Nayteikkuna

Vähästä irti enemmän – ei voluumia, vaan kestoa

Yksittäisen äänen painoarvo ei perustu vain sen voluumiin vaan myös kestoon. Usein jälkimmäinen parametri jää huomaamatta, vaikka se tarjoaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia lisätehojen hakemiseen miksauksessa.


Lyhyt bassorummun isku nousee esiin luontaisesti vain voimakkuuden funktiona ja sitä tehostetaan joko koko kanavan tasoa nostamalla tai sitten korostamalla ekvalisaattorilla esimerkiksi vain alinta botnea tai vaikkapa preesens-alueelta löytyvää nuijan läsähdystä.
Toisinaan käy kuitenkin niin, että kaiken ruuvaamisen jälkeen rumpu kuulostaa edelleen voimattomalta vaikka voluumi paiskaa sen jo aivan irti muusta miksauksesta ja suoraan päin kuulijan kasvoja.
Entäs jos hintelyys ei johdukaan äänen taajuussisällöstä vaan siitä, että iskuääni on vain yksinkertaisesti lyhyt ja nopeasti ohimenevä?

 

Ristikkäisiä odotuksia

Akustisesti pitkään soiva bassorumpu on useimmiten miksaajalle hankala käsiteltävä. Se humisee ja kumisee, eikä kumpikaan ominaisuus tuo sointiin rytmimusiikissa yleisesti kaivattua iskevyyttä tai selkeyttä.
Siksi on aivan luontevaa dempata rumpu ainakin osittain. Halutaan hallittu impulssi, joka ei sotke sen paremmin muun setin sointia kuin muuta miksaustakaan. Ja kun kaikki menee nappiin, ei ongelmaa ole. Tallessa on bassarin tymäkkä sointi, jota ekvalisoimalla saadaan tukeva ja erotteleva soundi.

Epätäydellisessä maailmassa kaikki ei suju Strömsön malliin ja miksausvaiheessa voidaankin törmätä siihen, etteivät ekvalisointi ja kanavaliuku tuo ratkaisua pulmaan: bassarista puuttuu jotain, mutta kun sitä jotain koettaa lisätä, niin tilanne ei ainakaan parane.

Ensimmäinen ajatus saattaa olla, että vaihdetaanpa alkuperäinen ääni sampleen ja homma hoituu. Toisinaan alkuperäisen korvaaminen samplella ei syystä tai toisesta käy kumminkaan päinsä tai se tuottaa liian manipuloidulta kuulostavan, keinotekoisen ja miksauksesta erilliseksi rönsyksi ponnahtavan soundin.
Onneksi on toinenkin tapa (ja varmasti kolmas ja neljäs, joita en ole koskaan tullut ajatelleeksikaan…) – muokataan soinnin kestoa eikä sen voluumia.

 

Tuplataan, ilman kuittia

Kikka perustuu kahden rinnakkaisen prosessointikanavan käyttöön niin, että sama lähdesignaali jaetaan sellaisenaan kumpaakin. Ensimmäistä kanavaa kohdellaan kuten bassarikanavaa kohdeltaisiin muutenkin – sen soundia voidaan muokata ekvalisoimalla niin pitkälle kuin menetelmä tuottaa hyvää, muttei yhtään pitemmälle väkipakolla.

Toisen kanavan tarkoituksena on vain täydentää ensimmäistä tuomalla siihen jotain mikä ensimmäisestä puuttuu – soinnin kestoa. Tämä onnistuu, kun kanavan inserttiin kytketään viivelaite jolla jokainen yksittäinen isku saadaan monistettua.

Viiveaika haetaan aivan muutamien millisekuntien mittaluokasta ja tässä skaalassa seitsemän on jo hirmuisen iso lukema. Sopiva asetus löytyy tapauskohtaisesti kokeilemalla, sillä bassorummun vireellä on oleellinen osuutensa asiaan.

Pelkkä monistaminen tuottaa kuitenkin helposti yhtä sotkuista jälkeä kuin akustisesti pitkään soiva rumpukin ja siksi tartutaan seuraavaksi rinnakkaiskanavan ekvalisaattoriin. Jos sen varusteluun kuuluu alipäästösuodin, voidaan ensin käyttää sitä ja leikata reilusti koko ylärekisteri pois keskialueelle asti. Alimmalla bassokorjaimella puolestaan lähdetään reippaan korostuksen suuntaan ja pyritään etsimään bassarin soinnista sellainen ydintaajuus, joka antaa soinnille jykevää pohjaa.
Jos korjain on täysparametrinen, operoidaan verraten kapealla kellokäyrällä, jotta korostus pysyy kokonaisuudessaan syväbasson alueella eikä alempi keskialue tukkeudu sivutuotteena. Ja jos kanavassa on myös ylipäästösuodin eli bassoleikkuri, otetaan se käyttöön ja leikataan varmuudeksi kaista poikki alhaalta viimeistään 20 Hz:n kohdalla, kenties jo ylempääkin.
Keskialueen korjaimella huolitellaan kokonaisuutta, mikäli bassari tuntuu vyöryvän alemmalla keskialueella muun bändin varpaille. Tai toiseen suuntaan, jos halutaan jäljitellä rummun rungon sointia.

Tämän jälkeen palataan viive-efektin säätöihin ja kokeillaan kuinka vaikuttaa, kun vähennetään monistettavien kopioiden määrää pienentämällä feedback-arvoa, tai lisätään kopiomäärää suurentamalla feedback-asetusta. Myös viiveen pituus voi kaivata kevyttä säätöä tässä vaiheessa.
Jos rinnakkaiskanavan soinnissa on syntikkaan vivahtava vieterimäinen robottisoundi, on viiveen asetuksissa jotain pielessä. Todennäköisesti viiveaika on liian pitkä tai feedback-arvo liian suuri, mahdollisesti molemmat. Tavoitteena ei ole saada aikaan pärinää vaan ainoastaan leventää sointia hieman.

Miksauksessa varsinainen bassarikanava avataan sille tasolle, jossa se kyllä kuuluu, mutta jossa se edelleen synnyttää tunteen siitä että jotain vielä kaivataan. Siihen vastauksena uitetaan mukaan rinnakkaiskanavan humahdusta sen verran, että kokonaisuus muodostaa täyteläisen soinnin.

Otollinen hetki

Periaatepiirros havainnollistaa viiveajan vaikutusta muodostuvaan summasignaaliin.

Todellisuudessa bassorummun kalvon liike lepotilasta ensin eteen ja sitten taaksepäin ei ole täysin symmetrinen, eivätkä näin muodoin myöskään aaltomuodon positiivinen ja negatiivinen puolisko ole toistensa täydellisiä peilikuvia.
Ekvalisoinnin johdosta alkuperäinen ja rinnakkaiskanavan signaali eivät myöskään vastaa tismalleen toisiaan, mutta summautumisen periaate pätee kuitenkin.

 

Jos viive vastaa pituudeltaan neljännesaaltoa, alkaa summasignaali vääntyä kanttiaallon suuntaan (kuva 2).

 


Jos viive vastaa pituudeltaan puolikasta aaltoa, viivästetty signaali syö alkuperäistä (kuva 3). Näillä main voi kuitenkin kokeilla myös viivästetyn signaalin vaiheenkäännön vaikutusta summautumiseen.

 


Tälle niksille otollinen viiveaika on kuitenkin niin lyhyt, että viivästetty signaali ampaisee liikkeelle hyvin pian alkuperäisen jälkeen (kuva 4).

Haarukka sopivalle viiveajalle riippuu rummun vireestä, sillä se määrittää rummun perustaajuuden, joka on tässä operaatiossa kriittinen parametri.
Oletetaan, että rumpu olisi viritetty tuottamaan 50 Hz:n perustaajuus ts. 50 edes-takaista värähdystä sekunnissa. Yhden värähdyksen kesto on silloin 20 ms, puolikkaan 10 ms.
Kuten edellä mainittiin, neljäsosa-aaltoa vastaava viive alkaa jo vääntää summasignaalia kanttiaalloksi, joten lähtöoletuksena viiveen olisi tässä tapauksessa oltava alle 5 ms.
Käytännössä olen päätynyt alle kolmen millisekunnin käyttöön ja feedback-asetukseen, jolla alkuperäinen isku monistuu korkeintaan kolmeksi kopioksi. 

Aivan oma lukunsa on pitempien viiveaikojen luova käyttö erilaisten vieterimäisesti pärähtelevien ja robottimaisesti käyttäytyvien soundien tuotannossa. Niitäkin saa esiin akustisesta bassorummusta pelkällä viiveellä. Siitä vaan, kokeilemaan… 

Huom.
• Tämäkään konsti ei päde kaikkiin ongelmiin.
• Viiveen mitta, feedback-asetus, ekvalisointi ja kanavien keskinäinen balanssi riippuvat aina kyseisestä kappaleesta ja sen temposta, tyylisuunnasta sekä muun muassa seuraavista muuttujista: millä ja miten raita on soitettu, kuinka matala tai korkea on rummun viritys, missä ja kuinka se on äänitetty, mitä muita soittimia samaan miksaukseen on määrä saada mahtumaan…
• Koska viiveen idea on oikeastaan tuottaa keinotekoisia ensiheijastuksia täyttämään transientin jälkeistä tyhjää tilaa, voi viiveen sijasta kokeilla myös tilakaiun käyttöä. Jos kaikulaitteessa on ensiheijastusten (early reflections, first reflections) simulointiin oma ohjelmansa, kokeillaan sitä. Pieni huone (room) tai levykaiku (plate) ovat usein nekin käyttökelpoisia, kunhan kaikuaika on todella lyhyt, tai sen voi vaimentaa erikseen pois ja käyttää pelkät ensiheijastukset.
• Tämän artikkelin päätarkoitus on innostaa kokeilemaan konstia, josta voi jossain tiukassa paikassa olla suurikin ilo ja ennenkaikkea haastaa pohtimaan sävelen voimakkuuden ja sävelen keston merkitystä jopa sellaisen soittimen kohdalla, jota tyypillisesti pidetään lyhyitä iskuääniä tuottavana.
 
Tämä artikkeli on alunperin julkaistu Riffin painetussa numerossa 1/2015. Se julkaistiin uudelleen verkossa, koska aihe on on ajaton. Vastaavan tyyppisiä artikkeleita julkaistaan jokaisessa Riffin numerossa.

Riffiä myyvät  hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Riffin löydät myös Lehtipisteen hyllyiltä. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

17.03.2016
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy