Nayteikkuna

Steve Vai, Kulttuuritalo, Helsinki 9.6.2016

Reilut tuhat kitarajumala Steve Vain kannattajaa kansoitti suojellun kulttuurirakennuksen kesäkuisena iltana. Odotukset ainakin itselläni olivat realistiset: tiedossa on reipas kaksi tuntia musiikkimaailman yhdeltä mainioimmalta kuusi- siis …seitsemänkielisen mestarilta.

Näin oli ja kävi! Saimme kokea erittäin ammattitaitoisen ja viihdyttävän konsertin, vastikään remontoidun Kulttuuritalon myötäillessä kitaramusiikin juhlaa.
Nyt meneillään olevan kiertueen nimi kertoo kaiken olennaisen: Passion & Warfare 25th Anniversary Tour. Mitä? Onko tuonkin ilmestymisestä jo niin paljon aikaa? On!

Kello iltakahdeksan oli jälleen aikataulun lähtötilanne, vaikka siitä vartti taidettiinkin myöhästyä. Ei se mitään haitannut, koska tälläkään kertaa ei tarvinnut kahlata lämmittelijää läpi.
Keikka alkoi oikein kutkuttavasti Crossroads-elokuvan kohtauksella lavan tausta-screeniltä. Juuri siitä, missä kitaransoittaja tekee sopimusta paholaisen kanssa. Pääjehu-Steve asteli tuotapikaa lavalle laserhiippa tutusti päässään, hiilihappojään asiaankuuluvasti saatellessa.

Vuonna 1990, kun Passion & Warfare ilmestyi, oli Vailla takanaan jo melkoinen iltapuhde. Olihan hän jo vajaa parikymppisenä liittynyt itsensä musiikkikameleontti Frank Zappan bändiin. Ja oikeastaan listaa on tuosta turhaa enää edes jatkaa! Melkoinen startti uralle, eikö?
No tulihan siihen sitten tykö David Lee Rothin oma bändi ja Whitesnake, mutta että kolmekymppisenä on 15 vuoden ura jo soitettu!

Puoli tuntia mentiin eikä meinattu, kunnes Vai aloitti pitkän välipuheen. Iloinen, hersyvää huumoria heittävä ässä ei antanut teknisten vikojen haitata, vaan ylpeili sillä, että mukanansa on ensi kertaa juuri tuo screen, ja eikö olekin komea tuo hänen logonsa. Sankari ihmetteli, miksei aikanaan lopultakaan kiertänyt levyn ollessa uusi – samassa muistinsa hyväksi, mutta lyhyeksi todeten. Tämä siinä yhteydessä oli eittämättä faktaa, kun mies alkoi tapailla taas vuosien jälkeen soittamattomia kappaleitaan.
Tuli siinä Suomi ja Helsinkikin jälleen kehuttua. Eikä nyt oltu ihan imelimmällä asteella, olikohan tuo peijooni ihan tosissaan?

En ihan päässyt jyvälle, mistä oikein kiikasti, mutta virtuoosin kitarateknikko piipahti ässän pedaalipakilla muutamaankin otteeseen. Ja jos tämä ei olisi ollut kylliksi, tuntui kuin yleisöstä katsoen vasemman puolen PA olisi pätkinyt (onneksi ilman kovaa häiriöääntä) tämän tästä. No, ei tuo suoraan sanottuna varsinaisesti keikkanautintoa haitannut, mutta helppohan se on kuvitella, miten tuo harmitti Vaita! Mies oli ja pysyi viilipyttynä.

 

Taustabändi oli tuttu (The Circuksen keikalta, lokakuulta 2012): kakkoskitaristina ja koskettimissa Dave Weiner,

 

bassossa Philip Bynoe,

 

ja rummuissa Jeremy Colson.

Screeni heitti silmille Sevillan maailmannäyttelyn 1992 yhteydessä järjestetyn Guitar Legends -konsertin live-pätkää, ja yhtäkkiä Vai bändeineen soitti tuon pätkän mukana, niin että kitarastemmaa veti (vain viikko aiemmin Helsingissäkin 40 vuoden tauon jälkeen soittanut) Brian May kappaleessa Liberty! Yksi keikan kohokohdista, ilman muuta.
Ideaa jatkettiin taustan näyttäessä ammoisia promovideoita (muistaako joku vielä MTV:n) levyn kappaleista. Merkkipaalukiertueesta kävivät screenillä Vaita onnittelemassa myös sekä oppi-isä Joe Satriani (Answers) että Dream Theaterin John Petrucci (The Audience Is Listening). Ja tietysti saatiin onnitteluiden jälkeen lisää stemmoja… Vänkää.

No miltä kaikki tämä sitten oikein kuulosti? Dynamiikkaa oli hiirenhiljaisesta tunnelmoinnista aina VAIkut korvista lennättävään äänivalliin. Tuo on se ainoa asia, jota Vain kohdalla pitää ihmetellä: paikoin puhtaasti aivan liian kovaa äänenpainetta. En ole lukenut, että juuri ennen Suomen keikkaa 56 vuotta täyttänyt maestro sen kummemmin kuulo-ongelmista (vielä) kärsisi…
Siitä muististaan puhuessaan Vai ylisti (kuten muitakin bändinsä jäseniä) nimenomaan Weineria, joka tarvittaessa paikkaa, jos hän ei osaakaan enää omaa biisiään kunnolla.

Jo muutenkin itsestäänselvänä numerona aina Vain keikoilla kuultava, saati nyt juhlakiertueella, For The Love Of God säväyttää joka kerta. Niin nytkin. Ässä saa viimeistään tuossa kapplaleessa silminnähden rauhan instrumenttinsa kanssa ja luo yleisön korviin eteerisen, nautittavan voimaballadina versoavan sävellyksen. Ajaton, nimenomaan siis myös Passion & Warfare -kipale tuokin, klassikko.

Kokolailla kaksi tuntia oli paahdettu kappaleesta toiseen, kunnes Vai totesi, että ”siinä oli Passion & Warfare!” No encore tuli, ja sitä soitettiinkin sitten jo Zappa-keikkataltion mukana. Rummuissa tuolla taisi muuten vilahtaa Chad Wackerman, jonka näin Allan Holdsworthin bändissä samalla lavalla 1987 (korjatkaa, jos muistan vuoden väärin).

Ja jotta Steven maanläheisyys tulisi mattimyöhäiselle ja hitaallehämäläisellekin aivan taatusti selväksi, käytti Vai samaa pelikorttia kuin The Circuksen keikalla 2012: Lavalle pääsi yleisöstä kaksi katsojaa, jotka vuorotellen tekivät uutta biisiä Vain pyytäessä ensin beatin Kirsi-nimiseltä naiselta, saaden puolestaan bassokuvion Tuomas-nimiseltä hepulta. Näin jatkettiin, kunnes koko instrumentaatio oli luotu, ja bändi soitti siinä ja nyt luodun kipaleen jamina ennen viimeistä puserrusta (lue: oikea kappale).

Päätin lähteä jo vähän etukäteen narikkaan, olihan siinä jo melkein kaksi ja puoli tuntia plakkarissa. Ostin pahus paidankin.


 

15.06.2016
|
Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy