Saatamme tuntea musiikin läheisestikin, mutta emme aina silti tiedä kuka musiikin on äänittänyt tai miksannut. Se on sääli, sillä huipputuotteiden takana on huippuosaajia ihan jokaisessa roolissa, kuka tuottajana, kuka äänittäjänä, kuka miksaajana.
George Massenburg on tehnyt kaikkea kolmea ja cv:ssä komeilevat esimerkiksi sellaiset artistit ja bändit kuten Earth Wind & Fire, Billy Joel, Aaron Neville, Linda Ronstadt, James Taylor, Toto sekä Jennifer Warnes…
Genelecin järjestämä Pro Talk -seminaari kesäkuussa tarjosi jo todella antoisaa tarinaa ja tietoa, mutta vieläkin suurempi ilo ja kunnia oli saada haastatella Massenburgia tilaisuuden jälkeen kaikessa rauhassa. Siitäkin huolimatta, että päivän aikataulun oli tärvännyt lentoliikenteen pettäminen ja haastateltavalla oli enää tuskastuttavan vähän aikaa supisuomalaisten tuliaisten hankkimiseen ennen kotimatkaansa.
Kiireestä huolimatta seuraani istui rauhallinen herrasmies, jolla tuntui olevan aikaa vastata kaikkiin kysymyksiin pohtien ja perusteelllisesti. Suurimman osan olen käsitellyt Riffin printtinumerossa 5/2016, mutta riittipä aineistoa jaettavaksi myös tähän nettispesiaaliin.
Miksaaja vai artisti?
Miksaus perustuu kuuntelun taitoon, jota Massenburg kollegoineen opettaa McGillin yliopistossa opiskeleville tulevaisuuden audioammattilaisille.
Analyyttisen kuuntelun tavoitteena on oppia tunnistamaan mitä jollekin äänitteen elementille on tehty, jotta se on saatu kuulostamaan siltä kuin se kuulostaa. Matkiminen on yksi lähestymistapa ja mittatikku tarpeen.
– Opetamme oppilaille aina, että jonkun saman genren referenssilevyn käyttö on yleensä hyödyksi kun työstää omaa projektiaan. Mutta silloin täytyy muistaa, että jos referenssi on valmis cd, niin se on ihan takuulla jo kompressoitu kauttaaltaan ja silloin pitää olla tarkkana tasojen kanssa, kun siihen vertailee omaa miksaustaan. Muuten haksahtaa siihen miinaan, että se referenssi kuulostaa niin paljon voimakkaammalta. Tasojen pitää olla vertailukelpoiset ja jos cd:n voluumia ei pudota, niin tappiolle jäädään. Yleensä opastamme oppilaat miksaamaan verraten matalalla tasolla, jossain -16 ja -23/24 desibelin välillä.
Äänittäjä on taiteen palvelija, mutta samalla taiteilija itsekin. Pitäisikö siis äänittäjän kehittää itselleen jonkinlainen persoonallinen käsiala äänittämiseen, oma soundinsa, josta hänet tunnistaa?
– Opiskelijoistamme ehkä yksi kahdestakymmenestä kehittyy todella huippueteväksi miksaajaksi. Sellaiseksi, että hänelle voi antaa moniraitatallenteen ja tuossa tuokiossa hän asettelee asiat paikoilleen ja siinä on sitten ihan valmis miksaus kuunneltavana. Ja sitten kun sanot, että tämä on muuten hyvä, mutta kaipaa enemmän ilmavuutta, niin vie vaan hetken kun hän on rakentanut balanssin uudestaan pudottamalla lähimikkejä ja nostamalla etämikkejä… ja jälleen on kuunneltavana kelpo miksaus, mutta erilainen. Tällaiseen pystyy vain joka kahdeskymmenes, ei useampi, puntaroi Massenburg asiaa.
Työelämässä tarvitaan myös tervettä itseluottamusta ja valmiutta ottaa vastaan joskus myös perusteetonta palautetta.
– Opetamme oppilaita selviytymään koulun jälkeisessä maailmassa. Miten esimerkiksi kohdata artisti, joka tuo takaisin huolellisesti äänitetyn ja hyvin miksatun tallenteen, jota ei ole kompressoitu tasapaksuksi. Ja alkaa vaahdota, että se kuulostaa niin heiveröiseltä johonkin toiseen verrattuna, että potkut tuli. Niin, että nyt me sitten opetamme omille oppilaillemme, kuinka siitä toivutaan. Ja kuinka heidän pitää opettaa omia asiakkaitaan kuuntelemaan, ettei tällaista pääsisi tapahtumaan.
Massenburg itse sanoo maalaavansa mielikuvia äänellä miksatessaan. Tärkeässä osassa ovat kaiut.
– Varaan miksausta varten valmiiksi ehkä viisi tai kuusi kaikua, ja pari erilaista viivettä. Jos haluan tihentää tai paksuntaa jotain soundia, käytän aina viive-efektiä, en koskaan kaikua. Rytmitän viiveen kappaleen mukaan ja lisäksi sen on oltava musiikillisesti oikein: ei saa syntyä yhteentörmäyksiä siitä, että viive jää vielä vatkaamaan edellistä sointua tai riffiä, kun soittaja menee jo seuraavaan.
Toisinaan täytän tyhjiä paikkoja hervottoman pitkällä echo-kaiulla, joka voi pelmahtaa ilmoille vasta kahden tahdin päästä tai jotain muuta yhtä hullua, Massenburg kuvailee.
Ideat saattavat kummuta myös vahvoista kokemuksista.
– Kaikuja käytän mielikuvien luomiseen. Olin juuri vieraillut Grand Canyonilla kun sain miksattavakseni kaksi kappaletta Jennifer Warnesin levylle Famous Blue Raincoat. Nimikappaleen intro alkaa yksinäisellä saksofonilla, jota säestää kontrabasso ja piano. Halusin luoda siihen yksinäistä alakuloa huokuvan tunnelman ja mielikuvan Rainey Streetin klubista, jolla he soittavat illan pimetessä. Käytin hyvin pientä kaikua, ja kun laulu tulee mukaan se on aivan kuulijan kasvojen edessä. Mutta kertosäkeessä lyriikka vaati ihan erilaista tunnelmaa, jotain avaraa, kirkasta ja valoisaa. Mielessäni olivat yhä ne kanjonin mahtavat, pitkät kaiut ja pyrin sitten ilmentämään tunnelman muutosta sellaisilla.
– Toinen kappale samalla levyllä, Bird on a Wire, tarvitsi mielestäni myös jotain avaraa ja eteeristä. Kuuntelin raakamiksauksen, joka oli aika hengetön. Vinnie Colaiuta lyö tahdin ykköselle lattiatomiin yhden iskun, jota seuraa pienempien tomien kuvio. Päätin lisätä lattiatomiin muhkean kaiun. Se on seitsemän sekunnin mittainen ja jää taustalle rumpukuvion alle. Mutta toisinaan taas tarvitaan hyvin intiimi lähitunnelma ja silloin kaiku ei ole varsinainen kaiku vaan tilavaikutelma. Niin se menee, ensin on mielikuva ja sitä koetan sitten ilmentää. Kaiut ovat se väripaletti, jolla homma hoidetaan.
Äänittäjästä video-ohjaajaksi
– Siirryin kuvapuolelle, koska kaipasin jotakin uutta ja halusin pitää mieleni virkeänä ja tavoitella edelleen myös yhä parempaa audiolaatua.
Levybisneksen murroksella on ollut suorat vaikutuksensa myös huipputuotantoihin.
– Omat mahdollisuuteni tavoitella tuollaista kapenivat muutamia vuosia sitten aivan oleellisesti ensinnäkin masteroinnissa maksimaalisen -kompressoinnin vuoksi että sen takia, että tuotantojen budjetit romahtivat, eikä ollut enää mahdollista tehdä työtä yhtä hyvin kuin aiemmin. Halusin tehdä sitten jotain muuta. Viimeiset viisi vuotta olen tehnyt jotain sellaista mitä olen pitkään toivonut saavani tehdä – ohjannut videoita.
Siirtymistä ei ainakaan hidastanut se, että alalla olisi ollut ylitarjontaa pätevistä musiikkituotantojen ohjaajista.
– En halua loukata ketään, mutta suurin osa tapaamistani video-ohjaajista on ollut karmeita tyyppejä. Ne tulevat studioon kuin norsu posliinikauppaan, kompastuvat piuhaan ja kiskaisevat samalla jonkun kitaran kumoon, kytkevät jotain väärään paikkaan ja kohtaa lentää nalli sulakkeesta… Sitten ne tarraavat juuri suunnattuun U67:aan ja vääntävät sen kuvauksellisempaan asentoon… Osaltaan tuollaisten kokemusten jälkeen ryhdyin tutkimaan, miten musiikin ja videokuvan saisi paremmin nippuun keskenään.
Vahva musiikkitausta antoi pohjan.
– Olen harjoitellut ohjaamaan kuvausryhmää oopperaesityksissä ja sinfoniakonserteissa, ja iso kiitos onnistumisesta johtuu siitä, että osaan lukea partituuria ja ymmärrän teoksen luonteen. Suurin osa video-ohjaajista ja kuvaajista ei lue nuotteja eikä tunne orkesterin soittimia. Oikeastaan on epäreilua ylipäänsä paiskata heidät sellaiseen tilanteeseen. Siinä sitten ohjaaja pyytää kääntämään kuvan kohti pasuunoita ja kameramies suuntaa kameran kohti baritonitorvea… ”Ai, mä luulin, että sä pyysit kuvaamaan isoa pasuunaa”. Siinä syntyy pulmia…
– Opetamme opiskelijoita kuvaamaan kameralla. Ja opetamme kuinka sitä käytetään ja miten sen kanssa liikutaan sulavasti. Loppu jää heille, mutta he osaavat jo lukea nuotteja ja oppivat kyllä nopeasti, miten teoksen ominaispiirteet saadaan tallennettua kuvavirtaan. Mielestäni olemme jo todistaneet pitävästi, että saamme huomattavasti parempia musiikkitallenteita, kun koulutamme muusikoista kuvaajia kuin jos yritämme opettaa uutiskuvaajaa tai aikuisviihteen tekijää kuvaamaan musiikkiesitystä.
Loudness war
Pyrkimys saada oma tallenne soimaan lujempaa kuin muiden tallenteet johti musiikin dynamiikan totaaliseen latistamiseen ja oli osaltaan vaikuttamassa siihenn, että Massenburg vaihtoi rooliaan. Mutta kenties pahin on jo voitettu kovaäänisyyskisassakin.
– Nyt näyttää onneksi siltä, että voimme ehkä tulevaisuudessa jälleen tehdä huippulaatuisia äänitteitä. Ja siihen haluan rohkaista teitä: ihan alkuun saatte luvata, ettette enää ikinä käytä L3:sta! Ja opettelette olemaan nojaamatta kaiken aikaa monikaistaiseen kompressoriin… Antakaa äänitteelle tilaa ja elävyyden tuntu hengittää ja ottakaa dynamiikka jälleen takaisin tehokeinojen palettiin. Monta vuotta dynamiikka oli sellaista mitä ei suvaittu, mutta nyt uskon että voimme tuoda hyvän musiikin takaisin, Massenburg maalailee seminaariyleisölle.
Mutta mitä on hyvä musiikki?
Esimerkkinä Massenburg soittaa Bill Schneen äänittämää tallennetta, jolla soittaa rumpali Simon Phillipsin kokoama jazz-yhtye. Tallenne on audiolaadultaa häikäisevä, mutta se on myös hyvää musiikkia. Hyväksi sitä ei tee se, että se on jazzia vaan aivan toinen seikka.
– Tuossa soitetaan vain musiikkia. Siinä on ystäviä, jotka ovat kokontuneet studioon soittamaan. Heidän ei tarvitse tehdä hittiä, eikä tavoitella myyntimenestystä. He vain nauttivat soittamisesta. Tällainen lähestymistapa on ollut pitkään kadoksissa, huokaa Massenburg ja jatkaa:
– Jos voin jotain sanoa kokemuksesta niin sen, ettemme levyä tehdessä tienneet koskaan tuleeko jostain kappaleesta hitti vaiko ei. Meidän oli vain tehtävä parhaamme jokaisessa sessiossa, joka otolla ja jokaisella raidalla. Se vaatii ponnistelua, mutta ajatelkaas herranen aika, se musiikkihan voi jäädä soimaan radiossa kahdeksikymmeneksi vuodeksi!Ja sen jälkeen vielä joku kaivaa varaston hyllystä alkuperäisen masterin ja julkaisee sen taas jossain uudessa ja ehkä aiempaa kehittyneemmässä formaatissa.
Ajatuksena on tuottaa hyvää musiikkia ja saada se ihmisten koteihin niin korkealla audiolaadulla kuin mahdollista niin mukavasti kuin suinkin käy päinsä. Vaivattomuus on tärkeätä, Steve Jobs kyllä tajusi sen.
– 96/24 on päivän sana, ja uskon ettei kohta ole enää edes ongelmaa saada sitä kuluttajien ulottuville, kyllä siihenkin keinot keksitään, Massenburg vihjaa kulissien takaisesta maailmasta.
Tämä nettispesiaali on jatkoa Lauri Paloposken toimittamaan George Massenburgin haastatteluun, jonka löydät Riffin printtinumerosta 5/2016. Artikkeli on nykyisin myös luettavissa kokonaisuudessa tämän linkin kautta.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
