Nayteikkuna

Stu Hamm soittaa bassomusiikkia ilman rajoja

1980-luvun loppuvaiheissa rockvirtuoosien instrumentaaliset levyt alkoivat menestyä. Tunnetuimpia edelläkävijöitä tällä saralla ovat kitaristit Joe Satriani ja Steve Vai, joiden monista kiekoista muodostui klassikoita ja tyylisuunnan näyttäjiä. Levytysvaiheessa oli tapana koota studioon sooloartistin taustalle laatubändi, jonka tuli pystyä seuraamaan johtajaa vaativimmissakin tempoissa ja biisirakenteissa. Varma valinta basson varteen oli Stuart (Stu) Hamm, jolla oli jo vuosien ajalta kokemusta useista bändeistä Vain kanssa, alkaen yhteisistä ajoista Berklee College Of Musicissa, ja riittämiin taitoja sekä bändisoittoon että bassosooloihin. Usein vielä kahden käden otelautatekniikalla.  

 

Hamm oli mukana Satrianin Flying In A Blue Dreamilla ja Vain Passion & Warfarella – molemmat todellisia ehdokkaita kaikkien aikojen parhaita kitaralevyjä harkittaessa, ja hän pääsi itsekin '80/90-lukujen vaihteen tienoilla tekemään kolme soololevyä (Radio Free Albemuth, Kings Of Sleep ja The Urge).

Nämä kaikki tarjoilevat roiman annoksen bassonsoittoa, Hammin tavaramerkeiksi muodostuneita täppiä ja släppiä huimilla tempoilla, mutta myös rauhallisempia melodioita basson ylärekisteristä sekä tulkintoja mm. Bachin ja Chopinin klassikoista. Erityisesti kolmikon ensimmäinen levy on suotavaa kuultavaa basisteille, miksei muillekin instrumentaalirockin ystäville. Kuulijoiden arvostusta ja soiton monipuolisuutta kuvaa se, että ’90-luvun alussa Hamm voitti useana vuotena peräkkäin Guitar Playerin lukijaäänestykset sekä rock- että jazzsarjoissa.

Tapasin Stu Hammin Frankfurtin musiikkimessuilla 2005 ja tämä haastattelu julkaistiin alunperin kyseisen vuoden kuudennessa printtinumerossa. Kuten niin monesti, alkuun päästiin tuolloinkin ajankohtaisista kuulumisista, joiden jälkeen sukellettiin musiikin ja soittamisen filosofiaan. 

 

Groovea kaikkiin tilanteisiin

Mitä kuuluu elämääsi 2005?

– Olen nykyisin perheellinen mies ja minulla on tytär. Tästä syystä en enää ole innostunut kiertämään maailmaa, vaan pyrin tekemään töitä lähellä kotiani San Franciscon alueella. Soitan levysessioita, jonkin verran livekeikkoja ja teen opetushommia klinikkatyyppisesti, Stu kertoo.

– Noiden kolmen mainitsemasi albumin lisäksi julkaisin vielä yhden soolon, Outbound vuonna 2000. Satrianin kanssa olin mukana ’90-luvun albumeilla Time Machine ja Crystal Planet sekä joillakin G3:n kiertueilla. Näistä keikoista on julkaistu CD G3 Live (’97) ja DVD G3 Live In San Francisco (’01).

– Silloin kierrettiin jatkuvasti ympäri maailmaa, mutta nyt tämä aikaeroihin tottuminen on rankkaa.  Tulin eilen Eurooppaan ja kotosalla on vielä aamuyö. Täytyy sinnitellä hereillä, koska minulla on kohta demokeikka täällä, Stu haukottelee.

Stun viime vuosien levyprojekteista kannattaa vielä mainita kolme yhdessä Frank Gambalen ja Steve Smithin kanssa tehtyä albumia, Show Me What You Can Do, Light Beyond ja GHS 3, kaikki isoja annoksia fuusiota. Keikkakalenteriin taas tulee säännöllisiä merkintöjä San Franciscossa esiintyvän performanssiryhmä Teatro ZinZannin kanssa.

Näyttöjen perusteella luulisi Stulle olevan jatkuvaa kysyntää sessioissa, mutta maineesta voi olla haittaakin.

– Tuottajat saattavat muistaa minut soololevyjeni perusteella, ja miettivät: ”Vai Hamm? Tämähän on se täppärityyppi – ei me sellaista tälle levylle haluta”. Tosiasiassa minua kiinnostaa eniten kunnon grooven kehittäminen biisin pohjalle, sehän juuri on basistin tehtävä. Sessioissa on käytä mitään kikkailuja – ellei pyydetä – vaan soitan bassolinjat kuten tuottaja haluaa.

Sama maine erikoisten teknikoiden osaajana seuraa mukana opetusklinikoillekin.

– Usein minua pyydetään soittamaan jokin nopea tai hankalalta kuulostava kohta levyiltäni. Voin tietysti näyttää temppuja kysyjille, jotka oppivatkin näkemästään ja seuraavat kohta sujuvasti perässä. Mutta kun pyydän heitä soittamaan vaikka ihan yksinkertaisia oktaavin skaaloja, tulos ei aina olekaan niin sujuva. Siksi korostan aina sitä, miten tärkeää on harjoitella erittäin hitaasti: jos kappaleen oikea tempo on vaikkapa 100, hidastetaan siitä 80:een tai 60:een. Silloin jää aikaa keskittyä joka nuottiin ja kuunnella pitkää ja tasaisen varmaa sointia. Kun homma sujuu kunnolla, voi vaihteeksi kokeilla reilusti nopeampia tempoja, vaikka 120 ja 140. Tärkeintä on kuitenkin hidas harjoittelu.

– Kuusivuotias tyttäreni harjoittelee viulua, mutta joskus hän saattaa ottaa soittimen syliinsä ja yrittää soittaa molemmat kädet otelaudalla. On tainnut joskus nähdä minun bassonsoittoani. Hänellekin sanon, että kannattaa harjoitella ensin helpommat perusasiat kuntoon, Stu naureskelee.

Vuosia sitten Hot Licks julkaisi pari opetusvideota Stun johdolla: Slap, Pop & Tap For The Bass ja Deeper Inside The Bass, mutta niiden saatavuus voi olla hankalaa. Mitään lupaamatta Stu kertoo, että välillä on ollut puhetta niiden julkaisemisesta uudelleen DVD:nä. Lisäharjoituksiakin on kirjoitettuna pöytälaatikkoon, mutta aikaa ja innostusta uuden paketin kasaamiseen tarvitaan.

 

Kalusto miehen mukaan

Fenderin lisätessä ’80-luvun lopulta alkaen lukuisia uusia malleja kitara- ja bassovalikoimiinsa, alettiin tehdä erilaisia artistien nimikkoversioita vanhoista suosikeista tai kokonaan uudelleen suunniteltuja yksilöitä. Stu Hamm oli ensimmäisiä basisteja, jolle räätälöitiin tuotantoonkin otettu oma soitin nimeltään Urge Bass, ja se kuuluu aikaisemmasta valikoimasta johdettujen, mutta silti kokonaisuutena uudenlaisten bassojen joukkoon. Urgen leppärunko on muotoiltu piirun verran erilaiseksi kuin klassiset Jazz ja Precision ja sen kuudella pultilla kiinnitetty vaahterakaula on profiloitu Stun toiveiden mukaan. Pao Ferro -otelaudassa on 24 nauhaa, joille löytyykin käyttöä Stun kahden käden täppäilytyylin kanssa. Mikkejä on kolme kappaletta, kaksi leveää Jazz-tyyppistä ja yksi kaksiosainen Precision-tyyppinen. Näiden valintaan on neliasentoinen tavallinen kytkin ja vielä kolmiasentoinen minikytkin ja rungon sisältä löytyy Kubickin aktiivielektroniikka.  Vaikka nauhoja on 24 (ainoa Fenderin bassoista näin monella nauhalla), mensuuri on lyhyt 32 tuumaa.

Myöhemmin vuonna ’99 malli muutettiin nykyisinkin valmistuksessa olevaksi Urge II’ksi, jossa Jazz-mikit ovat tyyppiä Noiseless, otelauta on ruusupuuta ja mukana on parannetut kolmialueisen aktiivisen EQ:n säätimet. Näitä bassoja Stu käyttää pääasiallisina työkaluinaan. Lisäksi on olemassa Meksikossa tehty edullisempi kaksimikkinen versio, jossa runkopuuna on lehmus.

– Minulla on vielä jäljellä pari alkuperäistä Urgea, hän kertoo. Eniten käyttämäni basson kaula on mennyt jo huonoon kuntoon ja minulle on monta kertaa tarjottu sen uusimista. Sitä en ole antanut tehdä, koska se muutoin on niin hyvä soittaa. Aion käyttää sitä niin kauan kuin vain mahdollista ja kun aika koittaa, pidän sille viikinkihautajaiset ja tuikkaan basson tuleen.

– Suurimman osan ajasta pärjään nelikielisillä bassoilla. Minulla on 5-kielisiäkin, mutta harvemmin niille tulee tarvetta. Vahvistimena käytän Peaveyn Pro 500 -nuppia ja kaappeina ovat Pro 410 ja Pro 115. Minulla on sopimus Peaveyn kanssa ja siitä syystä olen täällä messuillakin.

Soolona lavalle

Basisteista ja bassosooloista kerrotaan vitsi jos toinenkin, mutta ei ainakaan Stu Hammin tekemisten perusteella. Tämä ei tarkoita sitä, että hänen soittonsa olisi silkkaa vakavaa rypistämistä; varsinkin soolokeikoillaan hän viihdyttää helposti yleisöä pitkänkin setin ajan pelkällä nelikielisellä bassolla. Musiikillinen huumori kukkii kaiken lisäksi koko ajan, sillä mies pystyy vaivattomasti vaihtamaan tekniikasta toiseen, sijoittelee sekaan kahden käden otelautatekniikkaa, välillä soittaa nelisointuja kaikilla kielillä ja välillä taas oikean käden peukalo tekee släppejä tai sweeppeja. Tämä kaikki vaihtelevilla tempoilla ja musiikkilainauksia aina sekaan sijoittaen. 

Millaisia kappaleita soolosettiisi kuuluu nykyisin?

– Alkuun soitan usein Yhdysvaltain kansallishymnin. En opetellut sitä siksi, että olisin erityisen isänmaallinen – meilläpäin vain on tapana laulaa tai soittaa se pelien alussa ja esiintyjä pääsee ilmaiseksi sisään. Koripallo ja baseball kiinnostavat, Stu naureskelee.

– Sen jälkeen valitsen joitakin kappaleita soololevyiltäni, sekä omia biisejä että siellä olevia tulkintoja klassisista kappaleista. Viime aikoina olen soittanut usein Astor Piazzolan kappaleita. Erilaiset TV-tunnarit toimivat hyvin omilla keikoillani ja niistä saa kasatuksi mukavan yhdistelmän. Loppuun on hyvä vetäistä versioni Foggy Mountain Breakdownista, se uppoaa aina hyvin kansaan.

Yksi Stu Hammin soolojen vetonauloista on jo kauan ollut versio Vince Guaraldin Linus & Lucy-teemasta. Sanfranciscolainen jazzpianisti Guaraldi sävelsi ’60-luvulla valikoiman kappaleita käytettäväksi Tenavat-sarjakuvan pohjalta tehtävissä piirroselokuvissa ja niistä tunnetuimmaksi on vuosien varrella tullut juuri Linus & Lucy (suomeksi nämä hahmot ovat Eppu ja Tellu).

Stun bassoversiossa kappale on sovitettu G-duuriin ja peruskuviossa vasen käsi soittaa ostinato-tyyppistä G5/G6-arpeggiota kolmen alimman kielen nauhoilta 3, 5 ja 7 samalla kun oikea käsi täppää melodian ylimmän kielen 12. nauhalta alkaen. Käsien eri rytmityksestä johtuen yksinkertainen kuviokin on teknisesti haastava. Väliosassa taas oikea käsi iskee sointuja kuin plektra ikään.

Ääninäyte tästä kuullaan Stun epävirallisella kotisivulla stuarthamm.net. Livenä äänitetyssä soolossa on mukana myös pätkät Looney Tunes -piirrettyjen teemasta ja Willie Nelsonin kantriklassikosta On The Road Again. Siinäpä viihdettä basismin ystävälle. 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2005. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 
05.05.2019
|
Timo Koskinen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy