Nayteikkuna

Kenen flat, sun vai mun?

Arkipuheessa vilahtelee usein käsite ”flat”. Milloin annetaan äänityskanavan, milloin vahvistimen olla flattina. Tällä tarkoitetaan yleensä sitä, ettei säätimillä haluta kajota soundiin ja siksi ne asetellaan asentoihin, jotka mielletään neutraaleiksi.


Kun akustinen ääni muunnetaan sähköiseen muotoon, se muuttuu jo itse muunnoksessa jonkin verran, ja sen jälkeen jokainen askel signaaliketjussa muuttaa sitä lisää. Niinpä se mitä kuullaan, kun sähkö jälleen muunnetaan ääneksi, on harvoin varsinaisesti ”flattia” – suoraa ja tasaista. Eikä se olisi useinkaan edes toivottavaa.

Esimerkiksi kitaravahvistimen hommana on saada nimenomaan kitara soimaan mellevästi, eikä sillä ole merkitystä miltä trumpetti, alttoviulu tai tauno tenori sen kautta kuulostavat. Niinpä laitteen taajuusvasteen ei tarvitse olla tasainen ja suora, vaan siinä kannattaa päinvastoin jo alkujaan pyrkiä kyseiselle soittimelle suotuisaan soundin muokkaukseen.

Eikä taajuustoiston tarvitse ulottua edes kovin ylös, sillä kitaran ääniala ei ole kovin laaja. Koko kytkentä ensimmäisestä kitarasignaalia vastaanottavasta komponentista lähtien voidaan ja käytännössä myös valjastetaan soundia muokkaavaksi eikä flattia ylläpitäväksi.

Jos perinteisen kitaravahvistimen ekvalisaattorin säätimiin on merkattu nollakohdat, niin säätimien kääntäminen siihen asentoon ei tarkoita flattia soundia. Se kertoo ainoastaan sen, ettei ääntä muokata enää kyseisellä säätimellä lisää, jos säädin asetetaan tuohon nollakohtaan.

Mikseriin taas kytketään monia erilaisia äänilähteitä, eikä tehtaalla voida tietää haluaako miksaaja käyttää neljää vai neljäätoista rumpumikrofonia, tai kuinka monta laulajaa kokoonpanossa on. Erilaisiin erityistehtäviin optimoitujen nimikko-kanavien sijasta on järkevää varustaa mikseri yleiskäyttöisillä kanavilla, joihin voi kytkeä mitä tahansa tilanne sattuu vaatimaan.

Siihen päämäärään päästään parhaiten, kun mikserikanava suunnitellaan taajuusvasteeltaan mahdollisimman suoraksi ja sen ekvalisaattori sellaiseksi, että sillä voi muokata vastetta joustavasti eri suuntiin. Tässä tapauksessa ”flat” on ihan kuvaava termi, vaikka instrumenttivahvistinta tarkasteltaessa oli aivan toisin.

 

Pannaanko väriä?

Samalla lailla laitteiden erilaiset tehtävät tulevat esiin päätevahvistimissa, joiden kohdalla instrumenttivahvistimien pääteasteilla on aivan erilainen rooli kuin esimerkiksi PA-laitteistossa. Siinä missä instrumenttivahvistimen päätevahvistin palvelee soundia muokkaavan ketjun yhtenä erottamattomana osana, on PA-vahvistimen tehtävänä vain vahvistaa signaalia värittämättä sitä.

Tämä periaate ulottuu vielä pitemmälle: itse kaiuttimiin ja niiden kotelointiin. Kitarakombon kaiuttimia ei yleensä valita toistovasteen tasaisuuden vaan suotuisten poikkeamien vuoksi. Takaa avoimen rakenteen vuoksi ääni myös säteilee ympäriinsä suhteellisen vapaasti, ja siinä suhteessa tällainen vahvistin muistuttaakin akustisia soittimia, jotka pääsääntöisesti eivät ole kovin suuntaavia. Kaikki taajuudet eivät kuitenkaan säteile kaikkiin suuntiin yhtä tehokkaasti, joten käsite ”flat” haastetaan jälleen tässäkin suhteessa.

Studiokaiuttimen suunnittelussa tasainen taajuusvaste ja tarkoin kontrolloitu suuntaavuus taas ovat perusvaatimuksia, ja sama pätee myös yleisäänentoistossa käytettäviin kaiuttimiin.

 

Selkokieltä, kiitos

Termien monimerkityksellisyys ja toisaalta myös käsitteiden löysä käyttö saattavat aiheuttaa pulmia kommunikoinnissa. Viesti voi olla lausujalleen selkeä, mutta jos vastaanottajan tarkastelukulma on eri, ei viestiä ehkä ymmärretä oikein.

Kun muusikko esimerkiksi pyytää äänittäjää jättämään kitaransa tai bassonsa soundin flatiksi linjaan soitettaessa, niin tarkoittaako hän säätimien asettamista niiden nimellisiin nollakohtiin, jotta mikserikanavan soundi todella olisi niin suora kuin se vain suinkin voi olla? Vaiko pikemminkin säätimien ruuvaamista sellaisiin asentoihin, että soundi kuulostaa tyypilliseltä intrumenttivahvistimelta, jonka nupit ovat ”suorassa”?

Vastaus löytyy todennäköisesti melko helposti, jos osapuolet ovat kyllin valistuneita ja tarpeeksi rohkeita avaamaan keskustelun. Kun kumpikin tiedostaa käsitteiden erilaiset tulkintamahdollisuudet ja sen, että samaa yhteistä päämäärää tässä kuitenkin tavoitellaan, pitäisi yhteisymmärryksen kyllä löytyä. Ilman, että kumpikaan kokee olevansa väärässä tai tulevansa nokitetuksi. Mikä on oleellinen seikka, koska tällaista keskustelua ei käydä sitseissä viinilasin ylitse, vaan juuri ennen luovaa taiteellista toimintaa, jolle kurmootetuksi tuleminen sen paremmin kuin oikeassaoleminenkaan eivät anna suotuisaa nostetta.


Kun flat ei ole flat

Mikserikanavan suunnittelun lähtökohtana on yleensä mahdollisimman tasainen (flat) vaste, jota voidaan muovata kulloisellekin äänilähteelle sopivaksi. Kitaravahvistimessa taas pyritään useimmiten bassoa ja preesensaluetta sopivasti (lue: reilusti) korostavaan perusvasteeseen, jota voidaan vielä hienosäätää kitaran ja musiikkityylin mukaan.

Kun kitaravahvistimen nupit ovat keskipäivän asennossa, vaste on tyypillisesti jo valmiiksi reunoilta korostunut ja keskeltä kuopalla. Periaate on sama, vaikka eri vahvistimet ilmentävätkin sitä hieman eri tavoin.

Kun kitara kytketään DI-boksin kautta suoraan mikserikanavaan, huomataan, että ”flat” ei ole aina myönteisessä mielessä suora tai tasainen, vaan se voi myös tarkoittaa latteaa. Silloin on tartuttava ekvalisaattoriin, jotta lattea eli tylsä soundi saadaan eloon.

Kitaravahvistimen ekvalisaattorikaan ei toimi samalla lailla kuin mikserikanavan taajuuskorjain – minkäänlaisia varsinaisia nollakohtia tai plus/miinus-asteikoita ei useinkaan ole, on vain säätimiä, jotka muuttavat jotakin asiaa skaalalla vähemmän – enemmän.

 

•••

 

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin painetussa numerossa 5/2015. Vastaavia tietoartikkeleita lehden edustamilta aihealueilta julkaistaan jatkuvasti uusissa printtinumeroissa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan tilaustoiminnon avulla.

Aiemmin julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla,  taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.

Riffin irtonumeroita myydään myös digitaalisina näköisversioina. Saatavilla ovat numerot 1/2011 ja sitä uudemmat lehdet.
Katso lisää Lehtiluukkupalvelusta.

28.01.2017
|
Teksti: Lauri Paloposki | Piirros: Mari Valotie
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy