Nayteikkuna

Musiikkikritiikki ilmiönä, osa 3 – Onko aloittelijan esitystä arvosteltava samoin perustein kuin ammattilaisen?

Julkiseen arvosteluun liittyy yksityistä mielipidettä suurempi vastuu. Tämä johtaa yhdessä kulttuurimme kohteliaisuustapojen kanssa kirjoitettaessa itsesensuuriin.
Sosiologi Pierre Bourdieu on todennut, että kaikki ilmaisu on sovittelua ilmaisuintressin ja sensuurin välillä. Tämä johtaa kaunisteltuihin ilmaisuihin ja jopa hiljaisuuteen asti.

 

 

Arkielämän sensuuria on, kun henkilö toteaa tutulleen: ”Kuulin, että perheessänne on surua”, kun hänen tarkoituksenaan on kysyä, ”onko totta, että miehesi sairastaa syöpää?”.

Sensuurin mekanismi on lehtikritiikissä sama.”Saksofonistin soitto ei ollut koko ajan puhdasta” on kaunisteltu ilmaus siitä, että ”saksofonisti soitti ajoittain epävireisesti”.

Rehellisyyttä on kritiikissä vaikea vaalia ja ongelma korostuu arvioitaessa tuttua esiintyjää. Mitä sanoa ja miten kollegasta, joka epäonnistuu konsertissa? Riittääkö oma kompetenssi sen sanomiseen? Varsinkin maakunnissa arvostelija joutuu kommentoimaan vääjäämättä tuttujen henkilöiden esityksiä. Tietysti kriitikolla on mahdollisuus kieltäytyä arvostelusta, mutta missä menee jääviyden raja, jotta kritiikkejä ylipäänsä saadaan lehtiin?

Kriitikkona yritän olla ensisijaisesti rehellinen itselleni: sanon sen, mikä mielestäni täytyy tulla sanotuksi. Pyrin muotoilemaan tekstini niin, etten loukkaisi ketään. Ja jos palautetta tulee, yritän suhtautua siihenkin nöyrästi. Jos epäilen ennakkoon mahdollisuuksiani kirjoittaa objektiivisuuteen pyrkien, kieltäydyn laatimasta arvostelua.

Hyvän tekstin tulee olla yksiselitteistä, ellei kirjoittaja tarkoituksellisesti jätä tulkinnan mahdollisuutta lukijalle. Ammattiterminologian määrää kannattaa harkita – on sääli, jos ansiokas kirjoitus jää liian vaikean sanaston vuoksi ymmärtämättä. Pakinan tyylikeinoissa piilee vaara. Esimerkiksi sarkasmi on sukua pilkallisuudelle ja saa usein kriitikon näyttämään näsäviisaalta.

Kritiikin suhteuttaminen on kiehtova pohdinnan aihe. Tulisiko kriitikon kuvata kuultua vain mahdollisimman tarkasti ja todeten, eli absoluuttisesti, vai relatiivisesti eli suhteuttaen kuultu vaikkapa alan huippujen taitotasoon? Monet kriitikot kertovat ottavansa huomioon arvosteltavan iän. Nuorta soittajaa arvioidaan lempeämmin ja neuvotaan enemmän kuin vanhempaa. Eräs kriitikko on kertonut kirjoittavansa lempeämmin maaseudun konserteista kuin Helsingissä esitetyistä konserteista ja ottavansa näin toimiessaan huomioon maaseudun kulttuuri-piirien rajalliset resurssit.

Itse pyrin absoluuttiseen arvottamiseen. Yritän kertoa, mitä konsertissa tapahtui ja miltä se kuulosti, kuvata tunnelmaa ja avata mielenkiintoisia näkökulmia esitykseen. Koetan perustella, mikä oli hyvää ja mikä ei. Vertailevaan arviointitapaan sisältyy se ongelma, että arvioitsija olettaa tietävänsä, mihin vaikkapa tietyn ikäisen soittajan tulisi pystyä. Siihen sisältyy myös epämiellyttävä piirre, että arvostelija olettaa ”ymmärtävänsä” musiikkia enemmän kuin nuori soittaja.

Mielestäni kriitikon tulisi välttää neuvomista ja esittää vain yksittäisen asiantuntijan mielipide – toimia taiteen ensimmäisenä julkisena vastaanottajana. Esityksen konteksti saa tulla esille: kesäisen harrastajateatterin ei tarvitse kilpailla Kansallisteatterin kanssa. Kyllä lukija oivaltaa, että adjektiivi ”loistava” on tietyssä mielessä relatiivinen – jääkiekossakaan kolmosdivaripelin ”loistava onnistuminen” ei välttämättä ole loistava liigatasolla.

Nykyaikainen musiikkiarvostelu on itsessään taiteellinen tuotos. Laadukas kritiikki tulkitsee esitystä ja auttaa tekemään huomioita kuullusta. Se on parhaimmillaan ajatuksia herättävä, jopa lukijaa haastava. Itse mielipiteellä ei ole juurikaan arvoa, vain sen perusteluilla. Lukijan ei myöskään tarvitse olla samaa mieltä kriitikon kanssa. Keskustelemmehan politiikastakin, vaikka emme kaikki edusta samoja arvoja tai puoluetta.

Muistelen lukeneeni Jean Sibeliuksen tokaisseen: ”Tiedätkö ketään kriitikkoa, jolle olisi pystytetty patsas?”. Jos ”Jannen” kyyninen lausahdus pitää edelleen paikkansa, olisi aika korjata asia.  Vuosikymmenten ajan kriitikot ovat antaneet panoksensa niin kulttuurielämälle kuin historiankirjoituksellekin. Hyvä kritiikki on musiikin ja kielen taidetta. Kritiikkiä myös kaivataan edelleen: sekä taiteilijat, konserttiyleisö että laaja lukijoiden joukko haluavat osaavien ammattilaisten avaavan keskustelua ja näkökulmia musiikkiin. Eläköön siis kritiikki ja kriitikot!

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 7/2012 ja se on viimeinen osa kolmen artikkelin sarjasta, jonka ensimmäisen osan löydät tämän linkin kautta ja keskimmäisen osan tämän linkin kautta. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja haastatteluita voit lukea tästä.

 

 

20.07.2018
|
Jaakko Laakso
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy