Steve Coleman – oppia ikä kaikki

Steve Coleman lumosi suomalaisyleisön ensi kerran syksyllä 1986. Taika säkenöi yhä, kun hän marraskuussa palasi rikospaikalle eli Tampere Jazz Happeningin lavalle. Äly edellä tulevan säveltäjä-improvisoijan työtä inspiroivat yhtä lailla luonnontieteet kuin nyrkkeily ja koripallokin.

Alttosaksofonilla itseään pian viisi vuosikymmentä ilmaisseen Steve Colemanin pääasiallinen laajennettu työkalu on ollut jo pitkään yhtye nimeltä Five Elements. Alun perin 1980-luvun lopulla starttailut kehitystyö alkoi vakiintua nykyiselleen 22 vuotta sitten, kun basisti Anthony Tidd ja rumpali Sean Rickman kutsuttiin riviin. Kiitos heidän, toiminta sai aiempaa järeämmin funkiin ja rockiin tukeutuvan perustan.

Neljä vuotta myöhemmin mukaan liittyi tuolloin 18-vuotias trumpetisti Jonathan Finlayson. Bändiliideri kenties kuuli ilmiömäisessä jazzmuusikossa kaikuja nuoremmasta itsestään. Ilmaisuvoima ja oman lajin tuntemus ainakin olivat korkealla tasolla, ja Colemanin maagisesti pyörteilevät sävelpunokset alkoivat virrata Finlaysonin panoksen myötä aiempaa virkeämmin ja värikkäämmin.

Tätä edelleen koossa olevaa ydinryhmää kuultiin ensi kerran levyllä 2002, kun On the Rising of the 64 Paths ilmestyi. Chicagossa syntynyt ja siellä yhä asuva Coleman kehuu muusikoitaan ja sanoo, ettei erityisemmin kaipaa yllätyksellisyyttä enää uran tässä vaiheessa. Kolmenkymmenen albumin ja satojen ja taas satojen keikkojen jälkeen on varaa sanoa tietävänsä ainakin itsestään jo jotain.

– Vaikka ulospäin saattaakin vaikuttaa siltä, että toimin pääosin tietyissä melko rajatuissa raameissa, teen myös paljon asioita suuren yleisön ulottumattomissa. Kuten moni muukin ammattimuusikko, Coleman pohtii. 

– New Yorkissa minulla on ollut pitkään vireillä erilaisia hankkeita nimenomaan sellaisten soittajien kanssa, jotka eivät kuulu siihen ryhmään, jonka kanssa kierrän esiintymässä, toteutan workshopeja ja teen äänitteitä. Yleisemmin ottaen kyse on toimintani pääasiallisesta motiivista eli siitä, miten tahdon kommunikoida musiikin kielellä. Sillä haluan, että se kieli on meidän oma kielemme. Eikä tällaista asiaa voi kehittää kunnolla, jos porukka ympärillä vaihtuu koko ajan. Sanomasta tulee painavampi ja meidän omasta tehtävästämme sen välittäjinä helpompi, kun kehitymme ja kasvamme yhdessä.

Colemanin kanssa paljon yhteistyötä tehnyt, muutaman viime vuoden mittaan todellisen globaalin läpimurtonsa tehnyt pianisti Vijay Iyer arvostaa vanhaa soittokaveriaan. Hänen lausuntonsa mukaan Steve Colemanin panos jazzin kehitykselle on jopa yhtä olennainen kuin John Coltranen aikanaan.

Mies itse sivuaa tavallaan samaa aihetta jatkaessaan pohdintaansa pysyvän yhtyeen merkityksestä.

– Kaikki tämän musiikin lajin suuret edelläkävijät, kuten Miles Davis, Charlie Parker, John Coltrane, Max Roach ja Duke Ellington, tekivät merkittävimmät juttunsa vakituisten kokoonpanojen kanssa. Paria keikkaa varten koottu bändi ei voi mitenkään tavoittaa vastaavia nyansseja kuin pitkään yhdessä soittanut joukkue.

Jo Colemanin vuoden 1985 debyyttilevyllä Motherland Pulse laulanut Cassandra Wilson on puolestaan nostanut esiin hyvin olennaisen tekijän kertoessaan, miten Steven kanssa soittaessa oli jo aikoinaan tärkeämpää pysyä perillä teosten rytmisestä kuin harmonisesta rakenteesta.

Five Elementsin juuret ovat siinä jazzin ja modernin funkin yhdistelmän renessanssissa, jonka keihäänkärkinä nähtiin myös saksofonistit Greg Osby ja Gary Thomas. Machon lihaksikas soundi vetosi nuorempiinkin kuulijoihin ja johti kokeiluihin räppäreiden kanssa. 

Pysyväksi ilmiö ei kuitenkaan jäänyt, ja Coleman päätyi hyödyntämään oppimaansa oman M-Base (Macro-Basic Array of Structured Extemporizations) -konseptinsa kehittelyyn, Five Elementsin edistämiseen, säveltämiseen sekä opetustyöhön. Kun hänet syyskuussa 2014 valittiin yhdeksi MacArthur-säätiön ”nerostipendin” saajista, mahdollisti viiden vuoden säteelle jakautuva 625 000 dollarin pääoma entistä paremmat mahdollisuudet valistamiselle ja viestin eteenpäin viemiselle.

Eri puolilla maailmaa työpajoja pitänyt Coleman toteaa olleensa paremmin tekemisissä vain yhden meikäläisen muusikon kanssa. Nimen muistamisen kanssa menee ensin vähän ohi, mutta kun instrumentiksi paljastuu trumpetti, selviää että kyse on nelisen vuotta sitten edesmenneestä Simo Salmisesta. 

– Suomalaisista säveltäjistä tunnen vain Jean Sibeliuksen, enkä hänenkään tuotantoaan mitenkään perinpohjaisesti.

Äly vs. tunne

Pinnallisen analyysin valossa Coleman näyttäytyy älyä ja älyllisyyttä arvostavana musiikin tekijänä: miehen teokset ovat usein jo käsitetasolla haastavia vaatiessaan esittäjiltään yhtä lailla raakaa osaamista kuin rohkeutta luovaan heittäytymiseen. Niin ikään hänen säveltämistä, improvisointia ja niiden leikkauspistettä koskevat syväteoriansa ovat omassa viitekehyksessään ja mittakaavassaan uraauurtavia. 

Tieteilijät selvittivät 1800-luvulla, että ihmisen aivopuoliskot toimivat yhdessä, mutta itsenäisesti. Viitisenkymmentä vuotta sitten alettiin puhua kahtiajaosta, jonka mukaan vasen puoli olisi järkiperäinen ja jäsentelevä, oikea puolestaan impulsiivinen ja taiteellinen. Syntyi Kreikan mytologian jumalilta nimensä lainannut malli ”apollonisesta” ja ”dionysisestä” aivopuoliskosta. 61-vuotias Coleman ei allekirjoita tulkintaa itsestään tavallista rationaalisempana otuksena. 

– Musiikkini on heijastusta asioista, joihin tunnen luonnostani vetoa ja joista haluan muiden kanssa kommunikoida. Siis sekä yhtyeen että yleisön kanssa. Tärkeää on niin ikään huomata, että kyse ei ole koskaan vain minun tekemisistäni vaan koko bändin panoksesta, näkemyksestä ja tulkinnoista. 

Käytännön esimerkkiin parittomien tahtilajien käytöstä ja siitä, miten vaivattomasti Five Elements saa ne hengittämään, mies reagoi vastaavien ladunavaajien puheista tutulla tavalla. 

– Olen kehittänyt jo pitkään niitä ilmaisun osa-alueita, jotka minua itseäni eniten kiinnostavat. Ymmärrän, että tietyt ideamme ja melodiamme näyttäytyvät eri kuulijoille eri tavoin. Kyse on näkökulmasta, ja oma lähestymistapamme on toisenlainen. Me emme puhu ”odd-timeista” tai polyrytmeistä. 

Coleman viittaa mittavaan tutkimustyöhön, jota on tehnyt useissa ei-länsimaisissa ympäristöissä. Työmatkat esimerkiksi Ghanaan, Kuubaan, Brasiliaan ja Intiaan ovat tuottaneet sekä arvokasta henkistä pääomaa tekijälleen että tyylikkäitä yhteistyölevyjä kuten AfroCuba de Matanzasin kanssa 1996 äänitetty The Sign and the Seal. Tämän albumin, samoin kuin yli 20 muutakin levyään, saksofonisti muuten tarjoaa halukkaille ilmaiseksi osoitteessa m-base.com/downloads.

Kiehtova Colemanin persoonaan liittyvä irtodetalji on hänen viehtymyksensä nyrkkeilyyn. Kytkökselle löytyy Yhdysvalloissa toki historialliset mallinsa ja yhteiskunnalliset syynsäkin, mutta silti on aina yhtä jännittävää huomata, miten sosiaalisessa mediassa harvakseltaan aktiivisen miehen Twitter- ja Facebook-tileille tulee omien tekemisten mainostamisen ja astronomisista merkkipäivistä muistuttelun ohella varmimmin eloa, kun vääntö raskaan tai keskiraskaan sarjan tittelistä käynnistyy.

Myös hänen tuorein albuminsa, viime kesän Morphogenesis, sai pääosan innoituksestaan nyrkkeilystä. Hauska ja epäilemättä tahallinen ristiriita sisältyi siihen, miten brutaalin kamppailu-urheilun innoittama levy on lyyrisintä Colemania vuosiin – sekä sävelmiltään että puupuhaltimia ja jousia suosivalta ylöspanoltaan. Five Elementsin verevää, mutta samalla abstraktia ja zen-henkisesti sisäänpäin kääntynyttä jazzfunkia ei kiekolla kuulla.

– Nyrkkeily on kiinnostanut minua aina, jo pikkupoikavuosista lähtien. Isä vei minua matseihin, joita järjestettiin elokuvateatterissa kotimme lähellä. Itse asiassa se on ollut osa elämääni paljon pidempään kuin soiton opiskelu. Eikä kannata unohtaa, miten hienovireistä ja älyllistä toimintaa nyrkkeily voi olla. 

Kyse ei siis ole vastapainosta älynystyröitä kirittävälle työlle. Raavaiden miesten mätkimisestä twiittailu ei myöskään tarkoita sitä, etteivätkö taidolle perustuvat joukkuelajit inspiroisi saksofonistia.

– En yleisesti ottaen koe tarvetta päästä pakoon yhtään mitään tai mistään, eikä musiikin mielestäni tarvitse olla älyllisesti haastavaa. Minusta jako aivoperäiseen, fyysiseen, tunteelliseen, spirituaaliseen ja vastaaviin on keinotekoinen. Itselleni kaikki on yhtä ja samaa. Tätä voi soveltaa urheilumakuunikin. Nyrkkeilyn ohella pidän kovasti koripallosta, jonka katseleminen synnyttää tuoreita musiikillisia ideoita.

Oma pelikirja

Statuksen hankkiminen ja ylläpito vaativat alalla kuin alalla jatkuvaa, terävää ja määrätietoista aherrusta. Myös Coleman on joutunut tekemään oman asiansa tähden uhrauksia siviilielämässään. 

– Eniten on kärsinyt sosiaalinen toiminta. En juurikaan harrasta ihmisten kanssa seurustelua eli hengaile missään. Minulla on itse asiassa melko vähän ystäviä. Valtaosa ajastani kuluu musiikin parissa ja siitäkin iso osa omissa oloissa, yksikseni. Tällainen elämäntapa on useimpien mielestä tylsä. 

Pitkän karriäärin varrelle on mahtunut jos jonkinlaisia tapahtumia ja kommelluksia, mutta vakavampia varsinaisia takaiskuja Coleman ei katso kokeneensa. 

– Tässäkin asiassa on sikäli kyse näkökulmasta, että joku tapahtumahetkellä ikävältä tuntuva asia kääntyy lopulta aina uudeksi oppimiskokemukseksi.

Toki jokusia konkreettisia katumuksen aiheitakin löytyy. 

– Miles Davis kutsui minut 1970-luvun lopulla luokseen soittamaan. Hän halusi kuulla, miltä soundaan. Olin kovin nuori, ehdotus jännitti ja asiaa jonkin aikaa mietittyäni kieltäydyin tarjouksesta. Kaikki luulivat hänen lopettaneen jo kokonaan, mutta myöhemmin totta kai ilmeni, että miehellä oli mielessä comeback ja hän kasaili juuri silloin uutta yhtyettä. Sen kun olisin tiennyt, olisin melko varmasti käynyt antamassa ääninäytteen! Toisaalta, tuostakin tapauksesta opin taas jotain. 

Jälkiviisaana Coleman löytää ratkaisustaan hyvin kouriintuntuvan hyödyn. 

– Päädyin valitsemaan musiikillisen suunnan, johon tuskin olisin ikinä kulkenut, jos olisin tuolloin lähtenyt Milesin kelkkaan. Ja aika pian huomasin, että olin poiminut itselleni parhaan mahdollisen polun. Sitä kautta tulin paikkaan, jossa voin tehdä tasan sitä, mikä miellyttää itseäni ja tuntuu oikealta.

Saavuttamansa aseman suhteen Coleman ei enää tässä vaiheessa elämäänsä halua tehdä kompromisseja. Bigbandille säveltämisen rajoja hän saa koetella säännöllisen epäsäännöllisesti Council Of Balance -nimen alle järjestyvän orkesterin kanssa, ja säestyksetön soololevykin on jo tullut tehtyä. Invisible Paths: First Scattering -albumin julkaisi John Zorn Tzadik-yhtiönsä kautta 2007. Five Elementsin kokonaisvaltainen johtaminen puolestaan vaikuttaa jatkuvalta unelmien täyttymykseltä.

– Edes väliaikainen rivisoittajaksi palaaminen ei houkuttele, vaikka saattaisikin johtaa joihinkin oivalluksiin. Tähtään tiettyjen asioiden musiikilliseen ilmaisuun ja välittämiseen, eikä oman kielen kehitystyö tapahdu itsestään tai vikkelästi. Haluan pitää musiikin tekemiseni polttopisteessä, enkä anna raha-asioiden vaikuttaa päätöksiini – ainakaan vapaaehtoisesti. On selvää, ettei kukaan meistä elä ikuisesti, ja koska tavoittelemani asiat ovat ainakin minulle työläitä ja aikaa vieviä, niihin keskittyminen ottaa nyt leijonanosan elämästäni. En halua lähteä mukaan ”all stars” -keikoille tai levyille, joiden puitteissa muusikoita pistetään tekemään yhteistyötä bisnesmaailman ehdoilla.

Colemanin elämänfilosofia rakentuu uteliaisuuden ja osaamisen kehittämisen varaan. Musiikin innoittajaksi kelpaavat niin biologien havainnot kuin muinaisten kulttuurien mystiikkakin: The Sonic Language of Myth (1999) ja The Ascension to Light (2000) saivat alkunsa intialaisiin ja egyptiläisiin maailmanselityksiin syventymisestä, kun taas Functional Arrhythmias (2012) ja Synovial Joints (2014) olivat eräänlaisia tutkielmia ihmiskehon osista ja toiminnoista. 

Energisesti aistit avoimina kulkeva autodidakti ei varsinaisesti osaa tai halua nostaa joitakin kokemuksia muita arvokkaammiksi, koska katsoo matkaansa yhä jatkuvana sarjana tapahtumia.

– Olen kehno vastaamaan ”parhaat ne ja nämä” -tyylisiin kysymyksiin, sillä tieni on polveillut moneen tärkeään paikkaan ja hetkeen. Yleisesti ottaen yhteinen peliaika tiettyjen mentorien kanssa on ollut korvaamatonta, mutta lopulta itse matkanteko on tärkeämpää kuin yksittäiset seisakkeet. Ja tähän polulla pysymiseen yritän keskittyä. Teen töitä ja jatkan eteenpäin, oikeastaan samalla mallilla kuin jo pitkään. Vuodenvaihteessa pidän aina 45 vuorokauden mittaisen sapattivapaan työnteosta ja opiskelen. 

•••