Vaikka lukuisista youtube-videoista saakin kattavan kuvan Eric Johnsonin soitosta ja tyylistä, syntyi haastattelun jälkeen idea laatia tutkimusten tueksi muutaman Johnsonille tyypilliseen soittoon johdattavan esimerkin. Ne avaavat hiukan painetussa Riffin numerossa 3/2013 julkaistussa haastattelussa mainittujen laajojen sointuhajotusten periaatteita ja onpa mukana yksi miehen erikoisuuksistakin: soitto koto-soundilla.
Esimerkit eivät ole suoraan mistään tietystä kappaleesta, vaan pikemminkin ne ilmentävät periaatetasolla sitä, mihin Johnsonin tyyli perustuu.
Eric Johnson tuntee sointukäännökset. Kolmisoinnut hän usein hajottaa laajalle alalle, koska ”se ei kuulosta tavalliselta kitaralta”, kuten hän haastattelussa sanoo. Tämä tarkoittaa soinnun sävelten soittamista järjestyksissä 1-5-3, 3-1-5 tai 5-3-1 ja ero matalimman ja korkeimman äänen välillä on tuolloin vastaavasti oktaavi + suuri terssi, oktaavi + pieni terssi tai oktaavi + kvartti.
Esimerkissä 1 tätä on sovellettu D-duurin käännöksiin yli kolmen oktaavin alalta:
Sävelet ovat siis aina D, F# ja A. Koska tässä joudutaan jatkuvasti harppomaan kielien yli, näppäilyssä voi harkita joko vuoronäppäilyä plektralla, economy pickingia viereisille kielille tai plektran ja sormen hybridityöskentelyä. Nämä eivät tietenkään ole ainoat tavat soittaa samat käännökset.
Esimerkki 2 on harjoitus, jossa sovelletaan hajotuksia sointukulkuun I – V – IV – V C-duurissa ja tavoitteena on saada laskeva bassolinja. Sama idea on esitetty kahdessa oktaavissa.
Esimerkki 3 näyttää aika yksitotiselta nuottiosuutta katsoen: sävelethän ovat koko ajan samat. Tarkoituksena onkin tutustua otelautaan ja soittaa sama F-duuri useasta eri kohdasta. Tästä on hyvä johtaa lisää harjoituksia muille soinnuille ja niiden eri käännöksille – hajotettuna tai tiiviinä harmoniana.
Japanilaisen koton soinnin jäljittely kuuluu toisinaan Johnsonin soitossa. Perinteiselle japanilaiselle musiikille on ominaista pentatonisuus, jota tässä esimerkissä on siirretty mollipentatoniseen skaalaan.
Sävelet on esitetty aluksi tutunkuuloisena täppäyslikkinä. Kun fraseerausta muutetaan ja mukaan otetaan roima vibraatto kaikilla mahdollisilla sormilla, tulos alkaakin kuulostaa orientaaliselta. Tabulatuurin alla oleva T tarkoittaa plektrakäden sormen käyttöä.
Cliffs of Dover on Eric Johnsonin tunnetuin kappale, sehän voitti Grammynkin parhaana rockinstrumentaalina vuonna –91. Biisissä on paljon hajotettuja sointuja sekä keskiosuus, josta seuraava esimerkki muistuttaa. Tämä ei kuitenkaan ole sama sointukulku kuin Johnsonilla, mutta käytössä on samanlainen sävelten kuljetus.
Oheinen teksti liittyy Timo Koskisen toimittamaan haastatteluun, joka on julkaistu kokonaisuudessaan paperille painetussa Riffi-lehdessä (numero 3/2013).
Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa. Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta
