Kosketinsoittaja-kitaristi Mikko Rintanen on ollut 1970-luvulta asti mukana monessa, Royalsista Wigwamiin ja Hectorista Hurriganesiin. Tässä painetun Riffin numeron 1/2020 nettijatkossa Rintanen kertoo kolahduksista, märistä räteistä ja pään räjähtämisistä, joita uuden musiikin kohtaaminen on matkan varrella aiheuttanut. Vaikuttajista tärkeimmät ovat seuranneet miestä tähän päivään asti.
– Muhun ja soittooni on vaikuttanut kaikki mitä olen kuullut ja kuunnellut, faijan pyörittämistä jazz- ja klasarilevyistä alkaen. Aloin hahmottaa tätä taiteenlajia vuoden 1963 paikkeilla. Silloin tajusin, että musaa on – ja sitä kuunnellaan jostain tietystä syystä, vuonna 1958 syntynyt Mikko Rintanen muistelee.
Jo ennen kuusikymmenluvun puoliväliä tajuntaan murtautui Beatles.
– Ja mutsi ymmärsi viedä mut katsomaan ensin ”A Hard Day’s Night” -leffaa, ja ”Help!”-leffaa sen perään! Se taisi nähdä jo varhaisessa vaiheessa, ettei tästä pikkukundista voi muuta tulla kuin soittaja. Ja ne leffat olivat uskomaton näyteikkuna siihen maailmaan, jossa me kuviteltiin Beatlesien elävän.
Myös Rollarit kuulosti Mikosta mielenkiintoiselta, ja sehän olikin kaveripiirissä ongelmallista, kun olisi pitänyt päättää ”Beatles vai Rollarit”.
– Sama homma kun pitää valita Jokerit tai HIFK – molempia ei saa digata. Mutta en halunnut päättää, mä halusin kuulla kaiken!
Rintanen tutustui John Mayalliin ja Fleetwood Maciin alle kymmenvuotiaana. Eno haki levyt Ruotsista, josta ne sai usein aikaisemmin kuin Suomesta. John Mayallissa ei kolahtanut eniten suinkaan Eric Clapton, vaan Peter Green.
Animals oli myös rankka, paljolti urkurin takia: ”mikäs ääni toi on?”.
– Jimi Hendrixin eka albumi ”Are You Experienced?” räjäytti pään, vaikka toisaalta aistin siitä niin pimeitä fiiliksiä, että hirvitti. Joutui kurkistamaan semmoisen verhon taakse, missä ei ollut kauhean turvallista. Rakastin ja pelkäsin sitä levyä yhtä aikaa.
– Sitten tuli ”Axis: Bold as love” ja kun kuulin nimibiisin ekat tahdit, meni kylmät, kuumat ja kaikki väreet. Se oli märin rätti mitä voi naamalleen saada, trippi jolta ei tulla takaisin. Sen jälkeen mikään ei ollut entisellään, ei ollut mitään toivoa enää, Rintanen hehkuttaa.
Wigwamin kyytiin Rintanen hyppäsi aivan alussa, kaveri kun oli saanut talteen kasetille radiosta bändin ekan keikan Ruisrockista. Wigwamin kanssa samaan syssyyn tulivat 1970-luvun brittibändit Yes, Jethro Tull, Genesis, Procol Harum, ELP ja Colosseum. Vastaavia bändejä mannermaalta edusti Focus.
– Vaikka musamakuni on brittipainotteinen, ei afroamerikkalainen poljentokaan ole jäänyt vieraaksi. Jo kuusikymmenluvun puolivälissä Isoäitini, joka oli pianisti, oli jostain kumman syystä keksinyt ostaa mulle Solomon Burken levyn. Se innosti kuuntelemaan mustaa musiikkia.
Faustburgerin alku ja juuri
Takaisin brittinimiin. Vuoden 1974 paikkeilla Queen yllätti ”Killer Queenilla” ja sen perään tulleilla biiseillään. Freddie Mercuryn kopla jatkoi samalla asenteella siitä, mihin muutamaa vuotta aiemmin hajonnut Beatles homman jätti, ja Rintasen mielestä veti hienosti överiksi. Tekivät just niin kuin tykkäsivät.
Myöskään Genesiksen konsertti Tukholmassa 1977 ei unohdu. Se oli kliimaksi.
– Se volyymi, balanssi, valaistus, musiikki – ja se tuoksu. Järjetöntä pilvenpolttoa, yleisössä oli varmaan kolme ihmistä, jotka ei polttaneet. Siitä kokemuksesta sikiää myös oma bändini Faustburger.
Rintaselle ei ole olemassa oikeaa ja väärää Genesistä, vaikka olisikin hienompaa väittää, että ”diggasin sitä missä oli Peter Gabriel”.
– Gabrielin ekoista soololevyistä diggaan kyllä kovasti. Mutta Phil Collinsin astuminen esiin Genesiksessä oli niin vaikuttavaa, Tukholman keikalla moni näki hänet ensimmäistä kertaa bändin solistina. Oli samat biisit kuin Gabrielin aikaan, ja laulusoundi aika lailla sama. Collins oli niin hyvin adaptoinut kaiken. Järjettömän lahjakas jätkä, joten miksei pystyisi hoitamaan jonkun Gabrielin tontinkin?
Vähän tämän jälkeen kolahti Police.
– Se oli niin pirtsakkaa! Se oli loistava trioksi: pitkiä ääniä ja musiikissa hirveästi tilaa. Andy Summersia olin digannut jo aiemmin, hänhän oli ennen Policea käynyt Suomessa Kevin Coynen kitaristina.
1970-luku tarjosi Rintaselle loputtoman määrän toinen toistaan kovempia bändejä monissa eri genreissä Tangerine Dreamista King Crimsoniin ja Pink Floydista Mahavishnu McLaughliniin. Tuli Frank Zappaa ja Carlos Santanaa.
– Fuusio-osastolla Billy Cobhamin Spectrum oli tärkeä, siinä herätti se, että kuka on kitaristi? Sitä kautta tuli tutustuttua Tommy Boliniin ja alkoi diggailu, joka on jatkunut näihin päiviin.
Lankapuhelimen luona
Tarjonnaltaan uskomattoman lavean ja laadukkaan 1970-luvun jälkeinen vuosikymmenen ei enää tarjonnut Rintaselle samassa määrin uutta ja ihmeellistä musiikkia. Ehkä paria juttua lukuun ottamatta.
– Van Halen näytti tullessaan, että nyt ollaan jonkun uuden äärellä. Eddien soiton näppäryys ja kikat on Segovialta napattu.
Toinen iso kasarinimi oli kirosanana pidetyn AOR-genren lipunkantajaksi nimetty Toto.
– Ja niillä ennen kaikkea albumi Toto IV, johon koko AOR:n olisi itse asiassa voinut lopettaa. Kuka siitä enää panee paremmaksi – ei kukaan. Eihän ne pystyneet parempaan edes itse!
Rintanen myöntää, että 1980-luvullakin tehtiin toki paljon hyviä biisejä, mutta ne alkoivat kuulostaa yhä useammin vain kierrätetyiltä ja kehitellyiltä versioilta siitä, mikä oli jo kuultu parilla aiemmalla vuosikymmenellä.
– Noista ajoista eteenpäin uudessa musassa on ollut mun makuun liian paljon ohjaustehostinta, liian hyvä jousitus ja liian kiiltävä maalipinta, Rintanen vertaa.
Keräämänsä meriitin ja kokemuksen turvin Rintanen olisi 1980-luvun puolivälissä ollut valmis siirtymään ulkomaisten bändien diggarista niiden jäseneksi.
– Näin Whitesnaken Ruisrockissa 1984, hieno Cozy Powell oli rummuissa ja John Lordilla kahdeksan Leslietä, kuuden kilowatin päätteellä. Urut kuului PA:n ohi, ei tarvinnut höristellä korviaan!
Kun Lord lähti bändistä, Rintanen tarttui toimeen.
– Rohkeana vaasalaisena soitin Whitesnaken manageritoimistoon Lontooseen, että mä osaan ne biisit! Ne sanoi, että okei, että me soitetaan sulle. Odotin varmaan pari kuukautta sitä soittoa lankapuhelimen ääressä. En uskaltanut käydä edes suihkussa. Ja sitten mä kävin – ja ne varmaan soitti just silloin! Rintanen hohottaa.
– Ne ei tiedä mitä ne menetti. Enkä mä toisaalta tiedä miltä mä säästyin. Nimittäin siihen aikaan ne jätkät oli kaikkea muuta kuin raittiita – vaikka kuulostivatkin livenä hiton hyviltä!
•••
Yllä oleva juttu on jatkoa Mikko Rintasen laajaan haastatteluun, joka on julkaistu Riffin printtinumerossa 1/2020.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Voit tilata lehden itsellesi edullisesti myös esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Asiaa musiikista ja tekniikasta jo vuodesta 1996!
