| |
Menestynein kanadalainen metallibändi Annihilator on tavallisesta poikkeava kokoonpano, sillä monina aikoina sen ainoa jäsen ja näin ollen johtohahmo on ollut kitaristi Jeff Waters, joka on koonnut ympärilleen ryhmän aina levyttämistä tai kiertueita varten. Konsepti on kuitenkin osoittautunut toimivaksi jo 27 vuoden ajan ja tänä aikana Waters itse on tullut tunnetuksi tuhtien riffien ja täsmällisen plektrankäsittelyn taitajana.
Yksin tai ryhmänä
Kun perustit Annihilatorin, oliko sinulla aavistus, että siitä tulisi nimenomaan sinun operaatiosi vai suunnittelitko tavanomaista bändin työnjakoa?
– Tiesin, että minun on oltava bändin johtaja, mutta halusin ainakin laulajan pysyväksi jäseneksi. Minä tekisin musiikin ja laulaja lyriikat. Ensimmäinen laulaja kuitenkin lähti ja tilalle tuli Randy Rampage, jolla oli erinomainen ääni, mutta bändissä oli siihen aikaan liikaa aineita ja alkoholia ja homma meinasi levitä. Tajusin, että voin värvätä mukaan hyviä muusikoita tilanteen mukaan ja on kivaa löytää monia erilaisia tyyppejä mukaan, Waters arvioi.
– Pelkästään minun tekemisilläni Annihilator ei olisi kestänyt näin pitkään, koska tarvitsen muitakin ympärilleni. Minulla on ollut ilo työskennellä hyvien laulajien ja rumpaleiden kanssa. Bändi ei nykyisin ole minun sooloprojektini, pikemminkin kahden miehen projekti Dave Paddenin kanssa, joka on jo monta vuotta ollut laulaja ja toinen kitaristi, ja Mike Mangini on soittanut kolmelle CD:lle rumpuja, toivottavasti hän ehtisi vielä seuraavallekin.
Haastattelu tehtiin vaiheessa, jolloin Manginin liittyminen Dream Theateriin oli vielä huhun asteella, joten pohdiskelimme Watersin kanssa hänen mahdollisuuksiaan. Pian varmistuikin, että Mangini on valittu. Millaisia vaatimuksia olet asettanut valitessasi soittajia mukaan?
– Lähinnä luotettavuus, oikea asenne, pitää olla mukava tyyppi, ei huumeita eikä äärimmäistä juhlimista. Kiertuebussissa pitää tulla toimeen kuukaudesta toiseen. Rockia ammatikseen soittavissa miehissä on monia juhlimisesta ja naisista pitäviä, jolloin on vaikea pitää yllä pysyvää ihmissuhdetta. Paljon kotoa pois oleminen on rankkaa perheelle, mutta samanlaistahan on monissa liike-elämän tai armeijan ammateissa. Todennäköisyys avioliiton kestämiselle ei ole kovin hyvä, luulisin että amerikkalaisten rockliittojen eroprosentti on jotain 70. Ja kun toimeentulokin on ajoittain epävarmaa, etkä itse voi määrätä aikatauluistasi tai menemisistäsi – on tämä siten rankkaa elämää, koska uhrauksia joutuu toisinaan tekemään.
– Kun artisti, olipa tämä sitten muusikko, kirjailija tai maalari, saa tärkeän idean, jonka toteuttaminen vie kaiken ajan ja keskittymisen, eikä perheelle ja lapsille ehdi suoda aikaa tai ajatuksia, ollaan tiukassa tilanteessa. Itselläni on 15-vuotias poika ja saksalainen naisystävä, mutta jos minulta kysytään priorisointia heidän musiikin välillä… niin se on tasapeli. Vähän surullinen juttu, mutta valinta on tosi vaikea. Joillekin se onnistuu, he voivat pistää pillit pussiin ja katsoa, että nyt on tienattu tarpeeksi musiikilla, on perheen vuoro. Jotkut taas jatkavat musiikin parissa vain rahan ja toimeentulon vuoksi ja musiikki huononee. Eräillä puolestaan on todellinen pakko tehdä musiikkia, eikä mikään saa tulla väliin.
Watersinkin tie kohti musiikin tekemistä ammattimielessä käynnistyi varhaisessa vaiheessa.
– High schoolin aikoina 70/80-lukujen vaihteessa varmaan puolet meistä soitti kitaraa ainakin huvikseen, mutta oli paljon kavereita, jotka käyttivät harjoitteluun kahdesta kahdeksaan tuntia päivässä. Täysiä työpäiviä, koska vertailukohteena olivat kaikki huiput kuten Eddie Van Halen, Randy Rhoads, Matthias Jabs, Angus Young. Oli siis pakko oppia vähän kaikkea: klassista, bluesia ja riffejä, koska rocktähdeksi tulemiseen ei riittänyt pelkkä tukan kasvattaminen ja koulun lopettaminen. Vasta Nirvanan ja Pearl Jamin aikakausi muutti musiikin myöhemmin sellaiseksi, ettei sooloja juuri tarvita ja Metallicakin lopetti soolot vähäksi aikaa.
Waters sai osakseen melkoista huomiota kitaristina, kun brittiläinen rockkirjailija Joel McIver sijoitti hänet vuonna 2009 ilmestyneessä teoksessa The 100 Greatest Metal Guitarists listansa kolmanneksi Dave Mustainen ja John Petruccin jälkeen. Tämä tuli Watersille melkoisena yllätyksenä.
– Ainakin erilainen lista, kuin mitä olisin itse laatinut; olisin laittanut Glenn Tiptonin ykköseksi, häntä naurattaa.
– Tapasin McIverin vasta kirjan ilmestymisen jälkeen ja ilmeisesti hän oli ollut jo pitkän aikaa bändin fani. En ole hakenut julkisuutta itselleni, pyrkinyt kitaralehtien kanteen tai odottanut kehuja tekemisilleni. Kirja synnytti paljon keskustelua internetissä ja joidenkin mielestä koko kärki oli ihan väärä, toiset taas ottivat sen täytenä totuutena. Minulle se merkitsi sitä, että monet halusivat kuulla musiikkiani, kun he aiemmin eivät tienneet bändistä mitään.
– Levymyynnille ei ainakaan ollut haittaa tuosta kirjasta, koska sen jälkeen seuraava albumi myi kolme kertaa niin paljon kuin edeltävä. Aika harvinaista, että näinkin vanha bändi pystyy näinä aikoina kasvattamaan levymyyntiä. Samalla helpottui keikkojen järjestäminen, koska oli näyttöä siitä, että bändillä riittää yleisöä.
– Kirja on synnyttänyt keskustelua paitsi listan järjestyksestä, myös kirjasta itsestään sekä metallimusiikista. Metalli tulkitaan erilaiseksi nykyisin kuin minun aikoinaan aloittaessani – silloin AC/DC, Kiss ja Scorpions olivat metallia. Annihilator luokitellaan thrash metalliksi ja sekin on erilaista eri puolilla maailmaa.
Jossain olet kuitenkin onnistunut listalle päästäksesi – mikä omasta mielestäsi on hyvää soitossasi?
– On aika harvinaista, että kitaristilla tai laulajalla on jotain täysin omaa tekemisissään. Sellaiset yksilöt erottuvat kunnolla joukosta, ja omasta mielestäni en ole erottuva. Minuun on kertynyt aineksia paristakymmenestä kitaristista, joista oppimisvaiheessa pidin. Minun tyylissäni on näiltä riffittelyä ja sooloilua, mutta pyrin tekemään kaiken nopeammin ja paremmalla plektratekniikalla kuin nuo tyypit aikoinaan.
Vaatimatonta puhetta mieheltä, joka juuri ennen haastattelua saapui esittelemästä Hughes & Kettnerin Coreblade-vahvistinta ja Epiphonen hänelle tekemää nimikkokitaraa, Annihilator V:ta – hänhän louhi murskaavia riffejä toisensa jälkeen ja vielä aivan vaivattoman näköisesti, kuin ohimennen.
– Oikeastaan minun olisi pitänyt keskittyä enemmän, häntä huvittaa.
– Joku kuitenkin kuvasi tuonkin esityksen ja kohta olen Youtubessa kaikkien arvioitavana. Tällaisissa paikoissa esiintyminen on erilaista kuin keikalla. Sormet alkavat lämmitä vasta siinä vaiheessa kun on jo aika lopettaa. Nykyisin en enää pyri parempaan tekniikkaan, vaan tarkoitus on säilyttää se taso, jonka olen saavuttanut tekemällä aikaisemmin rankasti töitä plektrankäsittelyn kanssa.
Arvaus osui oikeaan ja kuvaa Watersista Musikmessen demolavalla todella ilmaantui Youtubeen.
Metallimiehen V
Sinulla on vuosien varrella nähty V:n muotoisia kitaroita eri valmistajilta – mikä tuossa mallissa viehättää?
– Ensimmäiset soittajat, joilla näin V-kitaroita olivat Judas Priestin kaverit ja sitten Acceptin Wolf Hoffmann sekä James Hetfield varhaisina aikoina. Siinäpä se: jos metalli-idolini käyttävät V:ta, niin teen minäkin vuodesta 1981.
Epiphone tekee sinulle nimikkomallia. Tavallisestihan Epiphonet ovat halvempi versio Gibsonin samanlaisesta kitarasta, mutta sinun tapauksessasi ei ole Gibsonia rinnalla.
– Siitä oli aluksi puhetta, mutta Gibsonin tekemänä hinnaksi olisi tullut noin 1300 euroa. Minulla on iso kitarakokoelma ja joukossa on monia arvokkaita yksilöitä, mutta sittenkin valitsen yleensä käyttösoittimiksi ne halvimmat. Minulle kelpaavat pikkuviat, nauhojen pärinä eikä kaulan muoto ole niin tärkeä. Tämä Epiphonekaan ei ole täydellinen, mutta siitä saan vonkuvat huiluäänet kuten haluan ja tuhdin soundin. Eikä sen hintakaan ole kovin kallis. Tämä on näköjään ollut hyvä valinta, koska kaupoista myytiin nopeasti loppuun ensimmäinen valmistuserä jo ennakkoon. Ainoa ero omassani kaupassa myytäviin verrattuna on volyymipotikkaan asennettu viritin N-Tune.
– Käytän H&K Coreblade-vahvistinta. Se on tullut tutuksi jo parin vuoden ajan. Minulle siinä on ihan liikaa sisältöä, koska siihen voi tallentaa 128 soundiasetusta ja käytän vain kolmea. Nämä asetukset voi ladata ihan samanlaisena H&K:n sivulta. Mutta nyt täytyy lähteä taas töihin…
Vaikuttiko juttu kiinnostavalta? Samaa aihepiiriä käsitteleviä, laajempia artikkeleita löydät painetusta Riffi-lehdestä
Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta
|
|
