Porin Raatihuoneen todella intiimi, tuskin sadan istuimen sali täyttyi viimeistä sijaa myöten ja pitkään purppuraiseen villatakkiinsa pukeutunut Carita Holmström otti yleisönsä haltuun.
Kuultiin Risto Rasan ja Tommy Tabermannin tekstejä, Holmströmin flyygelin saattelemana kahden kappaleen verran. Valloittava ja vakuuttava alku.
Holmström astui lavan eteen kertomaan nykyisestä ja menneestä tilanteestaan. Taiteilija totesi olleensa singer-songwriter (nimenomaan tällä termillä) Suomessa jo ennen kuin termiä alettiin oikeastaan täällä tuntea ja käyttää. Tuo on helppo uskoakin, en millään tahdo saada mieleeni vertauskohtaa Holmströmille.
Kuultiin esikoislevyn We Are What We Do (1973) kappale The Knight. Ilta eteni rennon vapautuneesti, varttuneen ja asiaan selvästi vihkiytyneen yleisön kuunnellessa tarkkaan myös laulujen lomassa, kun Holmström luontevasti kertoili tekemisistään. Soitin vaihtui nailonkieliseen kitaraan, mutta ensin muisteltiin melko tuoretta Bob Dylan -rainaa, jota Holmström oli käynyt katsomassa tuottajansa Mikael Wiikin kanssa.
Ajankuva oli tiemmä tavoitettu, vaikka näytelty onkin. Esikoiselta kuultiin nyt The Shore ja River. Ja kyllä, jälkimmäinen tunnetaan nimenomaan myös suomennettuna, nimellä Joki.
Holmström kertoi tehneensä lauluja myös äidinkielellään ruotsiksi sekä ranskaksi.
Esikoislevyn mainion menestyksen myötä, levy-yhtiön pyynnöstä suomeksi tehty Toinen levy (1974), jolla muuten kuultiin ensi kertaa Juice Leskisen (1950–2006) jollekin toiselle artistille kirjoittamia lauluja. Tosin Juice kirjoitti ne salanimellä Per Vers.
Albumin kymmenestä sanoituksesta kolme on Caritan omia, ja hänen sanoituksensa oli myös seuraavana kuullussa So I Say Good Morning to a New Day -kappaleessa (Kuiskaan hyvän huomenen), jonka alkuperäisteksti on siis käännetty suomesta englanniksi. Ilta jatkui Holmström/ Leskinen -tuotannolla parinkin kappaleen myötä.
Caritan työskentelyä oli huikeaa seurata. Sana ”helppous” kuvaa hänen tekemistään kokonaisvaltaisesti parhaiten. Ihailtavaa varmuutta, eikä minkäänlaista hapuilua. Kitaranvirityskin sujui anekdootteja samalla kertoen. Oppia oli napattu vähän Joni Mitchelliltäkin.
Kuultiin It Feels Good to Be Quiet Sometimes, jonka edetessä Carita vaihtoi laulamansa tekstin vielä huomaamattoman kepeästi suomeksi. Perään saadussa Tiedän paikan armahan -laulussa päästiin bossanovan tunnelmiin, jotka olivat vieneet hänet mukanaan kuulemma jo 13-vuotiaana. Tämä on helppo uskoa, onhan bossanovan luontaisen svengin imu lähtökohtaisesti puhtaasti taikaa.
Latinorytmien maailmasta saatiin kuulla lisääkin materiaalia, flyygelin ääreen jälleen siirtyneen Holmströmin tulkitessa Donato/Gil -samban, jossa saatiin huikea näyte Caritan upeasti taipuvasta lauluäänestä.
Holmströmin äänenväri on on mitä tunnistettavin, mutta uskomatonta on se vaivattomuus, jolla hän ääntään muuntelee yhden laulun sisällä; pikkulintumaisen korkeasta äänialasta lähes karhumaiseen möreyteen. Oivana lisänä saatiin tyylikäs pianosoolokin.
Vuonna 2010 Holmström palasi singer-songwriter -sapluunansa pariin. Tuloksena ilmestyneeltä My Diary of Songs -levyltä hän esitti nyt yhden illan ehdottomista kohokohdista, kappaleen Man Is a Storytelling Animal, jonka kestäessä myös nautittiin pienen pieni soolopyrähdys.
Saman levyn tuotannolla jatkettiin, kun How Frail the Line kuultiin suomennoksena Niin hauras on lanka olemisen.
Intensiivinen, monipuolisen kattava rupeama päättyi parikymmentä minuuttia yli iltakahdeksan, kun tunnelmainen sali alkoi pikkuhiljaa hämärtyä, valon vähentyessä ikkunoiden takana hitaan varmasti.
Päätösnumero oli se, josta artisti parhaiten tunnetaan, Euroviisuissa Brightonissa 1974 esitetty, Frank Robsonin käännös laulusta Älä mene pois, Keep Me Warm.
Artisti kiitti ja kumarsi, mutta tuskin pääsi lavan takaovesta poistumaan ennen aplodien yltymistä encorea vaativiin mittoihin. Lavalle palannut Carita helli vielä kuulijakuntaansa pienen, Eila Pennasen sanoittaman, Sanat sanomatta -laulun myötä.
Artistilla ei tuntunut olevan kiire poistua tilaisuuden jälkeen ja niinpä kuulijoilla oli illan päätteeksi mahdollisuus myös vaihtaa sanasensa Holmströmin kanssa.
Mahtava tilaisuus ja huikea konsertti!
p.s.
Karhukaupungin tuomioistuimen seinät ja sali todistajineen antavat yksimielisen tuomion: Validi Karkia -klubin puuhamies Jyrki Laiho oli sinnikkyydellään jälleen saavuttanut sen, mistä niin useat yrittäessään vastaavia vain haaveilevat. Järjestänyt kansalle kulttuuria Isolla Koolla.
Matti Rinne
