Nayteikkuna

Heikki Laine ja Mikko Kaakkurinniemi - Suomen funkyin komppipari

Kaakkuriniemi & Laine ©Johannes Tolonen
Kaakkuriniemi & Laine ©Johannes Tolonen

Quintessence, Q-Continuum ja Tuomo Prättälän yhtye, siinä vuodesta 2001 alkaen rakentunutta historian kaarta joka sitoo yhteen Heikki Laineen ja Mikko Kaakkuriniemen. Soittokumppani Abdissa "Mamba" Assefan lausunto kertoo paljon: "Tämän maan ykkös funk-soul/nu-soul/mustan musan komppipari."


Laine ja Kaakkuriniemi kieltäytyvät kommentoimasta lausunnon oikeellisuutta, mutta hetken nolostelun jälkeen Laine haluaa tehdä ainakin yhden rajauksen:
– Täytyy kyllä kuitenkin sanoa, että reggae ei ole meidän leipäaluetta.
– Sanotaanko että siinä on nii-in pitkiä kaaria että biisi kun alkaa ja loppuu, niin mä en jaksa olla niin rela että jaksaisin sitä soittaa. Mä kaipaan jotain rähinää. Ei tarkoita että pitäis soittaa enemmän tai nopeemmin, se kulma on vain erilainen. On se viihdyttävää, mutta mulle ei tule ikinä reggae-keikkaa, täsmentää Mikko Kaakkuriniemi.

– Musta musahan on genrenä niin laaja. Suomestahan löytyy ihan jäätävän kovia soittajia samasta genrestä. Kehu tuntuu mukavalta, mutta… Ollaan me hyviä siinä mitä me tehdään, aprikoi Laine perään. 
Mikko muistelee yhteistyön käynnistäneen Quintessencen alkuaikoja:
– Siinä oli joku sen hetken juttu ja se tuntui uudelta. Koko soittaminen oli täysin jotain muuta kuin jostain kaavasta. Sen biitin ympärillä sai pyöriä ihan niin paljon kuin halusi. Siellä oli paljon sellaista limittäisrytmiikkaa, eikä sellaista 1980-luvun bassorumpu/basso-naulaushommaa. Puhuttiin enemmän semmosesta kimppasoundista, ei tarvinnut soittaa samoja asioita, piti vain tukea toista. Se oli erilaista.

– Se yhteistyö lähti helposti liikkeelle, oli selkeesti samanlaiset intressit. Silloin oli ollut just paljon konepohjaista musaa, räppiä ja samplea ja niin pois päin. Siinä oli niin järjetön uutuuden viehätys koko touhussa, että se ajoi tosi nopeasti itsensä siihen pisteeseen, että siitä oli vaikea edes päästä eteenpäin. Tavallaan se mikä on luonnollista, oli niin luonnollista, että jos sitä olisi alkanut muuttaa, niin se olis tuntunut kornilta. Samaan aikaan muuten soitettiin Nokian housebändinä soulia, täydentää Heikki.

Noihin aikoihin ilmestynyt D'Angelon Voodoo-albumi vei miehet mennessään. Etenkin bändin orgaanisuus teki suuren vaikutuksen. Myös soundipuolta tutkittiin suurennuslasilla ja jotain kaikuja siitä voi kuulla Quintessencen albumeilta.
– Siinä on varmaan se kun olen löytänyt jonkun tavan soittaa sitä juttua, siellä on niitä flamikanttijuttuja ja Korpipään Teemu on ollut siinä äänimiehenä joka on ymmärtänyt sen jutun samantien. Löytänyt siitä heti sen referenssin. Teemulle siitä suuri kiitos. Ja Questlovelle tietysti, puntaroi Mikko viitaten samalla The Rootsin rumpaliin.
– Tuntui että loksahti heti paikoilleen. Se poreili silleen mukavasti moneen eri suuntaan. Oli kiva kikkailla niiden rytmiasioiden kanssa. Sen lisäksi harmoniassa tapahtui koko ajan aika paljon. Teemu tuli aika nopeesti siihen mukaan samaan. Eka levy ja keikat. Oltiin hyvä yhteisö, kuvailee Heikki asioiden edistymistä.

Mä vedän näin, mitäs sä vedät?

Kompin syvimmästä olemuksesta käytiin kuulemma paljonkin keskusteluja, muttei pelkästään rytmiryhmän kesken. Hyvin tärkeää oli, ettei kukaan astu kenenkään varpaille. Komppiparin rytminen ajatus taas vaihtelee eri musiikkityylien mukaan. Laineella ja Kaakkuriniemella on selkeästi teesit mietittynä ja yhteinen rytminen ajatus kirkkaana mielessä.

Mikon lähtökohta on, että soittaa mitä kappaletta tahansa, se pitää saada kuulostamaan siltä miltä se kappale kuulostaa. Tuntuu selviöltä, muttei ole välttämättä kauhean yksinkertaista toteuttaa.
– Kyllä se aika paljon vaikuttaa mitä se komppi siihen soittaa. Jos se on twistiä, niin rumpali ei voi soittaa blastia, tai basisti punkkia siihen päälle. Oli miten teknistä briljeerausta tahansa, niin kyllä se kappale pitää tyylilajin puitteissa saada kuulostamaan hyvältä.
– Tosta asiasta muistan sen kun treenikämpällä on puhuttu että millaista bassokuviota soitan siihen päälle, niin en tiedä vielä kun ei tiedä miten se biisi muotoutuu. Vaikea tehdä päätöksiä, jos ei tiedä mihin se biisi on menossa. Ei voi olla niin että: "Mä vedän näin, mitäs sä vedät?", täydentää Heikki ajatusta.

Tässä kohtaa tullaan seuraavaan Mamban esille nostamaan pointtiin:
"Tosi luova pari. Niillä on suunnaton estetiikan taju ja se on niille tosi tärkeää. Soundissa ja tatsissa ei ole presettejä. Jätkät osaa mukautua. Etenkin Mikko on tosi soundi-orientoitunut. Se vaihtelee paljon vireitä ja demppaa tomeja lakanoilla ja pyyhkeillä. Hän tuottaa sitä soundia itse. Heidän soittonsa ei ole pelkästään 2/4 -moneybiittiä tai lippukomppia, vaan asioita lähdetään hakemaan vähän eri kautta. Täytyy kehua siinäkin suhteessa, että miesten soittobalanssi ja vola on kohdallaan. Osaavat soittaa todella dynaamisesti ja ehdottomasti on mainittava, että tarvittaessa myös todella hiljaa ja herkästi. Soitto on maltillista ja luomua.

Mitä Mamban mainitsema "luova pari" teidän mielestä tarkoittaa?
– Ehkä meillä on jonkin sortin näkemys, että miltä jonkun pitää kuulostaa. Ja jos se ei kuulosta siltä, niin sit alkaa kauhea puljaaminen. Mulla se tunne on fyysinen. Joku juttu ei vaan tunnu hyvältä. Sit se voi liittyä johonkin balanssiin tai soundiin ja kamapoliittiseen asiaan. Me ollaan molemmat allergisia sille kun on se kutkuttava fiilis, että nyt ei toimi, pohtii Heikki.

Mikon mukaan vaivaa kyllä nähdään, että juttu oikenee:
– Silloin kun siihen on kunnioitus, että saa tehdä sen. Tästä tietysti kiitos koko ryhmälle. Jos se luovuus tapetaan sellaisella, että "toi on huonoa, toi ei ole hyvää", niin siihen loppuu se luovuus meiltäkin.
– Tai sitten jos aina kelpaa vaan se mikä on kaikista perus-tavallisin juttu siinä genressä, niin se tavallaan tappaa sen homman. Enemmän se on sitä että me ollaan saatu olla sellaisia. Jos haluaa ja saa olla luova, niin kyllä se sieltä tulee, kuvailee Heikki.

Time venyy ja paukkuu

Miehet ovat välillä joutuneet jälkeenpäin spekuloimaan, että jos olisivat tienneet mitä soittamiensa pohjien päälle tulee, niin asiat olisi soitettu eri tavalla. Siinä mielessä jokainen sessio ja nauhoitus on jonkun tietyn hetken tai ajan kuva.
– Siitä se asia on mennyt aina eteenpäin ja livenä se toteutetaan silleen miten se kuullaan ja miten siinä hetkessä reagoidaan. Aika vähän siellä on kuitenkin sellaista, että "Näin tän täytyy mennä". Olennainen on sovittuna, mutta muuten pyöritään sen ympärillä. Sinne voi viljellä kaikkea pientä ja vähän nostaa kulmakarvaa ja kattoa mitä tapahtuu, kertoo Mikko.
– Kolikon kääntöpuolella on semmoset über-sessiomiehet, jotka vetää ihan timanttista kamaa kuulematta edes sitä biisiä, huomauttaa Heikki.
–Mun mielestä siinä on enemmän siitä kyse, että etenkin Jenkeissä sinne tilataan semmoset jätkät, jotka soundaa valmiiksi siltä sessiolta. Ne menee sinne ja hoitaa hommansa ja lähtee kotiin. Ei niitäkään välttämättä muuteta täysin soittajina, että "Koitapa soittaa nyt silleen ja tälleen". Siellä on niin paljon soittajia, että tuottaja voi miettiä, että tää on tämmönen kappale, se jätkä sopii tähän. Niinhän täälläkin tietysti, mutta pienemmässä mittakaavassa, Mikko lopettaa.

Komppipari nostaa esiin itselleen tärkeitä teesejä: Kuunteleminen, fraseeraus, reagointi ja timen manipulointi. Mitäs tämä timen manipulointi tarkoittaa? Mikko avaa:
– Time voi liikkua johonkin suuntaan sen absoluuttisen biitin sisällä. Eli fraseerataan sillä tavalla, että se kuulostaa siltä, että soittaisi väärin. Esimerkiksi haitsun kanssa, niinkin vanha juttu että kun rockabilly-bändit, jotka eivät osanneet soittaa suoraa komppia, ja kun soittaa siitä välistä, niin se luo tietynlaisen jännitteen. Fraseerauksellista manipulointia. Tai sitten ihan kylmästi vaihtaa tempoa. Että joko se on tosi laiskaa tai semmosta ajamista.

Millä tavalla tällaisia asioita käynnistetään kesken kappaleen?
– Ehkä siinä on se soittohistoria, että kun tietää toisen vaihtarit, niin on helppo päästä mukaan. Jos soittaa jonkun toisen kanssa, niin pitää koko ajan olla antennit pystyssä, kertoo Heikki.
– Mä muistan miljoona kertaa keikalla, kun kumpikin soittaa sitä tiukkaa rooliaan, jos on sellainen kappale jossa sitä vaaditaan, niin se sekunti kun mä kuulen Heikin soitossa jotain ja mä vilkasen siihen suuntaan, niin se kattoo siellä varmasti mua suu virneessä.
– Toi on semmosta musaa, että olis ihan painajaista mennä freelancerina siihen mukaan ja vetää silleen että "Oppikirjan mukaan tätä soitetaan näin". Siihen musaan pitää silleen kasvaa, toteaa Heikki.

Tämä pätee tietysti kaikkeen musaan: On vaan soitettu ja sitten niitä on yritetty perästä päin nuotintaa. Se arviointi, että miten sitä soitetaan on tehty jälkeenpäin. Sitten jokaikinen kerta arvion jälkeen se juttu rupeaa kuulostamaan puulta. Kun alkaa olla paljon tyyppejä, jotka tiedostaa, että miten se menee, niin siitä lähtee se tietty ominaishaju pois, täydentää Mikko.
– Siihen tulee semmonen tietty filtteri, joka aina vähän muuttaa sitä perusajatusta.
– Sama juttu kun on parikymppisenä kuunnellut paljon sellaista musaa joka on sämplätty livebändistä. Niissä tempo heittää, mutta se on laitettu kohdalleen aina tahdin kohdalta. Esimerkiksi Cypress Hillillä on paljon juttuja jazz-levyiltä, ja sieltä mulle on iskostunut semmonen tietynlainen time-käsitys.
– Kun yritin kuunnella jazz-levyjä sen jälkeen, niin en tajunnut ollenkaan mitä siellä tapahtuu. Mä en tiennyt sitä asiaa, että ne ei soita sellaista tiettyä uraa, vaan rönsyilee siellä täällä ja sitten ne tulee ja menee siihen timen päälle. Se on niinkuin joku köynnös, joka kasvaa. Sit kun ei hiffannut sitä niin, sitten oli että "Apua, äkkiä pois!"

Mikko vertaa tahdin sämpleä kuudenkympin sisähalli-sprinttiin, kun taas jazz-musiikki on kokonaisuudessaan lähempänä triathlonia, jossa matka on paljon pidempi ja mahdollisuudet jännitteen purkamiseen ovat suuremmat.
– Isoja kaaria. Eihän toi musa ole ikinä ollut silleen tahteihin sidottu. Jos kuuntelee Continuumilta Spread Love -biisiä, niin siinä on se Heikin bassokuvio ja mä pyörin siinä ympärillä ihan miten sattuu. Siitä on muuten aika tiukka kuume-versio – siis K-kirjaimella! – Semifinalista. Se on extrana Continuumin levyllä. Paljon nopeampi kuin alkuperäinen. Soitin kuumeessa ja kun jälkeen päin kuuntelin, niin olin että hitto, tää on kova versio.
Heikki lisää time-aiheeseen, että heillä joku toimii ns. ankkurina ja pitää homman paikoillaan ja muu porukka saa sekoilla vapaasti.

Time on myös soundipoliittinen asia

Erilaiset time-käsitykset ja pulssin sijainti kirvoittaa paljon keskustelua. Heikille etukenoisen "rokkiajamisen" haltuunotto on tuottanut kosolti työtä.
– Kun on tottunut soittamaan semmosta kamaa, missä se komppi tavallaan lepää, niin kun on joutunut soittamaan jotain jazzia tai rokkijuttua, missä pitää tavallaan ajaa, niin se on tuntunut fyysisesti tosi uunolta. Sitä miettii, että "Ei tää voi kuulostaa hyvältä". Tuntuu että on koko ajan kaatumassa nenilleen. Sitä hommaa on pitänyt tutkiskella.

Miten tuota on tullut harjoiteltua?
– Mä lähestyn mun soittoa adjektiivien kautta. Otetaan vaikka Dead Kennedysien levy, niin mietin että tämä kuulostaa aggressiiviselta. Kun alan soittamaan, mietin kuulostaako mun soitto samalta. Adjektiivien kautta ajattelu on yksi tapa ilmaista itseään, valottaa Heikki asiaa. Ja Mikko jatkaa:
– Eri levyjen kanssa soittaessa niiden erilainen timen sisäistäminen on haastavaa. Vaikka joku levy missä on tosi strikti meno ja se sama fiilis jää päälle niin sitten kun ottaa jonkun toisen levyn, missä on ihan eri meno, niin A: Mä en pysy kyydissä ja B: Se kuulostaa todella huonolta.
– Ton tajuamisessa mulla meni vähän liian kauan. Oli jäänyt sellainen mielikuva, et sit kun pystyy vetää hyvin pulssiin tai klikkiin, niin sit on helvetin kova meininki. Kun ei vaan ymmärtänyt sitä, että musa voi mennä mihin suuntaan tahansa, Heikki muotoilee.

Mikon mielestä kyse onkin enemmän tietyn fiiliksen rekisteröimisestä. Enemmän bändijuttu kuin kenenkään yksittäinen asia.
– Kyllä mustakin tuntuu tosi hassulta, jos mulla on tiukka haikkasaundi ja snare, niin sitten yhtäkkiä pitäiskin soittaa määrätietoisten kahdeksasosien päälle snare jonnekin muualle. Yksittäisenä soundina se alkaa hyvin äkkiä kuulostamaan ja tuntumaan aika kummalliselta.

Timen muokkaukseen on yhtä monta keinoa kuin on instrumentteja bändissä. Asia voi olla niinkin, että jos esimerkiksi rumpali soittaa täysin kohdalleen pulssin päälle, niin toisen soittajan taipumus soittaa eteen, saa rumpalin kuulostamaan takakenoiselta ja päinvastoin. Miltä soitto kuulostaa on myös paljon kiinni fraseerauksesta ja kemiasta.
– Jos kaikki soittaa kohdalleen, se on kohdallaan. Jos sä pyydät soittajia, joilla on tendenssi soittaa täysin biitin päälle, että "Soita sä snarea taakse ja koita sä soittaa sellasta elävää ajavaa kiipparia siihen päälle", niin silloin se menee puihin, kun se menee semmoseks yrittämiseksi, Mikko niittaa.


– Se konteksti on aina tärkeä. Jos se on eteenpäin vievä biisi, niin jonkun täytyy sitä viedä. Jos kaikki soittaa eteen, se ei todennäköisesti toimi, täydentää Heikki.

– Tähän asiaan liittyy olennaisesti soundi. Sen kanssa me ollaan puljattu paljon. Joku sanoo, että soita laid-back ja kyseessä on tummasävyinen hidas biisi, jos sulla isot haikat ja joku tuhti iso virveli jonka atakki on tosi leveä, niin se koko soundi isonee. Se alkaa ikäänkuin valua. Siitä tulee heti enemmän niinkuin rauhallinen ja iso, kuin samalla tempolla soitettu tosi tiukka soundi, niin sitä tulee vaan semmonen kireä, Mikko kuvailee:
– Usein laulajat haluu tiukasti tiettyä tempoa, niin yleensä se on niin pienestä kiinni. Monasti ne korjaantuu täysin soundi-asialla helpommin kuin että liikuttaa tempoa kaksi pykälää johonkin suuntaan. Pelkästään se kuinka paljon haitsu on auki, vaikuttaa siihen.

Raja-aitojen kaatamista

Haastattelijaa ihmetyttää kuinka isossa ja poikkeuksellisessa roolissa Quintessencessä ja Q-Continuumissa basso on. Se ei niinkään seuraa rumpalin basarijalkaa vaan enemmänkin punoo melodista verkkoa, joka sitoo kaikki musiikin osaset yhteen. Oletko hylännyt basson perinteisen roolin?
– En välttämättä, mutta musta tuntuu että meillä on aina ollut halu tehdä jotain omannäköistä. Sit jos on perinteinen bändi, niin silloin on soitettu jotain perinteisempää. Pyrin kuitenkin siihen ettei tarvii mennä vaan artistin taakse, että soita jotain komppia.
Mikko kiittelee "Quinttareita" eräänlaisena luovuuden ja rajattomuuden yliopistona, jossa luotiin sääntöjen rikkomisen kulttuuri. Tai oikeastaan säännöistä luovuttiin kokonaan:

– Voi vaan soittaa, ja kuunnella toimiiko. Mitä se haittaa, jos se on vastoin kuin aikaisemmin on tehty? Onhan noita aiemminkin tehty, mutta itelle se oli niin uusi juttu, että saa soittaa jotenkin muuten kuin täysin suoria levyversioita jonkun artistin kappaleista. Siinä on niin paljon vapauksia.

Yleensä tällaiset luovaan hulluuteen perustuvat jutut pysyvät täysin treenikämpän kätköissä, mutta tällä kertaa häröilyn tueksi siunaantui mesenaatti, Martti Heikkinen, Texicalli -levy-yhtiön omistaja, jona roolia Heikki muistelee näin:
– Se oli ruhtinaallisen höveli. "Tehkää mitä haluatte, että minkä studion varaatte?".
– Ehkä siitä johtuen kumpusi tää Qontinuum, jossa oli vielä vähemmän sääntöjä. Jopa siihen että kuinka hyvältä sen pitää kuulostaa. Siellä levyllä on jotain juttuja, joita ei ihan täysin pysty allekirjoittamaan. Tänä päivänä haluaa kuulla jotkut asiat vähän eri tavalla.
Q-Continuum oli niin jamipohjalta, sellaista terapia-asiaa, tuumii Mikko.
– Vaikka Quintessence olikin uutta ja vapaata, niin se oli kuitenkin tosi kurinalaista volumen ja dynamiikan osalta. Ei siinä voinut lähteä sekoilemaan.

Mikon mukaan Q-Continuum syntyi studiovapaa-aikojen ja jamien pohjalta, jossa rajoittavana tekijänä oli ainoastaan nauhan pituus.
– Eikö sekin lähtenyt siitä kun tehtiin Quintessencen ekan levyn niitä välipaloja, mitkä oli ihan sellasia jameja? Sitten mietittiin että tää on hauskaa hommaa, pitäiskö näitä tehdä lisää? Heikkinen näytti vihreätä valoa, että monta päivää te tarviitte? Mentiin ja soitettiin pitkiä jameja. Saatettiin soittaa 20 minsaa, muistelee Heikki

Osa Q-Continuumin levylle päätyneistä kappaleista on jameja, joihin Tuomo Prättälä ja kitaristi Aki Haarala lisäsivät osiaan myöhemmin. Mikko jaksaa olla kiitollinen ja ihmeissään, että heidän sekoilulleen löytyi rahoittaja. Toinen ihmetyksen aihe on niin hyvän soittoporukan löytyminen.
– Tavallaan tollasesta ryhmästä voi vaan haaveilla. Jollainhan ei ole ryhmää ollenkaan. Ne tekee jotain ihan mitä eteen tulee, mikä on tietenkin soittajan tehtävä, mutta itelle se oli ainakin se mistä tykkää. Edelleenkin kun katsoo taaksepäin, että on ollut tuollainen porukka tekemässä ja saanut tehdä tollasta sekoilua.

Jos Heikin värikäs bassottelu aiheuttaa kulmakarvojen nostelua, niin samaa aiheuttaa myös Mikon riisuttu soittotyyli. Hänen mukaan "Quinttareissa" kaikki reagointi on ollut hyvin vähäeleistä.
– Heikki on tavallaan siinä orkesterissa semmonen melodinen linjanvetäjä. Se menee siellä laulumelodian ja harmonian väleissä. Roolitus tuossa bändissä vaan on niin, että se kuulostaa parhaalta sillä tavalla. Jos mä olisin soittanut koko ajan paljon sinne, niin se olis tosi hektisen kuuloista. Siitä olis tullut fuusiota.

Mikko jatkaa että yhtyeen soundissa rummuille ei ole kauheasti tarvetta olla esillä. Rummuilta tilataan enemmän "sellaista jäyhää fraseerausta ja biisin viemistä semmosena komppimöykkynä sen kaiken keskellä".
Quintessencen kanttilyönniltä kuulostava snaresoundi saa kirvoittaa kirjoittajassa ihmetystä. Sen löytämiseksi jouduttiin turvautumaan aika epätavallisiin keinoihin, mutta ratkaisu oli lopuksi hyvin yksinkertainen, paljastaa Mikko.
– Jostain kuulin sen tyyppisen soundin. Oiskohan ollut Ahmir Thompson? En tiennyt miten se soundi tehdään, niin mä käänsin virvelin toisin päin. Matto oli keskellä mutta en ikinä soittanut siihen mattoon vaan sivuun, kertoo Mikko.
– Mulla oli siinä usein valkoinen Remon Diplomat ja välillä jopa se Hazy, joka on ihan paperia. Se selittää niitä komppeja, koska ei niihin kalvoihin soiteta lujaa, vaan niiden kanssa pitää olla tarkkana, että mihin soittaa ja kuinka lujaa, että se soundi pysyy oikeanlaisena. Se soittotapa on sellasta nihilistisen rajoittunutta. Ei voi intoutua ikinä. Se fiilis menee helposti rikki.

Tulevaisuus

Miesten yhteinen tulevaisuus on – yllätys, yllätys – hämärän peitossa. Juttua kirjoitettaessa yhteisiä keikkoja ei ollut sovittuna. Horinsontissa siintää kuitenkin ainakin Maaritin uusi levy, josta on jo puolet tehty.
– Nyt on vähän eri tiet, kyllä harmittaa. Ehkä päästään vielä yhdessä soittamaan. Heikki on käynyt Northern Governorsissa tuurailemassa ja minä myös, mutta ei olla oltu vielä yhtä aikaa. Mä ootan sitä päivää, kun ollaan siellä yhdessä. Siitä tulee hauskaa. Heikki meni Palefacen bändiin ja sitten mä olen kiertänyt Von Hertzenien kanssa.
– Ei se siitä mihinkään katoa, se aika tulee vielä. Me eletään niin eri aikaa nykyään. Ei pääse esimerkiksi semmoseen kun Harri (Rantanen) ja Anssi (Nykänen) on joskus, kun ne on tahkonnut ne studiot läpi. Ja tahkoo edelleenkin. Ei semmosta ole, eikä tuu. Maailma on niin paljon muuttunut. Mä olen todella kateellinen niille tyypeille, jotka on saaneet soittaa niitä isoja sessioita livenä. Toi mitä ollaan Quintessencellä livenä jammailtu, on lähimpänä sitä juttua mitä on päässyt, toteaa Mikko lopuksi. 

 

Kuvat: Johannes Tolonen 

Tämä Misha Koivusen toimittama artikkkeli on tyypillinen Riffi-lehden artikkeli. Vastaavanlaisia juttuja voit lukea jokaisesta paperille painetusta Riffistä.

Riffiä myyvät Lehtipisteet, Akateemiset kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

28.02.2013
|
Misha Koivunen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy