Riffin printtinumerossa 1/2024 julkaistiin varsin mittava haastattelu "Säveltäjä pelikentällä", jossa Petri Alanko kertoili hiljattain julkaistun ja ylistäviä arvioita maailmalta keränneen Alan Wake 2 -tietokonepelin musiikin säveltämisestä ja äänisuunnittelusta.
Asiaa oli paljon ja sivutilaa rajallisesti. Niinpä leikkasin yhden itsellisen osuuden tällaiseksi ns. nettispesiaaliksi, ikään kuin maistiaisiksi.
Peleistä julkaistaan soundtrackeja samaan tapaan kuin elokuvistakin, ja niiden kautta musiikkin voi tutustua pelkästään kuunneltavaksi tarkoitetussa ja valikoiden koostetussa muodossa. Säveltäjälle se tarkoittaa irrottautumista pelitapahtumien muodostamista raameista ja asettautumista musiikin kuuntelijan asemaan – tiettyyn pisteeseen saakka.
– Pyrin siihen, että niillä on rajattu määrä kamaa, koska ei ketään kiinnosta ne ns. hiipimäkohtaukset, jotka voi jatkua minuuttikaupalla tum, tum, tum, tum… Sellainen ei olisi edes fanien mieleen, pikemminkin loukkaus kuuntelijaa kohtaan. Haluan ehdottomasti, ettei pelin oheistuote – soundtrack – olisi pelkkä oheistuote vaan että se voisi toimia myös omana entiteettinään. Sen pitää olla niin yhtenäinen ja vahva.
Soundtrackille päätyvät musiikillisesti itsenäiset kappaleet ja teemat, kun taas puhtaasti kuvakerrontaa tukevat ja vähemmistä musiikillisista aineksista koostuvat tehostemaiset osuudet pudotetaan pois. Alanko näkee tämä ainoaksi mahdollisuudeksi siitäkin huolimatta, vaikka:
– Juuri se tietty braaaam-stingeriin päättyvä hiipimäkohtaus saattaa olla jollekin tietylle jantterille, tuolla jossakin missä lienee, pelin ihan paras hetki ja se kaveri pettyy pahoin, kun sitä kohtaa ei sitten olekaan soundtrackilla. Mutta tämä on kill your darlings -bisnestä loppujen lopuksi.
Valmius saksia itsessään kelpoa ja tekijää itseänsä mahdollisesti kovastikin ilahduttanutta ainesta myös pelin musiikkisisällöstä on yksi työn edellytys.
– Kun on vaikka miettinyt johonkin biisin hienon lopetuksen ja sitten pelimekaniikka ei sitä sallikaan. Pitääkin päästä kyseisestä tilanteesta nopeammin irti ja se hieno neljän tahdin kadenssi ei mahdu mukaan vaan se täytyy leikata pois. Sen tilalle laitetaankin vain yksi ainoa sointu, joka kaikuu hiljalleen pois. Ja minä itken, mutta minkäs teet, kuvailee Alanko pelitapahtumille alisteisen säveltämisen hetkittäistä raadollisuutta.
Tässä kohden soundtrackikaan ei suo revanssia, sillä siihen ei sisällytetä sellaista mitä pelissä ei ole.
– Jos se joku pois jätetty on edes vähän kuulumaisillaan pelissä, niin kyllä mä sen sitten laitan mukaan, Alanko loiventaa, mutta muistuttaa heti perään, että soundtrackin tehtävänä on helliä fanikuntaa nostamalla musiikin kautta mieleen takaumia nimenomaan kuuntelijan omista pelikokemuksista. Siksi itsenäisinkin soundtrack on kuitenkin aina nimenomaan pelin osa.
– Pelialalla täytyy tiedostaa, että nimenomaan fanit pitävät firmat pystyssä ja pelit hengissä. Ilman faneja ei Waken jatko-osaakan olisi koskaan tullut, Alanko toteaa ja jatkaa:
– Meillä on miljoonia pomoja! Ne on kaikki tuolla pitkin maailmaa eikä niitä kaikkia voi mitenkään miellyttää. Jos sitä koettaa, niin tuloksena on puhkikomiteoitua paskaa.
On siis tehtävä sellaista, jonka itse näkee hyväksi ja perustelluksi, sen jälkeen pallo on todellakin pelaajilla.
– Makeeta on se, että Remedyn fanit tuntuu olevan sellaista porukkaa, että ne sallii tosi paljon ja ottaa vastaan kummallisimmatkin ideat ja tietyn suomalaisuuden – osa kirjaimellisesti innosta kirkuen. Olen nähnyt muutaman pelivideon, jossa ihmiset hihkuu pelatessaan, kun ne tajuaa että siellä on Martti Suosalo laulamassa karaokea suomeksi, tai Peter Frantzen heittämässä rallienglannilla jotain. Se on jotakin… ehkä me ollaan noilla hahmoilla jollain tapaa keksitty muumit uudestaan. Tai jotain…
Jos pidit juttua mielenkiintoisena, tilaa ihmeessä irtonumero 1/2024 kotiisi (hinta 12,70 sisältää postimaksun), ja lue mitä kaikkea pelimusiikin säveltäjän on huomioitava työssään ja millaisilla keinoilla saadaan pelitapahtumien mukaan reagoivaa ja niitä tehostavaa musiikkia aikaiseksi.
