Ei löytynyt metsästä mustikoita, mutta pirunmoinen vatukko kyllä.
Donald Leslie (13.4.1911–2.9.2004) tutustui Hammond-urkuihin työskennellessään niitä huoltavassa yrityksessä 1930-luvulla, ja päätyi vuosikymmenen loppupuolella ostamaan itselleen eräät firmassa korjatut urut.
Ne eivät kotioloissa soineet kuitenkaan yhtä komeasti kuin konserttisalissa tai kirkossa. Pieni tila ja kuiva akustiikka tuntuivat olevan myrkkyä sähköuruille, mutta keksijä kun luonteeltaan oli, pettynyt urkuri ryhtyi kehittelemään aparaattia, joka toisi sointiin eläväisyyttä.
Leslien uruille suunnitteleman kaiuttimen tarkoituksena ei alkujaankaan ollut siis toistaa ääntä mahdollisimman alkuperäisenä vaan päinvastoin värittää sitä ronskisti. Tosin päämääränä oli jäljitellä ison tilan pinnoista heijastelevaa sointia, eikä luoda sellaista muljutinta, joksi Leslie-efekti helposti mielletään. Ideatasolla Donald Leslie etsi siis akustisen tilan simulaatiota, toisin sanoen ryhtyi rakentamaan kaikulaitetta. Ei ainoa kerta keksintöjen historiassa, kun tunnettu teknologia ei vielä tue päämäärään yltämistä, mutta tuloksena syntyykin vallan jotain muuta ja toisella tapaa ilahduttavaa.
Ensimmäinen prototyyppi valmistui 1940 ja Donald Leslie esitteli sitä myös Laurens Hammondille (1.1.1895–3.7.1973), joka tyrmäsi keksinnön suorilta. Tyly vastaanotto ei Donaldia nujertanut, hän pisti pystyyn oman Electro Music -yrityksensä ja ryhtyi valmistamaan ja myymään Leslie-kaappeja sekä Hammondien että muidenkin sähköurkujen kanssa käytettäväksi.
Vaikka koko puuha olikin alkanut juuri Hammondeista, mikään erityisen vannoutunut niiden ystävä Leslie ei ollut. Ilmeisestikin suhde oli molemminpuolisesti koleahkoa sorttia, sillä Hammond kielsi jälleenmyyjiään edustamasta Leslie-tuotteita ja vaihtoi vieläpä kaiken kukkuraksi urkujensa liitännät sellaisiksi että ne eivät sopisi Leslien valmistamiin kaappeihin. Suojaus ei ollut pitävä ja tuota pikaa Leslie keksi kuinka hänen roottorikaappinsa saadaan kytkettyä Hammondin urkuihin.
Ajan oloon Leslien kaappi oli monen esikuvaurkurin kalustossa näkyvästi ja kuuluvasti esillä. Ja usein sitä käytettiin vastoin alkuperäistä ideaa ja ohjekirjasen neuvoa. Ensinnäkin maan tavaksi muodostui avata kaapin yksi seinä, että ääneen saataisiin enemmän läheisyyttä ja iskevyyttä. Toisin sanoen luovuttiin ainakin osittain siitä etäisyysvaikutelman hakemisesta, joka oli sysännyt koko jupakan liikkeelle. Ja toisin kuin käyttöoppaassa varoiteltiin, myös putkivahvistimen tehot otettiin käyttöön surutta maksimaalisessa mitassaan, jotta ääni saatiin mureasti säröytymään Leslien ihannoiman putipuhtoisen ja kuulaan kirkkosoinnin sijaan. Tätä kirjoittaessani en löytänyt yhtään mainintaa moisesta väärinkäytöstä mielensä pahoittaneesta herra Lesliestä, joten luultavasti hän oli mielissään, kun keksinnölle löytyi uudenlaisia käyttötapoja ja kasvava joukko uusia ystäviä.
Donald Leslie myi Electro Musicin CBS:lle 1965 ja jäi uuden omistajan leipiin konsultiksi. Laurens Hammondin maallinen taivallus puolestaan päättyi 1973, jonka jälkeen Hammond-yhtiö tunnusti virallisesti Leslien arvon. Kuitenkin vasta 1980-luvulla sekä Leslien että Hammondin brändioikeudet itselleen hankkinut japanilainen Suzuki yhdisti soittimen ja sille suunnitellun kaiutinkaapin yhdessä myytäväksi tuoteperheeksi.
Sähköä ja mekaniikkaa
Leslien alkuperäinen perusmuoto on verraten yksinkertainen. Kaapin sisällä urkujen signaali vahvistetaan 40-wattisella putkivahvistimella ja jaetaan sitten passiivisella jakosuotimella kahteen taajuusalueeseen.
Alle 800 Hz:n kaista ohjataan 15-tuumaiseen kartioelementin toistettavaksi, yli 800 Hz:n kaista puolestaan diskanttielementille.
Kartiokaiutin on sijoitettu kaapin keskimmäiseen, rakenteeltaan suljetun osaston pohjaan siten, että se puskee äänen alimpaan lokeroon. Diskanttikaiutin on puolestaan sijoitettu keskimmäisen osaston kattoon siten, että sen ääni suntautuu ylimpään lokeroon. Jotta ääni pääsee komerosta ulos, on sekä alimman että ylimmän osaston seinämiin työstetty kapoisia viiltoja äänelle kulkea.
Keskimmäinen osasto sen sijaan on umpinainen ja toimii siis kaiuttimen normaalina kotelona kummallekin elementille.
Alakaistaan tuo eloa alimmassa lokerossa pyörivä sylinterirumpu, jonka kyljessä on yksi avoin taho ja sisällä kaareva aalto-ohjain. Sähkömoottorin pyörittäessä rumpua äänen suuntaus muuttuu jatkuvasti.
Ylimmässä lokerossa on sitten oman moottorinsa pyöritettävänä torvi, joka ohjaa diskanttielementin äänen jatkuvasti muuttuvaan suuntaan.
Vaikka alkujaan bakeliitista valmistettu torvi on rakenteeltaan Y:n muotoinen, ääntä johtaa vain sen yksi haara. Toinen puolisko tarvitaan tasapainottamaan rakenne fyysisesti niin, että ilmanvastus ja massa ovat keskiakselin kummallakin puolella samat, eikä torvia ala vaappua tai värähdellä pyöritysliikkeen vuoksi.
Torven suuaukossa on kartion muotoinen kiilapala (phase plug), joka sulkee torven suuaukon keskeltä ja ohjaa ääniaallot torven reunamia myöten. Tämäkin piirre pohjaa Donald Leslien alkuperäiseen päämäärään: ääni piti saada siroamaan ylt’ympäri kaapin ylintä lokeroa, josta se pääsi kuuluville vasta törmäiltyään kotelon sisäpintoihin. Kotelon sisäiset heijasteet, joita pyörivä kaksoistorvi ruokki ja hämmensi, olivat tarpeen ison salin akustiikkaa jäljiteltäessä.
Nopsaan tai hitaasti
Leslie-efektin luonnetta voi muokata soiton aikana vaihtamalla pyörivien suuntaimien nopeutta hitaasta (Chorale) nopeaan (Tremolo) ja takaisin.
Jotta hämmennys olisi äärimmäinen, alemman kaistan sylinteri ja ylemmän kaistan torvi eivät pyöri milloinkaan samaan tahtiin keskenään.
Chorale-valinnalla alakaistan sylinteri pyörii tyypillisesti 40 kierrosta minuutissa, kun diskanttitorven nopeus on 50 kierrosta minuutissa. Tremolo-valinnalla taas bassokaistan suuntain pyörii 340 kierrosta minuutissa ja yläkaistan torvi puolestaan 400 kierrosta per minuutti.
Kaiken lisäksi moottoreiden eroista ja ohjainten erilaisista massoista johtuen vaihto Choralelta Tremoloon tai toisin päin sujuu alakaistalla hitaammin kuin yläkaistalla, jonka keveä torvi asettuu uudelle nopeudelle paljon ripeämmin kuin bassokaistan massiivisempi sylinterirumpu. Kaistat ovat siis keskenään alituisesti muuntuvassa suhteessa.
Paitsi silloin, kun molemmat moottorit pysäytetään ns. DC Brake -toiminnolla.
Monen tekijän summa
Leslien toimiessa äänelle tapahtuu samanaikaisesti kaksi asiaa. Ensinnäkin sen voimakkuus vaihtuu liikkeen mukaan: ääni on voimakkaimmillaan, kun torvi osoittaa kuulijaa kohden ja hiljaisimmillaan kun torvi sojottaa päinvastaiseen suuntaan. Tämä vastaa tyypillistä tremolo-efektiä, joskin vaikutus on melko mieto etäältä kuunneltaessa.
Amplitudin modulointi torven liikkeellä yhdistyy kuitenkin samalla taajuuden modulointiin, sillä puolet kierroksestaan torven suu on kääntymässä kohti kuuntelijaa ja toisen kierroksen puoliskon aikana se pakenee poispäin. Seuraa Dopplerin ilmiönä tunnettu tapahtuma, jossa kuulijaa kohti kiitävän äänilähteen vire nousee ylöspäin, kun taas etääntyvän äänilähteen vire laskee.
Voimakkuudenvaihtelun ohessa syntyy siis myös vireen huojuntaa.
Koska torvi pyörii komeron sisällä ja ääni pääsee kuuluvilla vain tietyistä kohdista, ei tavanomaiselle kaiutinkaapille ominaista suoraa ääntä juurikaan ilmene.
Jo kaapin sisällä pahanpäiväisesti veivattu ääni purkautuu ulos myös moneen eri suuntaan, ja osuu sitten huoneen erilaisiin pintoihin, joilla on erilaiset heijastusominaisuudet. Kuuntelupisteeseen saapuu suoran äänen sijasta moninkertaisesti vaivaantunut ja kaikenlaisten vaihe-erojen kampasuodattama soundi, josta useimmat meistä todella tykkäävät.
Sähköurkujen kulta-aikaa pop- ja rock-musiikissa on eittämättä 60-luku, jolloin äänitystekniikan voimallinen kehitys loi muutenkin puitteita uudenlaiselle ilmaisulle. Hammond ei suinkaan ollut ainoa suosittu merkki; Farfisa, Lowrey sekä Vox näkyivät vähintään yhtä usein lavalla, ainakin osittain suurta pulpettiurkua näppärämmin roudattavien, koottavilla putkijaloilla seisovien kombo-urkujensa ansiosta.
Kuuntelusuosituksia
• Animals: ”The House of the Rising Sun” (1964),
Hammond-urkurina Mike Reed
• The Doors: ”Light my Fire" (1967),
Vox-urkurina Ray Manzarek
• The Pharaohs: ”Wooly Bully” (1965),
Farfisa-urkurina Domingo ”Sam the Sham” Samudio
• Procol Harum: ”A Whiter Shade of Pale” (1967),
Hammond-urkurina Matthew Fisher
• Steppenwolf: ”Magic Carpet Ride” (1968),
Lowrey-urkurina Goldy McJohn
•••
Nämä ohjeet julkaistiin alunperin Riffin printti-numerossa 3/2020, Sennheiser Memory Mic -testin yhteydessä. Kyseinen mikrofoni on suunniteltu avuksi videoiden kuvaamiseen tai striimaukseen älylaitteella – puuhaan, jossa ääni jää usein lapsipuolen asemaan.
Vastaavantyyppisiä tietoiskuja julkaistaan verraten usein Riffin printtinumeroissa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
