Nayteikkuna

Anssi Kippo – ikimuistoisten sessioiden etko-jatkot

Tuottaja-äänittäjä Anssi Kippo avasi muistojen kirjansa Riffin haastattelussa ja muisteltavaahan tosiaan riitti. Painetun lehden numerossa 6/2015 käydään läpi miten sujuivat kolmen erityisesti mieleen jääneen albumin sessioissa. Lehtiartikkeliin nousivat mukaan Children of Bodomin Hate Crew Deathroll, Teräsbetonin ”Metallitotuus” sekä Ensiferumin One Man Army.

Tässä jutussa pääosassa ovat Anssi Kipon metodit esituotantovaiheessa.

Kipolla on monia tapoja esituotantoon. Tilanteesta riippuen tavanomainen demotus riittää, mutta jos mahdollista, hän käy mielellään myös treenikämpällä. Jos kyseessä on ulkomainen bändi tai aikataulut huonot, kotidemokin riittää aluksi.

– Sen jälkeen vaikka läppärillä keskellä huonetta äänitetty treenidemo. Silleen että kuulee, miltä se bändi kuulostaa. Mie haluan aina kuulla, mikä se soittajataso on. Kuinka hyvin ne soittaa yhteen ja miten ne kuuntelee toisiaan. Miltä bändi oikeasti soundaa. Joskus ei ole mitään muutettavaa, välillä vähän enemmän. Jos muutettavaa on, laitan toivomukset bändille, ja jos hyväksi havaitsevat niin vielä yksi läppäridemo muutoksista, että kuullaan että varmasti pelittää.

Joskus kappaleisiin pitää ehdotella muutoksia rankalla kädellä, toisinaan taas riittää että kaivaa jostain vaaran tunnetta ja groovea. Vahvan kitaristitaustan omaava Kippo pitää Children of Bodomin Hate Crew Deathrollia oivana esimerkkinä siitä, kuinka paljon soolotuotantoon välillä paneudutaan.

– Kaikki 80-luvun virtuoosilevyt on puhkikuunneltu ja läpikotaisin takaraivossa. Allun kanssa riitti kun sanoi, että "Marty Friedmanin Dragons Kissiltä se kohta… saiskos jotain samanlaista?".
"Aa joojoo, tällasta…”  Joskus homma oli niin pitkällä että katsoimme vain toisiamme ja tiedettiin, mitkä nuotit korjataan, Kippo muistelee.
– Saman levyn sessioissa Allu teki lämmittelynä semmosta kromaattista harjoitusta, joka näytti hämähäkin harhautukselta. Semmonen salmiakkikuvio kaulalla. Kun kuuntelin sitä niin tuli ajatus, että tuo on pakko saada tähän sooloon. "Häh??", oli Allun vastaus, mutta siellähän se levyllä on!
– Yks lempparikohta on Eaglesin Hotel Californian soolovenytys, jota käytetään monilla levyillä. Usein sanoin vain, että "tilaisin sen Eaglesin jutun".

Anssi tunnetaan kovana soittajien piiskaajana. Hän on joskus joutunut jopa lähettämään yksittäisiä soittajia takaisin kotiin treenaamaan.
– Jos monenkaan tunnin jälkeen ei ole yhtäkkään nuottia kohdallaan, on pakko vaan sanoa nyt pitää jotain keksiä. Se on tosi kurjaa, mutta kun miettii, että joku siitä maksaa ja koko homma ihan hukkaan, niin ei siitä kukaan kostu. Yksi yrittää soittaa jotain asiaa huonosti, toinen taho yrittää loihtia kelvottomasta julkaisukelpoista ja joku taho sijoittaa siihen rahaa, mikä ei sillä meiningillä ikinä tuo sitä takaisin. Siinä ei kukaan voita.

Edellämainitun kaltaista meininkiä oli havaittavissa viime keväänä, kun eräs itä-naapurista kotoisin oleva yhtye tuli Astia-studiolle viideksi päiväksi tekemään kahta biisiä.
– Nelikymppisiä kavereita, joilla vähän semmonen venäläinen mentaliteetti, että soitto on sinne päin. Naureskelin heille, että "Nää ekat levyt on vähän tällasia, että opetellaan soittamaan ja otetaan hommia haltuun". Jätkät katto monttu auki, mietin että sanoin varmaan jotain hassua. Neljännen päivän kohdalla selvisi että ne on paikallinen Eppu Normaali, joka vetää areenakeikkaa jatkuvasti. Tavastia olisi liian pieni paikka heille. Bändi oli ollut kimpassa kaksikymmentä vuotta, kunnes laulaja kuoli ja loppubändi jatkoi uudella nimellä. Kulttimaineessa oleva bändi ja meikä naureskelee niille, että "Niin, tultiin vähän Suomeen treenaamaan näitä juttuja". Se kertoo myös tasoerosta, ei kukaan ollut sanonut niille näistä jutuista.

Ensimmäiset kolme päivää yhtye oli sillä mielellä, että loppulevy tehdään muualla. Lopputuloksen kuullessaan he tajusivatkin, minkä takia joitain juttuja oltiin vedetty "sata kertaa" uudelleen. Sen jälkeen varattiinkin samoin tein aika Astialta loppulevyn tekemiseen.
– Kitaristi kertoi, että ensimmäistä kertaa kitara kuulostaa siltä kuin hän on aina halunnut. Odottelen mielenkiinnolla, kun levynteko heidän kanssaan alkaa, että onko heillä tapahtunut minkäänlaista kehitystä Anssin musiikkikoulun jälkeen. Nehän sai toisen näistä täällä tehdyistä kappaleista Venäjän ainoaan rockradioon, jossa on neljäkymmentämiljoonaa kuulijaa päivittäin. Ja Suomessa ei kukaan tiedä niistä mitään. Sisämarkkinat riittää niille.

Miten sitten saadaan sitä soundia tehdään? Eräs tekijä on ainakin se, että asiat tehdään oikeassa järjestyksessä.
– Miulla on tapana äänittää analogilaitteiden läpi. Ajatellaan vaikka että, jos laitat mikit rumpuihin ja ajat sen suoraan äänikorttiin, niin kaikki tietää, miltä se käppyrä näyttää. Jos on tiski, jossa on kompura ja tietyt eq:n asetukset, se soundaa miljoona kertaa paremmalta, kun ajat sen niiden kompuroiden läpi ennen ad-muunninta.

– Olen tehnyt satoja kokeiluja, mitä missäkin vaiheessa pitää tehdä ja missä järjestyksessä. Normina on ollut jo monta vuotta, että äänitän kaiken lopullisen kuuloisena, kun taas sitten muualla ollaan silleen että "katotaan miksauksessa". Niitä muutoksia jää miksaukseen niin paljon, että kukaan ei tiedä, miltä se lopputulos kuulostaa. Kun asiat otetaan talteen lopullisella soundilla, niin kaikki kuulee samantien missä mennään ja mitä mikäkin juttu tarvii. Se on 99 prosenttisesti valmis.

Nykyään Anssi käyttää miksausvaiheessa kompressoria hyvin harvoin. Laulussa ja bassossa saattaa sitä olla, mutta silloinkin yleensä rinnakkaiskompressiona. Toki busit ja masterkompressorit astuvat kuvaan myöhemmin.
Miksaaminen on Anssille oikeastaan vain asioiden balansoimista. Eq:takaan ei tarvitse – edes rummuissa – kun asiat on tehty oikealla tavalla. Ja lopputulos on huikeasti erilainen.

Anssi vastustaa jyrkästi sitä, että jätetään päätöksiä miksausvaiheeseen. Joskus bändi voi haluta että tehdään kaksi versiota. Yleensä näin tehdään, mutta sitten kuunnellaan samantien molemmat ja jätetään vain parempi.
–  Ei mitään kysyttävää. Tuolla metodilla Chris Lord-Alge miksasi Green Dayn American Idiot-levyn kolmeen tuntiin per biisi. Mikä kuulostaa alkuun siltä, että eihän sitä saa viikossakaan tehtyä. Toki saa, jos se on äänitetty hyvin ja jäsennelty hänelle oikein. Kolme tuntia on rutiini tänä päivänä, kun äänitän biisin digipuolelle ja kaikki on kondiksessa. Pitkätkin biisit saa tehtyä siinä ajassa. Nyt kun olen siirtynyt analogipuolelle takaisin, en tiedä kuinka kauan raitojen putsauksessa menee, vaikka pöydässä on automaatio. Kun et näe sitä käppyrää, niin mutet pitää korvakuulolta ohjelmoida niihin kanaviin. Luulen kuitenkin, että kolme-neljä tuntia on kohdallaan.

– Siinä pysyy myös se tuoreus, kun ekat otot kuulostaa aika hyvältä, eikä tarvii viikkoa miettiä, että leikataanko virvelistä ton vai ton verran. Siinä häviää kokonaan todellisuudentaju. Kun ajankäyttö on järkevää niin freesiysaste on ihan eri tavalla kohdallaan. Ei tarvitse keskittyä ongelmien minimointiin, vaan pelkästään balansointiin. 


Puuha-Anssi maailmalla

Anssi Kippo on tehnyt paljon myös keikkamiksausta ympäri maailmaa. Ja tarinaahan riittää…
"On se kova", voisi Teräsbetonin Jarkko Ahola todeta Anssin pelastettua hänen säröpedaalinsa viisi minuuttia ennen keikan alkua.
Teräsbetonin oli määrä astua Vantaan Myötätuulirockissa lavalle Kipon miksaaman Smakin jälkeen. Teräsbetonimiehet valittivat edellisellä keikalla bassosärön päälle kaatunutta oluttuoppia, joka oli rikkonut laitteen. Mikään muu särö ei tullut kysymykseenkään, joten keikka vedettäisiin ilman tavaramerkkisurinaa.
– "Älkää nyt ilman menkö. Paljon aikaa keikan alkuun?", tiedusteli Anssi. "Noin viisi minuuttia." "Asia kunnossa."
– Sanoin työkaverille että työkalusalkku tänne. Juoksin lavalle, nappasin pedaalin ja kaverin kanssa revittiin se auki ja sisälle niin paljon CRC:tä kuin pystyy ja putsattiin liittimet. "Paljon aikaa?" "Kolme minuuttia." "Asia kunnossa."
–  Ruuvit kiinni ja Jarkon basso kiinni. Juoksin lavalle ja testasin, että kaikki kuuluu ja toimii niin kuin pitääkin. Palautin basson Jarkolle kaksikymmentä sekuntia ennen keikan alkua. "Olkaa hyvät, saa soittaa."

Vielä tiukempi oli tilanne Sao Paulossa Brasiliassa Children of Bodomin keikalla. Oli sovittu, että jos lavalla tulee tekninen ongelma, niin joku bändin jäsen alkaa soittamaan the Rock-elokuvan tunnussäveltä. Alexi Laihon kitara lakkasi yhtäkkiä kuulumasta ja ilmoille kahjahtaa Rockin teema. Paikalliset teknikot levittelevät käsiään, Anssi on miksaustiskin takana ja välissä 1500 ihmistä.
– Noh, juoksin pitkällä kaarella lavalle. Selvisi että lavalla oli liian kuuma, 40 astetta. Oltiin puolivälissä settiä, eikä Allun kitarasta kuulu mitään. Olin tehnyt molemmille kitaristeille kymmenen metrin varainstrupiuhan joka oli langattoman kupeessa varalla. Allun päättäri oli hajonnut, mutta onneksi Aleksanterin (Aleksander Kuoppala, yhtyeen ex-kitaristi) toimi normaalisti. Alen kymmenen metrin piuha päättärin b-kanavaan ja juoksin toiselle puolelle työntämään piuhan Allun päättärin ulostuloon. Allun piuha kaappipiuhaksi vaikka ei siihen kauhean hyvin sovellu ja se Santerin päättärin b-kanavan ulostuloon. Kaikki toimi – daivasin yleisöön, uin tiskille ja keikka jatkui.

– Siinäkään vaiheessa ei otettu vielä varakamoja. Ulkomaankeikat oli silloin alkuaikoina ihan luojan haltuun -tyyliin. Mie olin pahimmillaan kiertuemanageri, backlineteknikko, miksaaja ja vielä kasasin ja purin backlinen.

Kuin hullu puurosta työnteosta pitävä Anssi sai mitä tilasi - ja vähän enemmän eräällä COB:n Nivalan keikalla.
– Ajoin yksin isot PA:t ja valot mukana Helsinkiin hakemaan bändin, josta ajettiin Nivalaan. Kasasin yksinään PA:t, monitorit ja valot. Sitten tehtiin etupää- ja monitorichecki. Keikalla hoidin oikealla kädellä valot ja toisella kädellä soundit. Kiertuemanagerin ominaisuudessa otin vielä maksun vastaan ja ennen lähtöä tein vielä idioottitsekin ja löysin Alexi Laihon sammuneena takahuoneesta ja kannoin hänet bussiin. Ei ne olis sieltä selvinneet keskenään mihinkään ja kaikki tietysti yhden miehen liksalla. Sama meininki jatkui ulkomailla.

– Joskus Ewo Pohjola oli mukana kiertuemanagerina. Nykyään ne rundaa Australiassa 10 hengen porukalla. Se oli kuitenkin mahtavaa. Niin kova koulu, että vuonna 2002 tuli kilometrit täyteen, ettei enää ikinä keikkahommia. Ihan yksittäisen pistokeikan voin lähteä tekemään, mutta en muuta. Kokemus on aika kattava noista jutuista. Joskus kun lähdettiin joltain juhannuskeikalta, niin mulla oli 120 000 tuhatta markkaa bussin kuskin penkin alla. Hirveet bileet joka päivä bussissa ja rahat mun vastuulla.

Artikkelin kuvat: Toni Härkönen

 

Tämä Nettispesiaali liittyy Riffin painetussa numerossa 6/2015 julkaistuun "Ikimuistoiset sessiot" -artikkeliin. Jos et vielä lukenut sitä, ota tämä artikkeli hyvien bileiden etkona. Jos printtiartikkeli tuli jo luettua, sait toivottavasti maukkaat jatkot tämän nettijutun kautta.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

02.12.2015
|
Misha Koivunen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy