Nayteikkuna

Säädä, hinkkaa ja viilaa - eli painavaa puhetta editoinnista

AudioVisual 2011 Riffi
AudioVisual 2011 Riffi
 

Audiovisual 2011 -messuilla järjestetyn äänitetuotannon muutosta ruotivan paneelikeskustelun puheenjohtaja Janne Viksten muistuttaa ettei ole kauan aikaa siitä, kun tuotantotahti oli albumi viikossa: bändi äänitti arkipäivät, viikonloppuna miksattiin ja sunnuntai-iltana levy oli masterointia vaille.

– Ei sellaisia bändejä enää ole jotka osaisivat tai viitsisivät puurtaa viikon studiossa ja tehdä valmista jälkeä soittamalla. Nyt vain pannaan äkkiä jotain kamaa sinne kovalevylle tyyliin ”kyllä siitä saa tehtyä”, Finnvoxin Arto Tuunela kertoo asenneilmastosta.

Uurastuksen painopiste on nyt eri kohdassa kuin ennen. Jos bändi aiemmin käytti aikaa yhteissoiton hiomiseen, nyt se pyrkii ymppäämään editoimalla lähtömateriaaliin jotain sellaista, mitä siinä ei ole.

Jukka Puurula tarttuu äänityssessioiden sirpaloitumisesta johtuvaan isoon käytännön ongelmaan.
– Kun sessioista on tullut mobiileja, liikutaan paljon digiformaatista toiseen ja kun lopuksi kaikki hajanainen matsku lähetetään miksaajalle, huomataan että matkalla tiedostoihin on tarttunut huonoa konversiota monessa vaiheessa.

Hajanaisia sessiofileitä parsiessaan äänittäjä saattaakin voivotella, että ”kunpa olisi ollut jokin akustinen tila missä nämä soittimet on äänitetty”.
– Ja joskus toivoo, että olisipa ne olleet edes oikeita soittimia!

 

Taidetta liukuhihnalta

Nykyisten editointisoftien joustavuus ja saatavuus tuppaa kääntämään syy- ja seuraussuhteita päälaelleen. Editointia tehdään paljolti siksi koska se on mahdollista, eikä aina pysähdytä miettimään onko se tarpeellista.
Miikka Huttusen mielestä on järkevää että tuottaja tai artisti editoi itse materiaalinsa, eli työ palautetaan ”syyllisille” niin pitkäksi aikaa kunnes se on kelvollista miksaukseen. Tässä arvioinnissa nouseekin esiin käsitepari tavoitellaanko ”riittävän hyvää” vai ”parasta mahdollista”.
Äänittäjäkaartin mielestä miksaaminen on palkitsevaa silloin, kun voi kokea itsensä jonkinmoiseksi taiteilijaksi eikä mokia paikkaavaksi pelastavaksi enkeliksi.
Viksten kertoo kotimaisesta tutkimuksesta, jossa on selvitetty ammattimaisten äänittäjä-miksaajien käsitystä työnkuvastaan. Ylivoimaisesti suosituimmat luonnehdinnat olivat ”käsityöläinen” ja ”taiteilija”, eivät esimerkiksi teknikko ja insinööri.
– Jos ala menee vielä tiukemmille, tehdäänkö meistä väkisin liukuhihnatyöläisiä, jotka vain panevat tietokoneen ruudulla asioita ”gridiin”? Jos budjetit yhä pienenevät, muuttuuko kaikki kunnianhimoisempi työstäminen vain kalliiksi harrastukseksi – sillä aikaahan taiteilijuuteen tarvitaan, Viksten miettii huolestuneena.
Puurula muistuttaa, että jos teknologia tulee musiikin työstöön mukaan ajoissa ja olennaisena osana, on luonnollista että bändi itse ottaa siitä enemmän vastuuta. Editointi voi olla bändityöskentelyn luova jatke, jos vaikkapa jo ennen äänityksiä otetaan huomioon, että 12 minuutin eepos saatetaan puristaa myöhemmin kaksiminuuttiseksi. Tai että rumpuraidat saatetaan korvata perkussiosampleilla.
– Pitäisi tunnustaa, että joskus editointi voi olla puolet biisistä, mikä olisi otettava huomioon myös tekijänoikeuspotin uusjaossa.

 

Tiiviimpää tahtia

Teatterikorkeakoulun Jari Kauppinen tokaisee, että nykykehityksen tuloksena esittävän taiteen tuotantoaikatauluissa äänisuunnitteluun ei pääsääntöisesti budjetoida enää studioaikaa ollenkaan. Työkalujen katsotaan olevan niin joustavia, ettei studiota tarvita kuin poikkeustilanteessa – jos produktiossa edellytetään korkealaatuista akustiikkaa.
Kaiken hiomisen pitää siis tapahtua joko lennossa harjoittelutilanteessa tai jonkin muun touhun ohessa, vaikkapa läppärillä matkalla töihin tai töistä kotiin.
– Nopeammat kamat eivät ole tuoneet tekijöille lisää aikaa, koska tuotannon tahti ja vaatimukset kiihtyvät samaa vauhtia.

Kauppisen mukaan jokainen voi nyt ostaa ”studion” tonnilla tai parilla, mutta tullakseen äänittäjäksi, tuottajaksi tai äänisuunnittelijaksi täytyisi osata jotain, mitä muut eivät osaa sekä kuulla mielessään sellaista, mitä muut eivät kuule.

– Sikäli nykyteknologia demokratisoi tuotantoprosessin, että jokainen halukas voi hankkia kamat. Porukasta pulpahtavat sitten pinnalle ne, joilla on laitteiden lisäksi taitoa, näkemystä ja sitkeyttä opiskella, Kauppinen uskoo.

 

Teksti ja kuva: Tommi Saarela

 
Oheinen nettiartikkeli on lisäys Riffi 7/2011:ssä julkaistuun juttuun, jossa tunnetut studioketut pohtivat kotimaisen äänitetuotannon ja audiokoulutuksen murrosta.
 

Vaikuttiko juttu kiinnostavalta? Samaa aihepiiriä käsitteleviä, laajempia artikkeleita löydät painetusta Riffi-lehdestä

Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.

Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta

 

 

 

 

30.11.2011
|
Tommi Saarela
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy