Riffin numerossa 3/2015 julkaistavassa haastattelussa Ako Kiiski ja Kalle Torniainen kertovat soittajasuosikeistaan, televisiotuotannon bändiliiderin moniulotteisesta roolista sekä siitä mitä nuottiin kannattaa kirjoittaa ja mitä ei. Tämä nettispesiaali täydentää 3. kesäkuuta printtilehdessä julkaistavaa haastattelua.
Muistissa on aika, jolloin kaikki tv:ssä tuntui olevan playbackia. Ihanteet kuitenkin muuttuvat ajan myötä, onneksi. Nyt on vaihteeksi vallalla soittajia ja elävän musiikin ystäviä hellivä trendi: livemusiikki tv-ympäristössä nähdään perustelluksi ja siihen satsataan kaikilla pääkanavilla.
Tv-kapellimestarit kautta aikojen ovat olleet pääsääntöisesti pianisteja, sittemmin myös kitaristeja. Mahtaako basisti tai rumpali tulla tontille eri kulmasta?
– Kun miettii musaa ja tekee sovituksia, niin kyllähän sitä pianon ääressä istuu, mutta saattaa siinä silti pääinstrumentin perusluonteen vuoksi olla jokin ero. Basistina ainakin oma näkemykseni biisistä rakentuu aina pohjalta ylöspäin, Kiiski kommentoi.
Kun ottaa vaikkapa tv-ohjelman musiikillisen vetovastuun, siihen liittyy yllättävän paljon työtä: bändin kasaamista, artistien buukkaamista, ohjelmiston ja treeniaikataulujen suunnittelua, budjetointia ja ties mitä. Vasta niiden jälkeen alkaa musiikillisen saran kyntäminen: tyylivalinnat, sovittaminen, bändin liidaaminen ja soittaminen.
– Se menee melko samalla lailla levytuotannossakin, toki levy keskittyy pienempään määrään musaa ja yleensä yhteen artistiin. Telkkarissa musaa, solisteja ja muitakin liikkuvia osia on paljon enemmän, Kiiski vertailee.
Suomesta, rakkaudella
Päättyneen tv-kauden suursuosikkeihin noussut SuomiLove ei ole kaltaisistaan poiketen ulkomailta ostettu valmis formaattiohjelma vaan kotimaista tuotekehittelyä, paljastaa Ako Kiiski, jolle vaativan tv-sarjan musiikkivastuu on ensimmäinen ison mittakaavan kapukiinnitys. Kiiski oli ohjelmaa kehittelevässä tuotantoyhtiön ideariihessä mukana jo kauan ennen kuin Yleisradio tilasi pilottijakson perusteella sarjan ja päästiin tuotantovaiheeseen.
– Oli mielenkiintoista olla synnyttämässä kokonaista uutta ohjelmasarjaa, jossa esitettiin kauhea määrä musiikkia – sata kappaletta, joista bändillä soitettiin yli kuusikymmentä.
SuomiLoven rumputonttia hoiti tietenkin Kalle Torniainen. Onko soittajien suhde erilainen, jos tuttu basisti onkin koko bändin liideri?
– Ei oikeastaan. On tavallista, että aina joku lähipiiristä ottaa päävastuun, ja joskus se on itselläkin. Bändin liidaajalla on vastuu kokonaisuudesta, mutta soittotilanteessa kukaan ei voi enää huolehtia muusta kuin omasta soittamisestaan. Tutussa ryhmässä kaikki ovat yhtä lailla vastuunkantajia.
Psykologista pelivaraa
Kiiskin, Torniaisen, Lenni-Kalle Taipaleen, Mikko Kososen ja kumppanien tiimeissä – oli kapuna sitten yksi mainituista tai joku muu – arrit paljolti ”puhutaan läpi” eli nuotteihin ei kirjoiteta läheskään kaikkea. Käytäntö tietysti vaihtelee liiderin, produktion, biisin ja musiikkityylin mukaan, mutta pääsääntöisesti komppilappu on riittävän tarkka opaste, jonka turvin päästään maaliin, tai ainakin liikkeelle.
Kun harjoitellaan yhdessä rykäyksessä kymmeniä kappaleita, muistin tueksi ja muusikon omien muistiinpanojen alustaksi tarvitaan jonkinmoinen nuottikuva, josta käyvät ilmi kappaleen rakenne, perusharmonia, yhteiset iskut ja unisonot. Itsestäänselvyyksien kirjoittamista ei tuttujen kesken harrasteta.
– Kun tietää etukäteen, että pultissa on tietyt kitaristit ja kiipparistit, miksi pitäisi kirjoittaa lappuun jotain, minkä voi kertoa? Jos tarvitaan Stevie Ray Vaughan -henkinen kitarafilli, kitaristi tietää varmasti paremmin, miten se menee. Riittää kun sanoo, että lähtee kolmoselta ja kestää puoli tahtia, Kiiski antaa esimerkin.
– Toisaalta vaikka lapuissa ei paljon luekaan on tärkeää tajuta kuinka tiukka raami se kuitenkin on, varsinkin kun tyylilajina on ”tarkasti sovitettu popmusa isolla bändillä”. Siinä jokaisen pitää ymmärtää kuinka raamia voi venyttää, missä kohtaa soitetaan ja missä ollaan soittamatta, Torniainen lisää.
Kiiski ja Torniainen sanovat kipparin hommissa oppineensa, että jälki on parempaa kun antaa tiimin soittajille liikkumavaraa, orjallisen lappuihin tuijottelun sijaan.
– Kun sanoo vaikka Mikko Kososelle yhden sanan, hän soittaa kitaralla juuri niin kuin halusitkin, mutta se on kumminkin hänen oma juttunsa, Kiiski sanoo.
– Ja jos minulta tilataan vaikka ”Porcaro-henkinen komppi”, saan luoda sen itse, ja kapu saa minusta enemmän irti, Torniainen jatkaa. – Komppi on todennäköisesti juuri se mitä toivottiin, mutta samalla minulle oma ja tärkeä. Se on silkkaa psykologiaa, ettei kirjoiteta kaikkea. Jos soittajalle ei jätä mitään kelailtavaa, se saattaa passivoida.
Släppää tai kuole
Porcarosta päästään viimeinkin ”asiaan” – soittajasuosikkeihin. Niistä kyseltäessä Ako ja Kalle vastaavat kuitenkin vilpittömän tuntuisesti ja kuin yhdestä suusta, että ovat nimenomaan kuunnelleet itselleen mieluisaa musaa, eivät soittajia erikseen. Ja tietysti käyttömusiikin ammattilaisille maistuu varsin monen sortin musiikki. Eikö näistä miehistä nyt irtoa mitään nimiä?
– No, jos saisi mukaansa vain yhden musatyylin, tarttuisin jonkin sortin soulmusaan. Earth, Wind & Firen September oli aikoinaan eka biisi, jonka muistan kolahtaneen isosti, Kiiski avaa.
Torniainen jatkaa, ettei kiinnittänyt erityistä huomioita rumpaleihin ennen kuin alkoi vakavissaan hakea omaa ääntään soittimensa kautta. Sitten täytyi ryhtyä tsekkaamaan soittajiakin.
– Ulkomaisista tärkein on Jeff Porcaro ja suomalaisista Anssi Nykänen, joka on soittamisensa lisäksi varsinainen muusikkouden esikuva ja asennekasvattaja.
Ako Kiiskille tärkeitä vaikuttajia ovat Paul McCartneyn ohella tietyn aikakauden huippubassottelijat, kuten Marcus Miller, Abe Laboriel, Tower of Powerin ”Rocco” Prestia ja Level 42:n peukuttaja Mark King.
– Joillain ikäluokilla osuu kohdalle selkeä hevipiikki. Minulle oli selvää, että piti ottaa Level 42 -osasto haltuun, koska ajan henki oli ”släppää tai kuole”.
Suomalaiseen kärkeen Kiiski nostaa Juha ”Frank” Tikan ja Heikki ”Häkä” Virtasen, joista varsinkin jälkimmäistä näki 1980-luvulla tv-ruudussa ja kaikkialla – mikä ei voinut olla jättämättä jälkeä. Myöhemmin Kiiski sai Virtaselta sähköbassotunteja Sibiksessä, ja kun aika oli kypsä kontraan tarttumiseen, Häkä avokätisesti lainasi soitinkokoelmistaan yhden ”aika laadukkaan” pystybasson Kiiskille treenisoittimeksi.
Leka ennustaa
Puhe kääntyy kuin väkisin uudestaan tv-tuotantoihin, mikä ei ole ihme kun ollaan supersuositun tv-ohjelmasarjan suoraan lähetykseen tähtäävissä treeneissä. Pakko kuitenkin palauttaa mieliin, että kaikki on näilläkin miekkosilla saanut alkunsa rehdeistä bändihommista, levytyksistä ja keikoilta.
Nykyään Kiiski ja Torniainen sen sijaan ovat äärimmäisen valikoivia ottamaan vakituisia bändipestejä. Tätä nykyä komppikaksikon merkittävin työllistäjä varsinaisella bändirintamalla on Juha Tapion yhtye, jonka riveissä on alkamassa jo kolmas kesä. Keikkoja Tapion kanssa kertyy rapsakasti, viime vuonnakin satakunta.
Torniainen ja Kiiski muistelevat, että tietty soittajapiiri, johon he kaksikin kuuluvat, alkoi hitsautua yhteen Veskun ”Junnubändissä” reilu vuosikymmen sitten.
– Lähtiessämme 2003 ekalle Veskun rundille, ennen kuin nuottiakaan oli soitettu Lenni-Kalle antoi keikkabussissa puhelinhaastattelua ja vastasi fiiliksissään toimittajalle: ”toivottavasti tämä rundi ei lopu koskaan!”
Junnubändissä toisensa löytänyt porukka on sittemmin tehnyt vaikka mitä jo toistakymmentä vuotta, eikä ”rundi” näytä loppumisen merkkejä.
– Jälkeenpäin on naurettu, että ehkä pitäisi olla tarkempi siinä mitä toivoo!
Teksti ja kuvat: Tommi Saarela
Oheinen artikkeli on jatko-osa Riffi-lehdessä 3/2015 julkaistavaan Ako Kiiskin ja Kalle Torniaisen ainutlaatuiseen yhteishaastatteluun, jossa arvostettu soittajakaksikko katsoo ammatin haasteita basson varresta ja rumpusetin takaa. Riffi 3/2015 ilmestyy 3. kesäkuuta.
Riffiä myyvät Lehtipisteet, Akateemiset kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa. Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
