Nayteikkuna

Aamukahvilla – Mikko Raita panoroi musiikin kattoon

Mikko Raita on innostunut. Juri ja Miska Sepän säveltämä musiikki Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -elokuvaan on juuri saatu miksatuksi, ja urakkaa varten Studio Kekkosen tarkkaamoon asennetut kattokaiuttimet ovat lunastaneet paikkansa. 

 

Ja oikeastaan enemmänkin, sillä täysin odottamattomana bonuksena studion isäntä voi nyt päivän päätteeksi kaapaista tuottajan sohvalta tyynyn niskansa alle ja heittäytyä lattialle selälleen kuuntelemaan päivän saldoa stereona niiden kautta.

Varsinainen syy lisäkaiuttimiin oli kuitenkin tuotantotiimin päätös hyödyntää kymmeneen itsenäiseen kaiutinkanavaan perustuvan uuden Dolby Atmos -formaatin mahdollisuuksia myös elokuvan musiikissa. 

Järjestelmänä Atmos on enemmän kuin pelkkä fyysisten kaiuttimien ja niitä syöttävien kanavien kokonaisuus.

– Ensinnäkin on ns. Atmos Bed, joka on siis 7.1.2, tai 9.1 kanavaa, miten sen nyt haluaa sanoa. Pohjana siinä on 7.1, johon lisätään overheadiksi stereopari, alustaa Mikko Raita aihetta.

Kekkosen tarkkaamon varhaisempi 5.1-kuuntelu muutettiin ensin 7.1.-muotoon asentamalla sivukaiuttimet ja kaventamalla takakaiuttimien asemointia. Valmistautuminen Atmosta varten vaati vielä kattoon kiinnitettävän lisäparin.

– Monessa tarkkaamossa se overhead ajetaan kahdesta kattokaiutinparista, mutta mä ratkaisin tämän niin, että se ajetaan vain yhdestä parista suoraan kuuntelupisteen linjassa. Edessä ei olisi ollut oikein kunnollista ripustuspistettä ja tämä on kumminkin aika pieni huone jossa on muutenkin pieni sweet spot. 

Kaiuttimet sikseen, paljon tapahtuu niiden taustalla, näkymättömissä vaan ei kuulumattomissa. 

 – Atmos-standardi sisältää lisäksi ns. objekteja, joita voi olla 118 kappaletta. Ne ovat monokanavia, joita voi vapaasti panoroida, mutta ne skaalataan tilan mukaan. 

Käytännössä Atmos-järjestelmälle kerrotaan miten monta kaiutinta teatterisalissa on ja mihin ne on sijoitettu. Sen jälkeen automatiikka sijoittaa objektit suhteessa huoneen kokoon.

– Äänisuunnittelija ja loppumiksaaja Pekka Karjalaisen kanssa tehtiin se valinta, että musiikki miksattiin pelkkään bed-muotoon. Ihan sen takia, että bed delay-kompensoidaan, mutta objekteja ei kompensoida. Siitä olisi voinut syntyä vaiheongelmia, jos osa vaihesuhteisista jutuista olisi ollut bedissä ja osa objekteina. Kaikki panorointiratkaisut tehtiin siis tavallaan ihan vanhaan tyyliin. 

Alkuun tosin pohdittiin, olisiko musiikissa ollut sellaisia objekteiksi sopivia elementtejä, joilla olisi voinut leikitellä panoroimalla ne vasta loppumiksauksessa.

– Kyllä mä loppujen lopuksi vähän sain hullutellakin, mutta tein sen perinteisillä panoroinneilla. Äänisuunnittelijalla sitten oli kaikenlaisia kärpäsiä ja muita erikseen…

 

Sertifikaatilla vai ilman?

Atmos on Dolbyn kehittämä ja valvoma järjestelmä, ja nimen käyttö vaatii sertifioinnin. Periaatteessa kuka tahansa voi kyllä rakentaa tarkkaamon, jossa miksaa musiikkia Atmosta varten – aivan kuten muihinkin surround-formaatteihin – mutta virallisen leiman saa vasta Dolbyn siunauksella. Tässä tapauksessa elokuvan loppumiksaamossa, Meguru Film Soundilla.

Mikko Raita ei peittele oma asemoitumistaan epäviralliselle puolelle.

– Mun toimintahan on niin villiä kuin voi olla. Tää on kuitenkin vaan mun oma työhuone, tehty yksinyrittäjän konsteilla ja kustannukset minimoiden.

 

Levollisen syvää äänikuvaa

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittajan scorea Raita kuvaa melko perinteiseksi, jousivetoiseksi ja akustishenkiseksi, joten äänen painopistekin löytyi luontevasti enimmäkseen etusuunnassa.

– Sitten on sellaisia kohtauksia, joissa nyt vaikka päähenkilölle tapahtuu jotain ja se antaa mahdollisuuden pitää hetken aikaa hauskaa koko kolmiulotteisella äänikentällä.

Lisäperusteen suhteellisen konventionaalisessa miksauksessa pitäytymiseen antaa se, että hulppeasti kymmenkanavaiseksi tehty äänimaailma supistetaan 5.1-järjestelmiin tavallisia teattereita varten. Tuossa vaiheessa takakaiuttimien sijainti muuttuu ja sivukaiuttimet poistuvat kokonaan käytöstä, joten 7.1:ssä niiden väliin panoroimalla sijoitetun äänen lokalisaatio ja voimakkuus eivät enää vastaa alkuperäistä. Ja myöhemmin sama miksaus muunnetaan edelleen stereoksi televisioon.

– Sillä on merkitystä, miten se down-miksaus toteutuu… 

Vähiten muuttuvat etukanavien keskinäiset suhteet, joten kriittisten asioiden varjelu puoltaa miksauksen ydinasioiden painotusta eteen. Reunaehdot ovat ankarat myös taiteellista syistä.

– Musiikki ja ääni ovat aina kuvalle alisteisia. Niiden pitää tukea tarinaa. Jos mä hankkisin yleisölle jollain kikkailulla ylimääräisiä niskan liikkeitä, niin mä olisin tehnyt työni todennäköisesti huonosti, kuvailee Mikko Raita todeten heti perään, että kaikilla ratkaisuilla on oltava aina selvät perusteet koska kyse on yhteistyöstä, jossa säveltäjät, ohjaaja ja äänisuunnittelija ottavat jokainen kantaa lopputulokseen.  

Jos jousistemmojen hidas nosto etukaiuttimista kattoon tihentää kohtauksen tunnelmaa, se on hyvä tehokeino. Jos hetki on oikea, solistin ääneen voi loihtia eteerisyyttä panoroimalla sen avaruuteen. Ja päähenkilön kokemaa tunnetta voi myös ilmentää vyöryttämällä teknobiitin yleisön takaa salin eteen.

 

Herkkyyttä jousistolla 

Elokuvan jouset äänitettiin Finnvoxilla ja kyseessä oli studion ensimmäinen Atmos-kuunteluun tarkoitettu tuotanto. Sopivan mikityksen haarukointiin osallistuivat Raidan lisäksi studiopäällikkö Risto Hemmi sekä äänittäjä Daniel Hagström, joka myös taltioi kollegion alkuun saatteleman jousisession loppuun.

– Yhdessä tuumittiin, mitkä vois olla hyviä lisäambiensseja tähän. Semminkin kun Finnvox ei ole valtavan korkea, eikä siellä ole tarjolla sellaista luontevaa mikitystä yläpuolelle. Etusuuntaan otettiin aika standardi, Decca Tree eli kolme palloa left-, center-, right-panoroinnilla. Sen lisäksi sitten sellainen Finnvoxin vakio-surround-asetelma jonka lisäksi haettiin kaksi tai kolme ekstraparia katto ja sivukaiuttimia varten.

Soivaa lopputulosta Raita kuvailee hybridiksi, jossa kuultavista jousista jopa puolet on synamaailmaa, ja kontrabasso kokonaan virtuaali-instrumentti. 

– Oikeita jousia on enemmän niissä kohdissa joihin tarvittiin herkkyyttä, ja syntikoita silloin, kun haluttiin massaa Hollywood-tyyliin, Raita kiteyttää jakopolitiikan. 

Scoren maukkaat perkussiot rumpusettejä myöten ovat konepohjaisia, mutta kitaroita sen sijaan äänitettiin sitäkin hartaammin Kekkosen tiloissa. 

– Akustisella kitaralla on iso rooli ja sitä mietittiin tosi paljon, että millä saadaan lämmin ja kotoisa, mutta hirmu laadukas soundi. Kaikenlaisia äänityspaikkoja ja kamoja puntaroitiin, kunnes lopulta se kulminoitui sellaiseen sessioon, johon Tuomas Wäinölä oli palkattu kitaristiksi. Hän oli vielä erikseen miettinyt sopivaa soitinta ja hakenut sitten MES-soitinlainaamosta vuoden ’41 Gibsonin akustisen sillä mielellä, että ”tällä se todennäköisesti onnistuisi”.

Kitara vaikutti lupaavalta, vielä puuttui mikitys, jolla tuottajan kuvailema soundi löytyisi.

– Tein sitten sellaisen mikityksen, olisiko siinä ollut 11–13 mikkiä, joista monet ihan siinä kitaralla, osa kauempana. Vaihtoehtoisia optioita jopa niin, että siinä oli useampia erilaisia MS-pareja, joista pystyi hakemaan sopivaa soundia keskikanavaan ja laidoiksi.

– Voittava kombo oli Studio Kekkosen Neumann U48 (se, johon Shirley Bassey on laulanut) sivukanavana ja sadan euron kiinalainen nauhamikki keskikanavana. Izotopen RX-kohinanpoistoa joutui kyllä näyttämään sille nauhamikille, mutta siinä oli sellainen jännä yhdistelmä ilmavuutta sivuilla ja pehmeä etusuunta. Ei varmaan mikään tonmeister-oppikirjan mukainen ratkaisu. Mutta sellainen, että nyt on hyvä! 

Osa julmasta mikrofonimäärästä käytettiin ambienssitarkoituksiin, johon Kekkosen alle 20 neliön äänityshuoneesta löytyi yllättävän käyttökelpoisia tilasointeja, aivan seinien läheltä. Oleellinen seikka, koska hyvilläkään kaikulaitteilla ei aina saa puhallettua pelkkään lähimikitykseen samanlaista henkeä kuin tilan luonnollista sointia tallentamalla.

– Akustinen soitin soi aina siinä huoneessa ja se huone muuttaa myös sen akustisen soittimen lähisoundia. Jos polkasee bassorumpua tuossa Kekkosen soittotilassa ja samaa rumpua Finnvoxilla tai Sonic Pumpissa, niin se lähisoundikin voi kuulostaa erilaiselta.

Ja tuostapa kaarretaan vielä toviksi Finnvoxin jousisessioon, jossa tilamikkeihin kokeiltiin menestyksekkäästi aivan toisenlaista, Risto Hemmin kanssa juonittua asettelua. 

–  Hyvä ambienssisoundi saatiin hyvin läheltä jousia, kun siihen laitettiin vain sermi väliin. Se demppasi vähän yläpäätä, että sinne jäi ylätajuuksien osalta jäljelle vaan sitä diffuusia materiaalia. Miksatessa sille saattoi sitten täällä näyttää viivelinjaa, jolloin se vaikutti isomman huoneen soundilta.

Konstit on monet ja tarve synnyttää keksinnöt, sanotaan.

•••

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja sai ensi-iltansa perjantaina 24.8.2018, juuri ennen tämän jutun ensijulkaisua Riffin printtinumerossa 4-2018. Elokuvan levityksestä vastaavan Nordisk Film -yhtiön mukaan sen näki avausviikonlopun aikana 39 144 katsojaa. Lukemalla se kiilasi vuoden kotimaisten elokuvien paalupaikalle. 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 
 
15.09.2019
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy