ja avasi korviani todella paljon maailmanmusiikin suuntaan.

Tässä vaiheessa Raoul oli jo paikantanut ne roolimallit, joiden tyyliin ja väkevän persoonalliseen ilmaisuun tulisi ehkä haluamattaankin jokaista kohtaamaansa lyömäsoittajaa peilaamaan. 1970-luvun taitteessa New Yorkin Fillmore Eastissä koe-tut rockrumpalit olivat tulleet ja menneet isompia jälkiä jättämättä, mutta pari vuotta myöhemmin tuli vastaan kolme väkivahvaa legendaa vapaammalta sektorilta.

– Satuin näkemään Elvin Jonesin kvartetin Kulttuuritalolla muistaakseni 1973. Hänen soittonsa kolahti lujaa. Yhtä raju oli Billy Cobhamin Spectrum-bändi Lontoon Hammersmith Odeonissa 1975. Myös Vesalan tekemisistä olin siinä vaiheessa kartalla kuultuani levyjä ja oltuani parilla keikalla. Muuan duokonsertti Tomasz Stankon kanssa Tavastialla on jäänyt erityisesti mieleen. Lopullisesti Eetu vei mennessään, kun näin Elokuva-arkistossa Dziga Vertovin Miehestä ja elokuvakamerasta (1929) esityksen, jota hän säesti soolona. Se oli hirveän vaikuttavaa. Painuin auttamaan roudaamisessa, ja siinä tutustuimme. Vähän myöhemmin innostuin huhusta, jonka mukaan Eetu oli aikeissa äänittää jotain senegalilaisten rumpalien kanssa. Heitä olin kuullut ja nähnyt jo 1973, kun koululuokkamme vietiin Svenska Teaternille katsomaan Ballet National du Sénégalia, mikä oli mahtava elämys. Levyä piti odottaa pari vuotta, mutta kerran Digeliuksella Emu sanoi, että nyt se on tullut. Kyseessä oli Juhani Aaltosen Springbird (1977).

Kohtalo kirjoittaisi Björkenheimin ja Vesalan yhteiseen tarinaan vielä monta lukua, mutta sitä ennen kitaristi lähti hiomaan taitojaan Bostonin kuuluun Berklee College of Musiciin. Siellä laajentui entisestään käsitys siitä, miten eri tavoin rumpusettiä voikaan lähestyä.

– Soitin yhden lukukauden samassa ensemblessä Marvin ”Smitty” Smithin kanssa, ja Berkleessä tapasin myös kanadalaisen Michel Lambertin, josta tuli sittemmin Krakataun rumpali.

Suomeen palattua jatkui Arbuusin matka. Rummuissa oli edelleen Nekljudow ja bassossa Toppo Isopuro, joka tulisi soittamaan Raoulin kanssa vielä rumpujakin.

– Biiseissä oli löyhät rakenteet, mutta muuten se oli ihan freetä. Kesällä 1984, kun meillä oli keikka Porin teatterissa, Vesala tuli Arto Mellerin kanssa soundcheckiin moikkaamaan. Minua jännitti pirusti, mutta tuntui tosi hyvältä, että he kävivät siinä heittämässä hyvää energiaa ja kannustamassa. Noihin aikoihin soitin myös Symbioosi-nimisessä yhtyeessä muun muassa Jukka Wasaman kanssa.

Seuraava askel Nekljudowin rinnalla oli yhtä lailla vapaa ja kokeellinen Roommushklahn, jonka kokoonpanon täydensivät saksofonisti Jone Takamäki, basisti Antti Hytti ja pianisti Jarmo Savolainen. Kuten vuoden 1984 Yrjö-palkintokin osoitti, Raoulin reissu oli hyvällä mallilla.

Eetun kyytiin ja eteenpäin

Björkenheim oli heti lähtöruudusta mukana, kun Edward Vesala käynnisti mielipiteitä jakaneet Sound & Fury -työpajansa 1980-luvun puolivälissä. Kiistanalainen rumpali, säveltäjä ja bändiliideri käytti musiikkikouluaan hautomona, josta nosti yhtyeeseensä muusikoita. Niin ikään Sound & Furyna tunnetusta isosta kokoonpanosta tuli tärkeä opinahjo useille vapaasta ilmaisusta kiinnostuneille, myös Raoulille.

Jo tätä ennen kitaristille avautui mahdollisuus ensimmäiseen studiokokemukseen, kun Vesala kutsui mukaan UMO Jazz Orchestran tilaaman Bad Luck, Good Luck -teoksen äänityksiin. Muina vahvistuksina maineikkaan big bandin rinnalla kuultiin esimerkiksi Iro Haarlaa ja Vesalan kanssa pitkään työskennelleitä Tomasz Stankoa ja Juhani Aaltosta.

Raoul oli päässyt alle kolmikymppisenä omien sankariensa seuraan, mutta tilaisuus ei ollut kovin autuaallinen. Pikemmin jotain rajun pääsykokeen ja simputuksen välimaastosta.

– Hän laittoi minut soittamaan Finnvoxilla non-stop koko päivän! Siis ilman taukoja… Melkoista shokkihoitoa. Kyseessä olivat päälleäänitykset, eli olimme siellä pienellä porukalla. Lopulta soittoni kelpasi Eetulle, ja kyllä levyä minun mielestäni kehtaa edelleen kuunnella. Selvisin koettelemuksesta ja lähdin mukaan hänen kuvioihinsa. Eetu oli minuun kai tyytyväinen, vaikka letkauttikin kerran, että kunpa sinun soittosi kuulostaisi yhtä hyvältä kuin näyttää. Se oli kuin nuoli suoraan sydämeen!

Vesalan kyydissä karttui kokemusta paitsi esiintymisestä, myös studiotyöstä. Björkenheim oli mukana Kalevalaan nojaavalla ”jazzooppera” Kullervolla (1985) ja modernin eurooppalaisen freen klassikolla nimeltä Lumi (1987), jonka jälkeen Sound & Furyn kitaristiksi tuli Jimi Sumén.

Björkenheimin kukoistus omaäänisenä musiikin tekijänä alkoi 1985, kun hän perusti yhtyeen nimeltä Krakatau. Levylle tulivuori vangittiin ensi kerran kolmisen vuotta myöhemmin.

– Krakatau onkin rumpaleiden kautta tarkasteltuna melko haaste, Raoul nauraa.

– Ippe Kätkä sanoi aikoinaan porukkaan liityttyään, että taitaa olla noin 72. rumpali Krakataussa! Ihan ensimmäisessä olomuodossa soittivat Eetu, pasunisti Jari Hongisto ja minä. Kun lähdin Sound & Furysta, rinnalleni tulivat Nekljudow ja basisti Jari Kokkonen. Sitten Tomin korvasivat Michel Lambert ja  Heikki ”Lefty” Lehto. Kahden rumpalin käyttö oli fonisti Jorma Tapion idea, ja toimikin hyvin. Hän ja toinen fonistimme Tapani Rinne kuitenkin feidasivat yhtyeestä vain pari viikkoa ennen debyyttilevyn (Ritual, 1988) äänityksiä, mikä oli minusta aika ikävä temppu. Ennen sessioita basistiksi vaihtui Sampo Lassila.

Krakatau törmäytti rockin ja freen parhaimmillaan niin ennakkoluulottomalla otteella ja korkealla intensiteetillä, ettei tuloksia olisi voitu saavuttaa pelkkään freejazziin perustuvalla ruokavaliolla. Björkenheim vahvistaa oletuksen, kuten myös sen, että rumpujen syvä ymmärtäminen edellyttää jonkin asteista setinsoittotaitoa.

– Ennen kaikkia edellä mainittuja ja esimerkiksi Jack DeJohnetten keikalla haltioitumista olin ahminut levyiltä John Bonhamin sekä Keith Moonin kaltaisten rockmiesten juttuja. Myös Woodstock-elokuva (1970) vaikutti vahvasti, Michael Shrieven soolo Santanan keikalla ja niin edelleen. Osin sen takia minulle hankittiin yhdeksi kesäksi setti lainaan. Siellä minä paukutin olohuoneessa New Yorkissa, mitä on vaikea tajuta näin jälkikäteen! Olin yhdentoista ja onneni kukkuloilla. Istun yhä rumpujen taakse oikeastaan aina kun tilaisuus tulee.

Kolmisen vuotta ennen Suomeen muuttoaan Raoul kävi koulua pennsylvanialaisessa sisäoppilaitoksessa. Sielläkin rytmit olivat läsnä.

– Koulumme koripallojoukkue koostui pitkälti mustista kavereista, joista yksi oli loistava funkrumpali. Hän kannusti omaa tiimiä aina soittamalla matseissa.

Krakataun toinen levy Alive oli ilmestynyt 1990, kun Sea Jazz -festivaalilta Helsingissä lähestyttiin Björkenheimiä idealla, joka johti hänen polulleen voimarumpalien todellisen aatelisen.

– Krakataulle tarjottiin mahdollisuutta konserttiin jonkun erikoisvieraan kanssa, mutta bändillä oli hiljaisempi hetki ja Michelkin Kanadassa. Sitten hoksasimme Sampon kanssa, että voimme pyytää vieraaksi Ronald Shannnon Jacksonin ja soittaa triona. Kun rahasta oli ensin väännetty, hän suostui. Sponsoridiili Sonorin kanssa aiheutti kuitenkin harmaita hiuksia. Lopulta tietynlaisen tuplabasarisetin toimitus sovittiin Kaapelitehtaan treenikämpälle. Mutta sehän tuli suoraan jostain tukusta, joka helvetin mutteri omassa paketissaan!

Kolmiulotteinen palapeli saatiin onnekkaasti kasaan, ja kaksikko valmistautui treenisessioon.

– Vedimme aluksi tanakan rypistyksen, jonka itse ajattelin sujuneen aika hyvin. Emme kuitenkaan uskaltaneet sanoa mitään. Ronald Shannon istahti sohvalle, katsoi meitä ja lausui: ”Masturbaatiota. Tämä oli masturbaatiota.” Tuntui järkyttävältä, mutta onneksi yhteinen sävel löytyi ja keikkakin meni hyvin.

Image

Purkauksia ja korvennusta

Useiden maankolkkien kansanperinteeseen tutustunut Björkenheim tuntee erityistä vetoa rumpaleihin, jotka käyttävät soitossaan paljon tomeja. Ensimmäinen tribaalirytmien taitaja löytyi aikoinaan Creamin levyiltä.

– Se Ginger Bakerin erikoinen rokkikomppi esimerkiksi Sunshine of Your Lovessa, jossa virveli tulee ykköselle ja kolmoselle, on nigerialaista perua. Kuten myös rumpusoolo Toadissa. Samaa afrikkalaista jatkumoa edusti Ronald Shannon Jacksonkin. Kuuntelen paljon myös kuubalaista musaa, jossa on vastaavaa imua.

Krakataun seuraava rumpali oli Alf Forsman. Hänen, Jone Takamäen ja basisti Ulf Krokforsin ensimmäinen levytys yhtyeen riveissä oli ECM:n vuonna 1992 julkaisema Volition, jota Raoul pitää edelleen yhtenä onnistuneimmista saavutuksistaan.

– Bändin idea meni siinä vaiheessa aika lailla uusiksi, koska halusin eroon kaikista ”walking bassiin” viittaavista kompeista. Ajatus oli ottaa vähän kansanmusiikkimaisempi ote. Basso-ostinatoja ja Afrikasta muistuttavia biittejä. Ja siihenhän Affe oli juuri oikea mies, kuten olin todennut vierailtuani Sielun Veljissä.

Monen mielestä Krakataun klassisin kokoonpano oli seuraava, jossa Forsmanin tilalle tuli Ippe Kätkä. Kuten monisävyisen komea Matinale (1994) muistuttaa, soundi ja ilme muuttuivat kertaheitolla, kun yksi maan tiukimmista komppirumpaleista vaihtui yhteen maan taiteellisimmin tekstuureilla maalailevaan rytmittelijään.

– Ippe soitti esimerkiksi Tony Williamsin innoittamana paljon peltejä ja haitsua. Mutta koska Krakatau oli siinä vaiheessa aika rock ja minullakin käytössä klassinen, tarvittaessa kovaääninen Stratocaster plus Marshall -yhdistelmä, homma toimi hienosti. Ippe löysi myös ainutlaatuisen tavan soittaa Yamar Thiamin ja muiden Senegal Drumsin kaverien kanssa, kun teimme 1990-luvun puolivälissä yhteistyötä.

Niihin aikoihin orkesterissa oli hetken taas kaksi rumpalia, kun Toppo Isopuro liittyi porukkaan. Bändin liideri arvelee päässeensä tuolloin toistaiseksi lähimmäs sitä reseptiä, jota aikoinaan lähti Krakataun myötä tavoittelemaan.

– Topon kanssa meillä oli myös duo ZOT, jonka puitteissa hän soitti setin ohella kotoa ja erilaisia huiluja, kaikenlaista. Meidän tekemisemme ovat aina olleet hyvin avantgarde- ja etno-henkisiä. Leffamusaa ja vastaavia projekteja. Topon ja Affen kanssa soitimme kerran triomuodossakin yksissä Jimi Hendrix -bileissä Vanhalla.

Toisen monoliitin eli Miles Davisin tuotantoa Raoul tutki samoihin aikoihin Umo Jazz Orchestran Electrifying Miles -hankkeen myötä.

– Kuuntelin 1998 ilmestynyttä levyä ihan hiljan, ja täytyy sanoa että kapuna toimineen Eero Koivistoisenkin bändiin sittemmin päätyneen Anssi Nykäsen kanssa tuntui tosi makealta soittaa Milesin musaa. Hänen komppinsa on niin älyttömän tanakka.

Björkenheim muutti perheineen juuri 9/11-iskujen alla New Yorkiin, mutta ehti sitä ennen ottaa tuntumaa yhden aikamme kovimman free-rumpalin kanssa soittamiseen.

– Asuin vielä Suomessa, kun poikkesin Varsovassa keikalla Hamid Draken ja Bill Laswellin kanssa. Kytköksen teki kitaristi Nicky Skopelitis, ja yhteistyö Hamidin sekä hänen basso-aisaparinsa, William Parkerin, kanssa jatkui Nykissä. Hamid on täysin uniikki rumpali ja mahtava tyyppi. Laswellin, Paul Schützen ja Toshinori Kondon kanssa meillä oli jo aiemmin ollut parin levyn ja muutaman keikan ajan bändi nimeltä Phantom City, jonka rumpali Dirk Wachtelaer oli soittanut kotonaan Bernissä paljon gnawa-muusikoiden kanssa ja suhtautui rytmeihin oivaltavalla tavalla. Seuraava homma Laswellin kanssa on jo vireillä, mukana on hurja japanilaisrumpali Hideo Yamaki. 

Seuraava pidempään jatkunut projekti oli vuosituhannen taitteessa käynnistynyt Scorch Trio. Kitaristin ja kahden norjalaismuusikon bändi toimii edelleen, ja levyjä on kertynyt vuodesta 2002 lukien kuusi.

– Paal Nilssen-Love on yksi kovimpia tapaamiani energiapakkauksia. Ja samalla yksi huippuvaikuttajistani. Siinä on nimittäin niin kova rumpali, että minulla oli vähän tekemistä, jotta pysyin perässä. Olen toki viitisentoista vuotta vanhempikin, mutta alkuun tuntui siltä, että tässähän alkaa hitto vie loppua sanottava kesken!

Iso tunnustus, kuten kaikki Björkenheimin vuolaalle ilmaisulle altistuneet voivat todistaa. Toisaalta, Nilssen-Love oli hionut jo ennen Scorch Trioa improvisaatiotaitojaan nimenomaan basisti Ingebrigt Håker Flatenin rinnalla muun muassa Mats Gustafssonin kanssa.

– Paal luonnehti meidän ekaa sessiotamme 2000, että nyt kuulostaa siltä kuin Sonny Sharrock, Jimmy Garrison ja Elvin Jones olisi päästetty yhdessä irti, Björkenheim nauraa.

Image

Yli Atlantin ja takaisin

New Yorkissa Raoulia kohtasi yhdenlainen kulttuurishokki.

– Olin mieltänyt itseni Suomessa aika melodiseksi ja etno-pohjaiseksi soittajaksi, mutta siellä olikin nousussa törkeintä noisea enteilevä avantgardismi, jota kutsuin itchy-scratchy-freeksi. Sellaista John Zorniin henkilöityvää meininkiä, joka ei tuntunut alkuun kotoisalta. New Yorkissa tutustuin kuitenkin muun muassa hienoon rumpaliin nimeltä Lukas Ligeti, jonka kanssa tein omasta mielestäni turhan vähälle huomiolle jääneen Shadowglow-albumin (2003). Lukasin tyyli on erikoinen sekoitus Afrikkaa ja nykymusiikkia. Hienoja sen ajanjakson rumpalikumppaneita olivat myös Jeff Davis sekä Gerald Cleaver, joka mahtuu minun kirjoissani tämän hetken viiden parhaan settisoittajan joukkoon. Tein hänen ja kitaristi Anders Nilssonin kanssa levyn nimeltä Kalabalik (2012).

Vuonna 2006 Björkenheim päätyi yhteen kosketinsoittaja Ståle Storløkkenin, basisti Trevor Dunnin ja rumpali Morgan Ågrenin kanssa. Projektin nimeksi tuli Box, ja Tukholman Atlantis-studiolla äänitetty albumi Studio 1 ilmestyi 2008. Yhteistyö timanttisen Ågrenin kanssa sai onneksi jatkoa.

– Poikkean edelleenkin aina Nykissä käydessäni istumassa iltaa Laswellin luona, ja kerran näytin hänelle Youtubesta Morganin ja Fredrik Thordendalin villin duopätkän. Bill innostui heti, ja pian meillä oli sessiot sovittuna hänen studiolleen.

Raoulin, Ågrenin ja Laswellin vahva triolevy Blixt, jonka äänitti Laswellin oikea käsi Bob Musso, julkaistiin lopulta 2011.

– Toivottavasti yhteistyö Morganin kanssa jatkuu vielä, sekä kahdestaan että triona Mats Gustafssonin kanssa. Ja nyt on muuten ollut aivan unohtua Alex Cline, joka oli vuonna 1998 Kaliforniassa mukana Henry Kaiserin projektilla Palace of Love, kuten myös Mike Keneally, minä ja aivan huikea basisti Michael Manring. Kun näin Henryä hiljan, hän vannoi julkaisevansa levyn pian.

Yhdysvalloista 2008 palattuaan kitaristi laittoi vikkelästi pystyyn uusia hankkeita täkäläisten muusikoiden kanssa. Raoul Björkenheim Ecstasyn rumpaliksi valikoitui Markku Ounaskari. Miehet olivat tunteneet toisensa pitkään, mutta tasavertaisen kollaboraation aika tuli vasta nyt.

– Minä vuokrasin aikoinaan Kasarminkadulta treenikämpän Krakataulle, ja melko pian käytävän toiseen päähään tuli Piirpauke. Eli me tunnemme Maken kanssa jo sieltä asti. Niin ikään hän oli mukana Juhlaviikkojen 1995 tilaamassa Apocalypso-teoksessani, yhtenä neljästä lyömäsoittajasta. Nykistä palattuani soitimme triona Jarmo Savolaisen kanssa, ja vireillä oli sellainenkin kokoonpano, jossa olivat Ounaskari, Uffe, Junnu Aaltonen ja minä.

Alun perin vuonna 2000 käynnistellyn Raoul Björkenheim Triadin uusi aika oli niin ikään käsillä. Yhtyeen ensimmäiseksi rumpaliksi oli aluksi valikoitunut Mikko Hassinen, mutta nyt komppi meni uusiksi. Bassoon siirtyi Ville Rauhala ja setin taakse Ilmari Heikinheimo.

– Ilmari oli tosi nuori ja erittäin lahjakas jannu, kun tuli viitisen vuotta sitten ekaa kertaa treeneihin. Kolmansista yhteisistä sessioista valmistui juuri levy nimeltään Beyond. Ensimmäiset äänitykset olivat aika jazz ja toiset vähän kokeilevammat, mutta nyt ollaan siinä, mitä tästä varmasti pitikin tulla. Kiinnostuneet voivat käydä Soundcloudista vakoilemassa, miten bändi on kehittynyt.

Siinä missä Raoul itse oli aikoinaan se ”tosi nuori ja erittäin lahjakas jannu”, joka meni vähän arastellen soittamaan mestarien kanssa, on hänen roolinsa nyt avata vanhempana valtiomiehenä ovi seuraavalle sukupolvelle.

– Ilmarihan soittaa nykyään myös Krakataussa, ja hänen ohellaan nuoremmista rumpaleista on syytä nostaa esiin Mika Kallio ja Simo Laihonen. Mika, Uffe ja minä olimme Jukka Gustavsonin levyllä Community Jazz (2009), ja Simo taas on tehnyt tärkeää työtä Black Motorin kanssa. Hänen kanssaan on aina ilo soittaa. Tuorein duojuttu minulla kehkeytyi taannoin Tatu Rönkön kanssa, ja tekemistämme nauhoituksista syntyisi mainio levy.

Björkenheim vetää henkeä ja kysäisee, onkohan jo käynyt läpi kaikki merkittävät rumpalikokemuksensa. Mieleen nousee enää Tampere Filharmonian vuoden 2000 esitys Mark-Anthony Turnagen Blood on the Floorista.

– Ahaa, joo! Peter Erskine ja minä olimme silloin solisteina. Haastava juttu, koska biisi oli aika vaikea. Piti seurata Peteriä ja kapua, joka myös seurasi Peteriä. Erinomainen rumpali ja hyvää pöytäseuraa. 

•••