Painetussa Riffi-lehden numerossa 4/2015 on haastateltavana moneen ehtivä kitaristi Varre Vartiainen, jonka vaihtelevat työtehtävät vaativat monenlaisia laitekattauksia. Tässä printtiä täydentävässä nettijutussa annamme soittajan kertoa, mistä soundi lähtee.
– Ensinnäkin minulla on aivan liikaa kitaroita, joita on kertynyt vuosikymmenien varrella, Vartiainen toteaa laitekatsauksensa aluksi.
– Eniten on Telecastereita ja Stratoja, joista tykkäänkin eniten. Varsinaisesti en kerää kitaroita,mutta olen aina tykännyt 70-luvun alun Teleistä ja Stratoista, joita on yhteensä kymmenkunta: kolme Stratoa (2 x ’73 ja yksi ’74). Loput ovat Custom ja Deluxe Telejä. Stratot on kaikki uudelleen nauhoitettu ja hyvässä tikissä.Teleistä kolme tai neljä on hyvässä iskussa, lopuissa on sitä sun tätä rempantarvetta. Lisäksi on pari upeaa 50’s reissue Teleä, joissa on todella paksut kaulat. Omistan myös kaverin kanssa puoliksi ’67 Telen, joka laitetaan lihoiksi, kun maksalaatikko loppuu.
– Les Pauleja on kaksi: Gibson Gary Moore ja Tokain versio. Molemmat ovat loistavia, joskaan en tykkää soittaa niillä kuin hetkellisessä mielenhäiriössä ja maksettaessa tai Luger ohimolla.
– Kitaranrakentaja Petri Kallio Soundtrade Oy:sta on ollut 20 vuoden ajan luottosoitinhuoltajani ja Pete on myös tehnyt useita kitaroita, joista rakkain on jo 20 vuotta palvellut onttokoppainen leppärunkoinen Custom Tele. Sen kansipuu on 100-vuotiaasta laivan kajuutan pöytälevystä. Telessä on F-aukot ja Bigsby. Sillä olen soittanut ehkä enemmän kuin millään muulla kitaralla. Se on hyväntuntuinen ja monipuolinen; soundiltaan aika tumma, ei mitään tekemistä oikean telen kanssa.
– Jos tilataan orkesterikitaraa tai ”jass”-kitaraa, useimmiten otan mukaani tuon Telen ja ’47 Levinin orkesterikitaran, mutta valehtelen,että Levin ei pysy vireessä - mikä ei pidä paikkaansa! - ja soitan telellä kaiken.
Aika ajoin Vartiaisen soitinvalikoima kasvaa vielä lisääkin:
– Uusimpia hankintojani ovat Suhrin Strato ja Tele. Molemmat ovat loistavia kitaroita, niitä olen viimeisen vuoden käyttänyt paljon. Ne ovat hyvässä tikissä olevia laatupelejä, jotka soundaavat korvaan hyviltä ja vireisiltä, mutta ovat ehkä millin hengettömiä. Niissä on täsmälleen samanlaiset kaulat, mikä on mukavaa jos joutuu vaihtamaan kitaraa kesken duunin.
Uusin hankinta valikoimaan on Petri Kallion (Soundtrade oy) mittatilauksena rakentama reissukokoinen tele-johdannainen, jolla on pituutta vain 82,3 senttiä. Soittimen runko on veistetty saarnesta, kun taas viiden millin koneruuveilla kiinnitetty kaula on Kanadan vaahteraa ja otelauta ruusupuuta. Mikrofonit ovat Seymour Duncanin mallistosta, virityskoneistot Gotohilta ja talla Wilkinsonin tuotantoa.
Kuva: Petri Kallio, Soundtrade
Akustisina kitaroina vartiaisella on ’72 Martin D30, Gibson Gospel, Martin Mini ja kaksi Landolan nailonkielistä. Tästä valikoimasta hän valitsee käyttösoittimen fiiliksen ja työtehtävän mukaan.
– Joissain duuneissa oltava monipuolinen kitara, jolloin Suhrit toimivat hyvin, joskus taas haussa on tietty karaktääri tai soundi, jolloin vanhempi Strato/Tele tai orkesterikitara tarttuu käteen. Valintaan vaikuttaa suuresti, kuinka paljon särösoundia tarvitaan. Jotkut kitaroistani ovat aika huonoja särölle,vaikka puhtaampi homma sujuisikin hyvin. Kaikkein mieluiten soitan ’74 Custom Teleä, jossa on Duncan Jazz kaulamikkinä ja joku minihumbuckeri tallassa. Se on mukavan töykeä keppi ja yllättävän monipuolinen kaikessa kömpelyydessään. Ennen kaikkea siinä on tuon ikäiseksi Teleksi hämmästyttävän paksu kaula, josta todella pidän. Plussaa Stratoihin verrattuna on myös kiinteä talla: ei haittaa,vaikka joku kieli katkeaisi - selviän biisin loppuun vireessä.
Keikalle lähtiessä tyypillisesti mukana on kaksi kitaraa, joista toinen yleensä jää varmuusvaraksi. Kielten katkeamiset ovat Vartiaiselle nykyään harvinaisia, sillä hän on nähnyt vaivaa oikean käden soittotatsin keventämiseksi.
Kitaroiden säätö kuitenkin on säilynyt samanlaisena.
– Jostain syystä olen aina tykännyt raskaasta tatsista kitaroissani. Kaikissa lempikitaroissani on paksut kaulat ja 11-kielet suhteellisen korkealla. Niin olen tottunut soittamaan ja kitarat soivat akustisestikin aika lujaa .Tykkään himassa soittaa/rämpytellä kitaraa lähes koko ajan terapiamielessä ilman vahvistinta. On käytännöllistä, että kitara kuuluu akustisesti jauhelihan ritinän yli kokatessa tai TVn ollessa päällä!
Ei näköjään riitä, että kitara on ammatti, vaan vapaa-aikakin tuntuu kuluvan sen kanssa.
– Olen aina tykännyt kitarassa siitä, että sitä voi soittaa aamusta yöhön ja samalla on käsille sääädyllistä tekemistä. Viime aikoina olen tosin pikkuisen alkanut jaksottaa soittamista himassa. Pyrin treenaamaan kahdesti päivässä muutaman tunnin mieluiten heti aamulla herätessä ja illalla/yöllä ennen nukkumaanmenoa. Se tuntuu tehokkaalta ja voin illalla palata asioihin, mitä olen aamulla kuikkinut. Usein otan jonkun jazzstandardin aamulla tutkittavaksi ja yritän muistaa sen vielä illalla. Reenihetkien välissä pyrin nykyään olemaan soittamatta, jotttä kädet vähän lepää ja jää aikaa muullekin elämälle.
Luottomerkkinä Fender
Sähkökitaroiden kanssa tarvitaan tietysti tukku vahvistimia.
– Niitä on useampia. Enimmäkseen Fendereitä: kaksi kappaletta Pro Junioreita, ’65 Vibrolux, Hot Rod Deluxe, punanuppi Twin. Vox AC30a olen käyttänyt paljon muutaman vuoden, mutta siitä olen luopumassa. Marshall 800-nuppi ja kaappina 4 x 12 Vintage Greenback kaappi, Mesa Boogie Mark IV, johon Suhrin 2 x 12 Celestion Vintage 65 kaappi. Tällä hetkellä odotan Mikael Kylänpään rakentamaa Dumble/Fender Deluxe -hybridiklooni-nuppia. Haaviston Ollilla on Kylänpään tekemä Dumble-klooni. Ollin sanaan luottaen uskalsin tilata omani ilman mitään ennakkotestausta.
– Vahvistimienkin käyttö määräytyy työtehtävien ja vaadittavan volumen mukaan. Lähes aina on nykyään mukana päävahvistin ja vieressä varalla toinen Pro Juniorini, jonka useimmiten kytken kiinni olipa se mikitetty tai ei. Aiempina vuosina on aina ollut ongelmia hajoavien styrkkareiden kanssa, joten nykyään mielellään pidän aina kahta lauteilla. Jännä kyllä, sparen tultua kehiin, ei ole juurikaan ollut ongelmia.
– Pyrin soittamaan aina niin, että ainakin toinen vahvistin on Fender. Mieluiten se mikitetty, jos vain toinen mikitetään. Vibroluxista tykkään nykyään tosi paljon, kun Viinikaisen Teemu herätti sen henkiin.Se on loistava yksin ja erityisen loistava tuplattuna Pro Juniorilla. Volumea riittää mukavasti ja ei tarvitse edes luukuttaa kumpaakaan erityisen kovaa. Tuolla setupilla teen 90 % kaikista duuneistani olipa liveä, TV:tä tai studiota. Mesa Mark IV on myös 6V6 –putkilla, Vintage Celestionilla ja teho puolitettunakin loistava vahvistin, jossa on todella iso ja suhteellisen äänekäs soundi.
– Säröt olen viime aikoina ottanut pedaaleista, mutta Dumble/Deluxe-kloonilta haen nimenomaan sekä puhdasta että särökanavaa. Jos särökanavaa ei ole käytössä, tykkään asettaa pedaalit Fender-tyyppisen vahvistimen eteen, jossa ei ole umpikaappia.
– Leningrad Cowboysin ja Sleepy Sleepersin keikoilla soitan useimmiten lainatuilla Marshalleilla, mieluiten 2000-nupilla, josta saan kolme kanavaa. Marshallin kanssa en yleensä käytä mitään pedaaleja paitsi viritintä ja delaytä loopissa.
– Instrumentaalibändeissä kuten viime aikoina Husbandissa ja tuuratessani Mikko Hassisen Elektro Gt:ssä sekä projektiluonteisimmilla keikoilla käytän usein vanhaa Yamaha SPX:ää, jolla jaan signaalin stereoksi. Saan näin volumesta riippumatta vähän paksumman soundin ja pyrin vähentämään selkeyden vuoksi säröistä gainia menettämättä kuitenkaan sustainia. Tykkään siitä soundista tosi paljon ja pystyn soittamaan kahdeksasosalinjoja kevyemmällä tatsilla kun soundi soittaa ikäänkuin itseään. Monen mielestä tämä on toki kornia, mutta alan olla keski-iässä, enkä enää välitä niin paljoa muiden ajattelusta - kunhan itsellä on kiva fiilis, helppo soittaa ja soundi mahdollisimman iso. Sitäpaitsi 80-luvulla kaikki teini-iän idolini kuten Landau, Ford, Stern, Krantz ja Scofield soittivat stereona.
– Minulle ”roots” kitarasoundi tarkoittaa 80-luvun stereokitaraa! Stereona on tietysti myös hauska soittaa kaikuja ja delaytä.Tosin olen Pohjois-Euroopan surkein delayn käyttäjä ja olenkin viime aikoina totutellut jättämään tilat kokonaan pois.Mieluiten vain jousikaiku toisesta vahvistimesta.Tilanne on toki toinen, jos haen surf- tai rautalankahenkisiä soundeja, joista tykkään hirmuisesti.
Vain kevyttä maustetta pedaaleista
Henkilökohtaisen pedaalilaudan käyttäminen on Vartiaiselle aika uusi juttu, mutta hänellä on nyt kaksi Kimmo Aroluoman rakentamaa lautaa, iso ”Kaatopaikka”, jota hän ei itse kanna sekä pienempi ”Oikea”, jota jo jaksaa kantaa.
– Molemmissa on ihan liikaa pedaaleita, joista suurta osaa on ennen hankintaa rakastanut, mutta pidemmän käytön jälkeen oppinut vihaamaan!, kitaristi naureskelee.
– Tykkään, että mukana on Tubescreamer-tyyppinen overdrive, boosteri, kompura, autowah, wah, tremolo ja delay. Noilla hoituu 99% keikoista – loput spedut ovat mukavaa ajankulua, värittämistä tai myrkytystä varten. Olen aika surkea käyttämään mitään pedaaleja. Monet soittokuomat saavat hirveän paljon enemmän samoista pedaaleista irti. Hyvä heille. Tarkoituksenani on kyllä opetella ja kehittyä soundiasioissa. Suurin osa reenailusta/soittamisesta vapaa-ajalla tapahtuu kuitenkin kerrostalossa, jolloin hyvin harvakseltaan käytän mitään muuta kuin piuhaa, jos edes vahvistinta. Olen aina ollut enemmän kiinnostunut treenailemaan fraseeraukseen, harmoniaan ja melodiankuljetukseen liittyviä asioita kuin varsinaista kitaransoittoa teknisessä tai soundimielessä. Tiedän toki, että pitäisi keskittyä enemmän tutkimaan kitaran mahdollisuuksia. Uskon kuitenkin, että pikku hiljaa käden taidon karttuessa myös soundi-ja tekniset asiatkin hioutuvat luontevalla tavalla, kunhan vain itse musiikki pysyy keskiössä, Vartiainen tuumailee.
Lue Riffin printtinumerosta 4/2015 Timo Koskisen toimittama haastattelu, jossa keskiössä onkin sitten Vartiaisen ajatusten mukaisesti itse musiikki ja soittaminen.
Riffiä myyvät Lehtipisteet, Akateemiset kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
