Nayteikkuna

Vähästä irti enemmän – rumpusoundia parilla mikrofonilla

Ennen oli pulaa tallentimen raidoista, nykyisin kyllä raitoja piisaa, mutta monella pikkupajalla tai itse äänittävällä muusikolla saattaa olla mikkejä ja etuvahvistimia niukalti. Puutteen saneleman pakon lisäksi löytyy kuitenkin vapaaehtoisiakin syitä äänittää vähemmällä mikrofonimäärällä: esimerkiksi vaiheistuksen ja selkeyden varjelemisen vuoksi.


Rumpusetin ympärille sijoitellaan usein lähes automaattisesti luvuton määrä mikrofoneja, niin lähelle kuin etäämmällekin. Ihannesoundi on luonnollisestikin aina tyyli- ja estetiikkakysymys, mutta jos haussa on perinteinen, selkeä ja erotteleva rumpusoundi, saattaa vähemmällä kaluston määrällä päästä käypään tulokseen. Tässä jutussa tutustutaan kahteen erilaiseen menetelmään.

 

Mikrofonien määrästä riippumatta kannattaa muistaa perinteinen 1:3-sääntö. Vuotojen ja vaiheistuserojen vaikutusten minimoimiseksi kahden samaa ääntä kuulevan mikrofonin keskinäisen välimatkan tulisi olla kolme kertaa sen pituinen kuin niiden etäisyys äänilähteestä on. Tämän toteuttaminen setin tuntumassa on kuitenkin usein hankalaa jo itsessään. Siinä yksi lisäsyy pyrkiä karsimaan kaikki ne mikrofonit, joille ei ole todella hyvää perustetta.
 

Metodi A – monona tai stereona

Hämmästyttävän usein monofoninen rumpusoundi toimii aivan komeasti. Stereolla saa enemmän avaruutta ja ilmaa sointiin, mutta aina sille ei ole kuitenkaan tarvetta tai käyttöä. Metodi A:ta voi soveltaa kummin vain ja mikrofonimäärä on valinnasta riippuen kolme tai neljä.

Bassorumpu ja virveli saavat ihan normitapaan omat mikkinsä. Jäljelle jää yksittäinen overhead tai overheadpari, joka sijoitetaan niin, että se kuulee koko setin mahdollisimman tasapainoisesti niin setin fyysisen koon ja siihen sisältyvien eri soitinten voimakkuuksien suhteen kuin äänen taajuussisällönkin osalta. Suuntakuvioksi suosittelen alussa herttaa ja joko hajautettu pari tai X/Y-asetelma toimivat kumpi vain.

Kun tomimikkejä ei käytetä, törmätään usein siihen että silloin kun overhead-soundi on hyvä, tomit jäävät ponnettomiksi ja kun tomeihin ruuvataan ytyä, muuttuu symbaaleiden sointi tukkoiseksi. Lisäksi tomien runsaampi syöttö kaikuun on hankalaa, kun etenkin virveli ja bassorumpu, mutta myös hihat ja symbaalit tuppaavat varastamaan kaikushown aina fillien välissä.

Lääke vaivaan on yksinkertainen: ensin kloonataan alkuperäinen, muokkaamaton overheadraita siten, että kopio on täsmälleen sama ja samanvaiheinen alkuperäisen kanssa. Jos tallennusohjelma sallii, voi tällaisen kaksoiskappaleen tehdä pelkkään prosessointikanavaan, eikä varsinaista audiodataa tarvitse kopioida lainkaan. Riittää, että on kaksi täysin erillistä miksauskanavaa, joilla työsteteään samaa raakamateriaalia.

 

 

Kopioitu raita tai kanava käytetään tomisoundin rakentamiseen, ja koska kriittiset symbaalit hoituvat alkuperäisen raidan kautta, voi tätä raakamateriaalia myllyttää mielin määrin. Ensivaiheessa siivotaan ekvalisaattorilla pois sellainen audioaines, jota tomeihin tulee jo overhead-kanavan kautta – diskanttia ei tarvita nyt nimeksikään ja preesensaluekin välittyy overheadien kautta. Jäljelle jää alakerta, josta haetaan tomeihin tukeva pohja bassorekisteriä kuitenkaan tukkimatta.
Kun sellainen löytyy, voi alkuperäisen overheadin avata jälleen pääasialliseksi kuunneltavaksi ja tomijytinää nostetaan sitten sen tueksi tarpeellinen määrä.
Jos kaikki on mennyt hyvin, tämä tomeille pyhitetty rinnakkaiskanava täydentää overheadsoundia ja yhdistelmä soi yhtä jykevästi kuin erillisillä tomien lähimikeilläkin tallennettuna – mutta selkeämmin, sillä lähimikkien ja over-headien välistä vaihe-eroa ja sen aiheuttamaa sohjoa ei ole. Jos asiat ovat oikein hyvin, voi overhead-kanavasta leikata nyt hieman alakertaa pois, jolloin kokonaisuus yleensä selkiytyy entisestään.

Ratkaistavana onkin enää tomien kaiuttaminen, jossa avuksi otetaan mikserikanavan dynamiikkaosasto.
Koska pääosa setin yleissoundista tulee overhead-kanavasta, voi rinnakkaista tomiraitaa siistiä joko gatella tai ekspanderilla aika roimastikin ilman, että kokonaisuus alkaa pumpata. Usein tulos on kuitenkin luontevampi, jos kanavaa ei sulje gatella kokonaan vaan ainoastaan vaimennetaan tomi-iskujen välisiä jaksoja vaikkapa kuudesta kahteentoista desibeliä, jolloin erottelu on yleensä jo erinomainen ja yleissointi säilyy yhä vakaana. Samalla kaiulle saadaan vain ne tomi-iskut, jotka halutaankin kaiuttaa.

Vihjeeksi kerrottakoon, että vastaavasti virveliraidan kloonaus saattaa toimia silloin, kun pitää saada yhdellä mikrofonilla tallennettu kalvoon lyöty perusmäjäytys ja kanttiin kopautettu kapulan isku soimaan kunnolla.
Ja silloin, kun kaikuun on hankala saada syötettyä sopivaa soundia oikealla voimakkuudella ja ilman vuotoja.
Viimeksi mainitussa tapauksessa kopioitua raitaa käytetään luonnollisestikin vain kaiun syöttöön, ja signaalireitti katkaistaan niin, että tämän kanavan kuiva ääni ei tule lainkaan mukaan miksaukseen.

 

Metodi A tilasoinnin kera

Overheadien lisäksi tallennetaan usein äänityshuoneen sointia etäämmälle sijoitetuilla tilamikeillä. Jos etäisyyttä on tarpeeksi ja tila on riittävän iso, toimii aito akustiikka kaiun tavoin. Pienemmässä huoneessa on lyhyempi sointi ja se myös ponnahtaa seinistä nopeasti takaisin, minkä vuoksi se liimaantuu toisenlaiseksi osaksi soundia.

Tilamikkien asemoinnissa on monta tyyliä ja koulukuntaa ja niin niiden sijoitusta voidaan hahmottaa esimerkiksi setin fyysisen koon tai stereokuvan keskikohdan paikantumisen mukaan – samalla kun tasapainoillaan lähempää lattiatasoa löytyvä tumman bassovoittoisen ja ylempää huoneesta haettavan kirkkaamman soundin välillä.

Kun tulee miksauksen aika, muodostaa lukuisten mikrofonien yhdistely omanlaisensa haasteen: vaikka eri mikrofoneilla on kokonaisuudessa eri tehtävä ja niiden taajuusvastetta voi rajata ja sisältöä muokata ekvalisoimalla sen mukaisesti, jää väistämättä myös päällekkäisyyksiä joilla etäisyyserojen tuottamat vaihe-erot sohjoonnuttavat summautuessaan soundia. Erityisesti pienessä tilassa vaikutus saattaa olla pikemminkin sakea kuin ilmava.

Tilamikkien ”siirto” jälkikäteen ei tässä suhteessa korjaa tilannetta, sillä ne kuulevat suoran äänen lisäksi huoneen eri heijastuksia, ja summa sisältää usein enemmän heijastuksia kuin suoraa ääntä. Tuo paketti taas on itsessään todenmukainen vain siinä pisteessä, jossa mikrofoni on äänityshetkellä sijainnut.
Kun mikrofonia jälkikäteen ”siirretään” ajastuksella lähemmäs settiä, saattaa suoran äänen vaiheistus kohentua jonkin verran, mutta samalla tilamikrofonien ja overheadien kautta välittyvien heijastusten kohdalla eranto kasvaa. Tosin tämä on osin myös estetiikkakysymys – tietyn tyyppinen sohjoinen rumpusoundi syntyy juuri edellä mainitulla tavalla.

Palataan alkuperäiseen mottoon ja vähennetään lisää vaihtamalla herttakuvioisten overheadien tilalle kahdeksikot tai pallot. Ehkäpä voidaankin luopua myös niistä tilamikrofoneista. Kun äänityshuone, setin vire, soittotapa ja musiikin genre nimittäin kohtaavat kultaisessa leikkauksessa, saattaa sopivalla over-headien sijoituspaikalla ja mikrofonin suuntakuviolla löytyä myös tilasointi samalla kerralla. Ja vaiheistuksen suhteen ihanteellisessa paketissa. Lopputuloksena on kuitenkin erilainen soundi kuin herttamikeillä äänitettäessä, sillä klooniraidan käyttöä leimaa tilasoinnin suurempi määrä ja se vaikuttaa myös esimerkiksi kaikujen käyttöön.


Metodi B – Glyn Johns

Vähemmillä mikrofoneilla äänitettäessä rumpusetti kuulostaa usein yhtenäisemmältä ja ikään kuin yhdeltä soittimelta monen erillisen instrumentin sijasta. Jos tavoitteena on tällainen akustisen setin luonnollinen sointi tilassa, johon se on sijoitettu, kannattaa uhrata myös tovi erään Glyn Johns -nimisen äänittäjän kehittämään menetelmään.
Glyn Johns sovelsi tätä asettelua jo äänittäessään The Beatlesia ja soundia voi kuulla esimerkiksi 1970-luvun alun Led Zeppelinin, The Whon ja Rolling Stonesin tuotannoissa. Elokuvallisen esimerkin menetelmästä voi katsella youtubesta, jossa on nähtävillä The Beatlesin viimeinen yhteinen esiintyminen levy-yhtiönsä toimitalon katolla Lontoossa. 

 

 

Glyn Johns -metodi perustuu kahteen erikoisella tavalla sijoitettuun, suuntaavaan overhead-mikkiin. Näistä ensimmäinen asetetaan suoraan rumpujen yläpuolelle ja suunnataan kohti virveliä. Toinen asetetaan rumpujen sivulle, korkeudeltaan noin vaaksan verran lattiatomin yläkalvoa korkeammalle, ja se suunnataan lattitatomin yli kohti virveliä. Kriittinen asia on etäisyys: kummankin overheadin tulee olla täsmälleen yhtä kaukana virvelin lyöntikalvon keskipisteestä.

Mikkien signaalit panoroidaan vastakkaisiin äärilaitoihin ja kas: setti soi juuri niin komeasti ja hyvässä balanssissa kuin rumpalin soittotaito antaa myöten. Loistavan yleissoinnin tueksi kaivataan kuitenkin usein vielä erillistä mikkiä sekä bassarille että virvelille, mutta ne ovatkin sitten jo kuin yksinkertaisia lisukkeita maittavalle pääruoalle.


Kiitokset Martin Kantolalle antoisasta ajatustenvaihdosta tämän artikkelin käsikirjoitusvaiheessa ja erityisesti Glyn Johnsin mainitsemisesta.

 

Muistilista mikityksen testaajalle:

• kunnolliset rummut + asialliset kalvot asiallisesti viritettynä
• miellyttävästi soiva huone, mitä pienempi sen vaimennetumpi
• kolme tai neljä asiallista mikrofonia
• vahvistimet mikrofoneille, jollei ääni-interfacessa ole
• testirumpali, joka soittaa tasalaatuista komppia ja hallittuja fillejä

 

•••

 

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin painetussa numerossa 5/2014. Vastaavia tietoartikkeleita lehden edustamilta aihealueilta julkaistaan jatkuvasti uusissa printtinumeroissa. 

Järeämpää tietoa äänestä  ja äänityöstä löytyy Jukka Laaksosen kirjoittamasta audiotyöläisen käsikirjasta Äänityön Kivijalka ja monikanavaiseen tilaääneen keskittyvästä Eero Aron teoksesta Tilaääni.  

Käytännön äänitysvinkkejä ja perustietoa äänittämisestä löytyy myös Silja Suntolan kirjoittamasta klassikosta "Luova Studiotyö".

Em. kirjat kuuluvat Riffin kustannusyhtiön Riffi-julkaisut-sarjaan, josta löytyy myös soitonoppaita yms. alan kirjallisuutta. Näihin tuotteisini voi tutustua kätevästi tämän sivuston kauppaosiossa

Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan tilaustoiminnon avulla.

Aiemmin julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla,  taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.

Riffin irtonumeroita myydään myös digitaalisina näköisversioina. Saatavilla ovat numerot 1/2011 ja sitä uudemmat lehdet.
Katso lisää Lehtiluukkupalvelusta.

01.07.2017
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy