Nayteikkuna

Anssi Kela – sormenjälki melkein jokaisella raidalla

Tekijänsä nimeä kantavan cd:n ainoa vieraileva soittaja on saksofonisti Heikki Halme. Kaiken muun Anssi Kela on laulanut ja soittanut itse. Hän myös vastaa sävellyksistä sekä sanoituksista, sovituksista ynnä äänityksestä, ja sinettinä kaikelle kannessa on kasvokuvan sijasta sormenjälki. Aihetta haastatteluun siis. 


Seitsemän kuukauden työskentelyn tuloksena valmistui 15 kappaletta, joista valmiille levylle mahtui mukaan 10. Viimeisenä joukkoon seuloutui Levyhylly pelastaa – kappale, josta kaikki oikeastaan jo noin vuotta aiemmin alkoi.
GarageBandilla hahmoteltu biisidemo syntyi hiukan kuin vahingossa 1980-luvun soundeilla ja meiningillä, ja se poikkesi radikaalisti kaikesta Kelan siihen mennessä tekemästä musiikista.

”Mä kuuntelin, että tästä tuli nyt tämmöinen, että mitäs mä tällä”, kuvailee Kela ensituntojaan.

Tyylilajiltaan outo biisi jäi aluksi syrjään kuittauksella ”no nyt tuli tehtyä tommoinen”, mutta kun kuukaudet kuluivat, huomasi Kela kuitenkin palaavansa demoversioon aina silloin tällöin ja inspiroituvansa siitä pikkuhiljaa. Syntyi ajatus, että ”tää on nyt ehkä jokin viitta johonkin suuntaan, pitäisikö vaan rohkeasti heittäytyä”.

Asioiden edistyessä ennusmerkin asema vain vahventui ja siitä muodostui ”tietynlainen referenssi – tohon suuntaan mennään, katotaan mitä tapahtuu”.
Referenssi johti nopeasti ääriviivoin hahmoteltuun, vahvaan visioon kokonaisesta levystä. Vaikka tekijä itse kuuli musiikin olemuksen päässään, tarkempaa suunnitelmaa tai täsmällisiä yksityiskohtia ei kuitenkaan vielä ollut muille jaettavaksi. 

”Oli niin vahva visio ja kuuli sen musan omassa päässä tietyllä tavalla – tuli ajatus siitä että ehkä se on iisimpää tehdä itse kuin että haalisin kaiken maailman soittajia ja yrittäisin niille sitten selittää sen vision.” Johtopäätös oli selvä: ”Mun täytyy omin käsin kaivaa ne pään sisällä soivat jutut esiin.”
Vaikka itsenäinen työskentely omin päin on hidasta ja raskasta, saa sen vastapainoksi myös jotain arvokasta: aikaa, ja vielä lisää aikaa. Toisin kuin studiossa, jossa ”on aina takaraivossa se, että ollaan tuhlaamassa jonkun aikaa ja rahaa.”

Ja juuri aikaa uuden luotaamiseen Kela itselleen halusi, sillä se myös ”antaa sattumalle mahdollisuuden”. Sattumalle, joka johdattaa parhaimmassa tapauksessa positiiviseen riskinottoon ja studion paineessa usein syntyvien, turvallisuushakuisten kompromissien ulkopuolelle. Taksamittarin raksuttaessa kun ei ole varaa etsiä päiväkausia soundeja, joiden löytymisestä ei ole takeita. Kelalle motiivi on yksiselitteinen: ”Halusin sen vapauden että voin kokeilla tietämättä johtaako se johonkin.”

Eivätkä kaikki polut kokeneellakaan tekijällä aina johda sellaiseen paikkaan, joka miellyttäisi. Niinkin on käynyt, että kahden viikon työstön tulosta kuunnellessa lauluntekijä on joutunut toteamaan ”ettei tää vaan toimi tällaisena”. Lisämuokkaamisen sijasta vuorossa on koko tiedoston deletointi ja paluu aloitusruutuun uutta lähestymiskulmaa etsien.
”Se on vaan hyväksyttävä osana tätä prosessia, että jokainen askel ei vie aina eteenpäin.”

Työskentely yksin on arvojen vaihtokauppaa, jossa toisinaan yksi hyvä on vaihdettava toiseen, kun molempia ei voi samalla kerralla saada.

”Hyvänä puolena on, että tulee just semmoinen, kun korvien välissä kuulee. Huono puoli taas sitten se, että kun mukana on muita muusikoita, niin sieltä tulee panosta, uusia ideoita, erilaisia kulmia… Huomaa, et mä en ollutkaan miettinyt tota juttua noin, että tonhan voi soittaa tollakin tavalla ja sehän onkin parempi! Se inputti jäi nyt puuttumaan, mutta mä nyt tein tämän tällä lailla; Soololevyn isolla S:llä.”

Biisin alkujuuri

Uuden kappaleen teko voi alkaa hyvin pienestä. Kimmokkeena voi olla jokin yksittäinen soundi, sana tai tekstirivi – mikä milloinkin. 
”Jos olisikin jokin kaava, että tästä kun aloittaa ja tekee näin ja näin, niin sitten siitä syntyy biisi”, aprikoi Kela, mutta toteaa samaan hengenvetoon kuitenkin, että näin on toisaalta mielenkiintoisempaa, kun prosessi kehittyy osin ennustamattomin tavoin. Hankalaksi hän kertoo kokevansa, jos pitää tuottaa teksti johonkin ennalta valittuun tarkoitukseen tai agendaan. Se kahlitsee liikaa ja olo käy epämukavaksi.

Niinpä esimerkiksi yhteiskunnallisesti kantaa-ottavaksi tulkittava Superkuu syntyi ilman ennakkoaikomusta. Laulun syntykipinäksi riitti, että Kela katseli keikkamatkallaan toukokuussa 2012 auton ikkunasta luonnottoman suurelta näyttävää täysikuuta, taivaankappale kun sattui juuri parahiksi osumaan kiertoradallaan sopivasti siihen kohtaan joka on lähimpänä maata. Se saa todellakin kuun näyttämään 14 prosenttia tavanomaista suuremmalta ja ilmiölle on nimikin, superkuu.
Tiedotusvälineiden laajalti käyttämä sana, jota maistellessa lauluntekijän mielessä alkoi kehittyä tulevan biisin idea, tai pikemminkin tarve kirjoittaa inspiroivan sanan ympärille laulu.

Palefacen mieleen tuova teksti alkoi muotoutua vasta myöhemmin, tutulla tekniikalla: ”Mulle käy aika usein niin, että hyppään sivustakatsojaksi ja seuraan kuinka se biisi kirjoittaa itse itseään. Ja totean sitten, että tämmöinen tuli.”

Vertaus Palefaceen ei Kelaa hätkähdytä, hän tunnistaa yhteyden ja tietää altistuneensa parin viime vuoden aikana juuri Suomi-räpin vaikutukselle. Vaikka Kelan musiikki on melodiallisempaa ja laulettua, ”niin se tekstin flow on sieltä”.

Palava silta taas käy esimerkiksi kappaleesta, jossa alkujaan oli vain mukiinmenevältä tuntunut kertosäe, jonka varaan muu osa kappaleesta on rakennettu. Massiivisista kuoro-osuuksista ei alkuvaiheessa ollut vielä suunnitelmaa, mutta jälleen kerran sattuma, intuitio ja yhden ratkaisun taipumus johtaa kohti seuraavaa muotoilivat lopullisen kappaleen. Lopulta gospel-henkinen kuoro-osuus koostui peräti 86 raidasta, joita laulaessaan Kela mitteli uteliaana ja ennakkoluulottomasti myös muuntautumiskykynsä rajoja: 
”Jos sieltä kuuntelee yksittäisiä raitoja, niin jotkut niistä on kyllä aika hassuja – yhden raidan lauloin aivan hynnisenä ja toisen vedin axel rosena…”

Raitojen määrä tuottaa sakean ja kiinteän yhteissoundin, vaikka kuoron koko ei suoraan korreloikaan raitojen määrään: ”Ei se kuoro minusta niin isolta kuulosta kuin jos 86 henkeä olisi laulamassa. Siinä on kuitenkin vain yksi ihminen ja vaikka miten koettaisi muunnella laulutapaa niin on vaan tämä yksi suu, josta kaikki tulee.”

Kokeellisuus kuoro-osuuksissa on oikeastaan vain jatkoa sille, mikä alkoi sooloraitoja laulaessa. Kela kertoo lähestyneensä tällä levyllä laulua uudelta kantilta, taustalla havainto siitä, että ”Suomessa tuntuu olevan vallalla sellainen kulttuuri, että sanat lauletaan jotenkin asiallisen toteavasti, kun pelätään ylitulkintaa. Ja sitten ei tulkita ollenkaan.”

Kun aiemmissa studiosessioissa on menty muutamilla otoilla per kipale, niin nyt menetelmänä oli laulaessa syventyä pieniinkin yksityiskohtiin niin pitkään, että lopputulos oli juuri mieleinen. Ja nimenomaan tulkinnan – soundin ja fiiliksen suhteen – ei niinkään täydellistä sävelpuhtautta tai absoluuttista äänitys-jälkeä tavoitellen. Niinpä Kela, jonka keskeisenä mottona levyä tehdessä oli ”parempi överit kuin vajarit”, antoi tässäkin kohden itselleen reilusti liekaa ja eläytyi lauluihin aiempaa vapautuneemmin.

Erilaisia biisinkirjoitustapoja edelleen pohtiessaan Kela yllättäen täräyttää käypänä vaihtoehtona ”plagiaatin”. Ja täsmentää nopeasti tarkoittavansa esikuvan tavoin inspiroivaa kappaletta, joka sytyttää halun tehdä itse samanlainen, samaa tunnelmaa huokuva tai samaa aihepiiriä käsittelevä biisi.

Uudella levylläkin on mukana tästä lähtökohdasta syntynyttä materiaalia, mutta ”matkalla tapahtuu kaikkea, eikä siitä valmiista lopputuloksesta enää tunnista mistä se on alkanut. Kyllä, plagiointi on hyvä tapa, suosittelen”, tokaisee Kela ilkikurisesti naurahtaen.

Kaikki tietokoneessa

Kun ajatus levyn tekemisestä kotona oli varmistunut, tarvittiin hankkeeseen soveltuva kalusto. Yhtenä valintaperusteena oli pitää laitteisto mahdollisimman helposti liikuteltavana, jos vaikka tulisi eteen rumpujen tai jonkin muun soittimen äänitys toisaalla. 

Kaiken keskuksena palveli MacBook Pro, jossa keskeiset ohjelmat olivat Pro Tools äänitykseen, Arturian softasynakokoelma syntikkasoundeihin sekä Addictive Drums rumpuraitojen tekoon. Kuuntelu hoitui AKG:n K 501 -kuulokkeilla ja ääniliityntänä tietokoneelle toimi Apogee Duet 2. Äänitysmikrofoniksi Kela hankki AKG:n uuden polven C 414:n, eikä minimalistiseen ”karvalakkisettiin” muuta sitten tarvittukaan. 

Äänitys ja ohjelmointi on tehty 100-prosenttisesti MacBookin sisällä ja sama linja jatkui, kun Jyrki Tuovinen miksasi levyn, hänkin omalla kannettavallaan.

Alkuun laitteiston niukkuus hieman arvelutti tekijää, joka myöntää miettineensä ”Pitäisikö ostaa jotain putkietuasteita, tai muita”, mutta ”levyjä ammatikseen tekevien kavereiden” konsultointi ohjasi pidättäytymään lisäinvestoinneista. Pääasia oli saada ääni sisään koneeseen kunnolla, ja jos tarpeelliseksi osoittautuisi, niin kaikenlaisia muokkaimia ”pystyy sitten hyvin miksauksessakin ajamaan. Turha ruveta hirveästi lauluraitoja ajelemaan putkien ja kompuroiden läpi äänitysvaiheessa.”

Loppujen lopuksi tarvetta ulkolaitakalustolle ei ilmennyt myöhemminkään, sillä kun ”Tuovinen miksutteli, niin ei silläkään mitään sellaisia ollut, plugareilla mentiin.”
Yhteisymmärrys päämäärästä syntyi luontevasti, eikä Kelan tekemistä raakamiksauksista yksikään muuttunut totaalisti toisenlaiseksi: ”Se oli enemmän sellaista puleerausta, että saa sen soimaan mahdollisimman hyvin.”

Soundien hakua

Kelan aiempiin tuotoksiin verrattuna kosketinsoittimet ovat huomattavan keskeisessä roolissa. Valtaisaa laitekokoelmaa ei työhuoneella kuitenkaan ole: ”Nää mun syntikat on tässä – kaksi vanhaa Rolandia. Latasin itselleni Arturian paketin, siinä on Moogit, Arpit, Oberheimit, Jupiter-kasit, Prophet-vitoset… Se mun hiekkalaatikko oli läppärillä soundien suhteen. Nykyaika helpottaa aika paljon, mallinnukset on sillä tasolla, ettei mulle tullut mieleen äänitysvaiheessa, että pitäisi lähteä metsästämään alkuperäisiä mistään.”

Oman vision toteuttamisessa oikeiden soundien metsästyksellä oli ratkaiseva merkitys ja siihen myös kului aikaa. Ohjelmointiin Kela ei kuitenkaan uppoutunut kyynärpäitään myöten, toiminta oli luonteeltaan ”enemmän sitä presettien kelausta”. Valmiit soundit kelpasivat monesti sellaisenaan, tai kevyellä ruuvailulla. Aivan tyhjästä luotuja, räätälintyönä tehtyjä soundeja ei mukana ole: ”Taidot ei ole vielä sillä tasolla, että olisin ihan lähtenyt nollasta ohjelmoimaan uusia soundeja.”

Valmiita soundeja Kela myös yhdisteli tarkoitukseen sopiviksi paketeiksi: ”Suurin osa synasoundeista on semmoisia että siinä soi useampi soundi päällekkäin. Ensin löysin jonkun hyvän soundin, joka kaipasi kumminkin jotain lisää.”  

Selkeätä kaavaa ei tässäkään toiminnassa kuulemma ollut ja sattumalle annettiin mahdollisuus puuttua tapahtumien kulkuun. Väliin ”tiesin jutun ja etsin sille soundin”, väliin taas toisin päin, ”soundi löytyi ensin ja se soundi johdatti eteenpäin”.

Puuha toi mieleen myös takaumia vuosien takaa: ”Tietynlainen ympyrä sulkeutui. Faija oli kosketinsoittaja ja siellä oli työhuoneessa syntikoita, Oberheimia ja DX-seiskaa… Hiippailin joskus sinne, laitoin luurit korville ja virrat synaan päälle ja rupesin vääntelemään niitä nappuloita – ai tosta tulee tommosta suhinaa. Samanlaiset fiilikset oli nyt, kun luurit päässä pläräsin ja ruuvailin soundeja, juurille palaamista.”

Syntikkamaailman ohella soundimallinnusta käytettiin myös kitararaidoilla. Vahvistimen mikitys alkoi yksinkertaisesti vaikuttaa tarpeettomalta, kun kitaroiden ”rooli tällä levyllä oli olla enemmän siellä bändin seassa”, ja koeäänitysten jälkeen olo oli sellainen, että ”ei tää nyt mun mielestä vaadi sitä, että mun pitäisi raahata vahvistin tähän ja mikittää se”.

Kela korostaa, että menettely sopi tähän tuotantoon, mutta ei välttämättä kaikkeen musaan ja aina: ”Jos olisi kitaravetoinen levy, missä yksittäiset kitarasoundit olisivat tosi keskeisiä, niin en usko että silloin olisin toiminut tällä tavalla.”

Sama riittävän laadun ajatus tulee ilmi myös akustisissa kitaroissa, joita äänittäessään Kela toteaa olevansa melko suurpiirteinen. Sen paremmin mikin kulmaa kuin etäisyyttäkään ei kovin pitkään hierota vaan huomio on soittamisessa ja hankkeen viemisessä eteenpäin.

Sopivaa soundia hakiessa kitaran vaihto toiseen on vakiokonsteja, mutta uusi oivallus tätä levyä tehdessä kuulemma oli, ettei koko biisiä tarvitse vetää välttämättä myöskään yhdellä ja samalla bassolla alusta loppuun, ”bassoa voi vaihtaa siinä missä kitaroitakin”.

Suurimmaksi osaksi levyllä äänessä on Fender Musicmaster ’71, ”jossa on hiotut kielet ja aivan tumppu soundi”. Toinen leimallinen soundi tulee Levoton tyttö -videollakin näkyvästä 12-kielisestä Hamerista, jolla on tuotu hiukan lisää sävyä ja nostetta kertosäkeisiin. Eri bassojen vuorottelu ja osin myös tuplaaminen eivät levyltä hyppää kuulijan silmille, eikä normikuuntelussa asiaan välttämättä kiinnitä tietoista huomiota. Näillä konsteilla on haettu hienovaraisia nyansseja sävymaailmaan, ja siinä on myös onnistuttu.

Rummut ja niiden soittaminen

Levyn kaikki rummut ovat peräisin koneesta, eikä mukana ole ainuttakaan akustista rumpusettiä. Avainasemassa on Addictive Drums -ohjelma, jonka lisäksi joitakin soundeja on kaivettu esiin Kelan museoikäisestä 808-rumpukoneesta. Tässä kohden projekti on muovautunut kokonaan uuteen uskoon matkan varrella: ”Alkuperäinen ajatus oli, että mä teen pohjiksi rumpuraidat ensin Addictive Drumsilla ja sitten jossain vaiheessa vien tän session studioon ja tulee joku oikea rumpali soittamaan noi raidat, että saadaan elävää soittoa. Aika meni eteenpäin ja mä jatkoin äänityksiä ja ne oli koko aika ne Addictive Drums -raidat siellä pohjalla niin niihin tottu ja tykästy… Mietin, että okei, jos nyt mentäis studioon ja se rumpali tulisi soittamaan, niin mitä mä pyytäisin siltä, millä tavalla mä haluaisin sen soittavan? Se mun tilaushan olisi, että soita just tollee. Mikä lisäarvo siinä ny sit olis? Mä olin kumminkin miettinyt tosi tarkkaan, duunannut sinne kaikki fillit ja aksentit… Oikeasti miettinyt mimmoinen se rumpuraita on. Tuli semmonen fiilis että tällä mennään!”

Aivan hatusta ei Kela rumpuosuuksia ole lähtenyt tekemään: ”Mä en ole hyvä rumpali, mutta kyllä mä osaan soittaa. Mulla on tieto ja näkemys siitä millä tavalla rumpuja soitetaan, miten se rakennetaan… Jos mä olen hiirellä piirrellyt rumpuraidat ja mulla on selkeä näkemys, että miltä mä haluan sen kuulostavan, niin ei sitä tavallaan voi kutsua soittamiseksi – ohjelmointikin on väärä sana – millä termillä sitä pitäisi kutsua?”

Taustalla on myös työn edetessä herännyt omien käsitysten uudelleen arvionti: ”Levyä tehdessä on joutunut venyttämään aika tavalla omaa ajatusta siitä, että mitä on soittaminen. Esimerkiksi syntikkaraidat voi tehdä kahdella tavalla, kun on softa-syna. Ne voi soittaa kontrollerilla ja ohjelma piirtelee sen pohjalta midi-palikat sinne midi-editoriin. Tai sitten mä voin vetää ne paikoilleen suoraan hiirellä. Ja jos mä teen kaksi raitaa, joista yhden soittamalla ja toisen hiirellä niin ne voi kuulostaa ihan samalta vaikka vaan toinen niistä on soitettu. Että missä kulkee soittamisen raja?”

Ja sama peilautuu myös edellä mainittuihin rumpuraitoihin: ”Vaikka tuolla ei oikeasti ole kukaan rumpali soittanut niin kyllä mä jollain tasolla koen, että mä olen itse soittanut ne… Oma ajatus on venynyt siihen suuntaan, että soittaminen on enemmän jonkinlaista visiota ja näkemystä siitä instrumentista.”

Täysin rumpalimaiseen, setillä soitettavissa olevaan tekstiin Kela ei pakonomaisesti pyrkinyt, vaan lähestymiskulma valittiin aina kappaleen mukaan: ”Koneellisemmat jutut meni selkeästi soundi edellä, niissä mä en murehtinut yhtään sitä, että onko nää oikeasti soitettavissa. Tarkoitus oli, että ne kuulostaakin kone-rummuilta. Mutta sitte taas tämmöiset live-rummuilta kuulostavat raidat, niissä on groove-lähtöinen ajatus.”

Rumpuraitojen teko tarjosi myös mielenkiintoisen tavan syventyä jonkun toisen soittajan minuuteen: ”Hauska oivallus kun tajus, että mähän voin apinoida tunnettujen rumpaleiden juttuja, esimerkiksi päätösraita Parasta aikaa, mikä on hyvin E Street Band -tyyppinen juttu, sinne duunailin semmoisia fillejä, joista ajattelin että just Max Weinberg voisi soittaa tähän kohtaan.”

Levyltä keikalle

Tätä nimenomaista visiotaan Kela kertoo rakentaneensa todeksi pala palalta nimenomaan levyn ehdoilla ja niitä mahdollisuuksia käyttäen, joita levyä tehdessä voi ylipäänsä käyttää: ”Mä en murehtinut lainkaan sitä, että miten nää jutut tullaan sitten oikeasti toteuttamaan livenä. Ne on kumminkin kaksi niin eri juttua, tehdä levyä ja soittaa livenä… Olisi jotenkin hassua lähestyä sitä levyn tekemistä niiden keikkojen kautta: että en mä nyt voi laittaa tänne näin montaa erilaista kitararaitaa, kun me ei pystytä soittamaan niitä livenä… Ajattelin, että on tyhmää kahlita itsensä jo ikäänkuin siihen keikkaan.”

Levymateriaalin oli alunperin määrä olla kepeätä poppia, mutta sen siirto lavakelpoiseen muotoon on sittemmin osoittautunut haasteelliseksi: ”Siinä on ollut meillä aika iso työmaa, että ollaan saatu noista bändisovitukset. Treenikämpällä huomattiin, että tää on vaikeinta musaa mitä mä tähän mennessä oon tehnyt! Tää ei olekaan enää sitä, että otetaan kitara syliin ja ruvetaan harjaamaan geetä ja ceetä ja aletaan laulaa siihen.”

Materiaali on nyt soittoteknisesti vaativampaa ja mukana on paljon ”rytmisesti hirveän tarkkaa juttua, mitä on jo vaikea ajaa sinne tikapuuhermostoon. Aika paljon sellaista, mitä pitää ihan motorisesti treenata.”

Esimerkkinä Kela mainitsee kappaleen Levoton tyttö, jossa kitara tuplaa bassokuvion ja sen päälle täytyy myös laulaa: ”Että saa sen menemään skarpisti – ei onnistu ihan ekalla heittämällä”.
Materiaalin syntikkapitoisuus tuottaa sekin pulmia ratkottavaksi, silllä bändissä on kaksi kitaristia, mutta vain yksi kosketinsoittaja. Soundi onkin keikoilla Kelan mukaan hieman kitaravetoisempi kuin levyllä.

Bändi on kuitenkin se, jonka varassa mennään. Kaikki on keikoilla soitettua, eikä koneelta oteta tukea tai laajennuksia miehistön suoritteisiin. Rumpalilla on setin ohessa Rolandin sähköpädi, jonka soundit on otettu albumin raidoilta, mutta kaikki niilläkin tulostuva musiikki soitetaan oikeasti lavalla. Kovalevyä tai sekvensseriä ei taustalla pyöri ja perustekin on selkeä: ”Elävä musiikki on elävää musiikki siinä täytyy antaa mahdollisuus lennossa muuttaa asioita. Jos tekee mieli viipyillä jossain osassa vähän pitempään, niin sitä voidaan sitten pari kiertoa jatkaa – ettei olla kovalevyn orjia siinä mielessä, että nyt on pakko mennä kertsiin koska se rupeaa tuolta jo automaattisesti tulemaan.”

Soittajan monta roolia

Instrumentalistina Kela mieltää itsensä ensisijaisesti kitaraa soittavaksi basistiksi, ja luokittelee kosketinsoitinten hallintansa lähinnä auttavaksi. Rumpujen soittokin sujuu ainakin jollain tapaa, joten monilahjakkuudesta voitaneen puhua, semminkin kun oma biisituotantokin on sangen mittava: ”Tiedostan, että mulla on musiikillisia lahjoja, mutta en ole vaan koskaan ottanut selvää miten pitkälle ne riittäisivät, jos koettaisi viedä ne äärimmilleen; sellaiselle Pekka Kuusisto-Marzi Nyman-tasolle.”

Soittimen hallinnan ja teknisen virtuositeetin tavoittelussa Kela antaakin itsestään kuvan jollei nyt laiskana niin mukavuuden haluisena, vaikka myöntääkin, että ”joskus alle kaksikymppisenä oli sellainen ehkä puolen vuoden periodi, jolloin mä treenasin määrätietoisesti hirveitä tuntimääriä ja pidin jopa harjoituspäiväkirjaa – sillä meiningillä, että musta tulee maailman paras basisti… tai ainakin nopein”.

Solistiselta kunnianhimolta veti maton alta havainto, että vähempikin soittotaito riittää omien kappaleiden tekemiseen ja esittämiseen, siihen toimintaan jonka Kela kuitenkin tunsi itselleen läheisimmäksi. Ei huono ratkaisu.

Ajantasaista tietoa Anssista löydät hänen nettisivustoltaan.
 

Oheinen Lauri Paloposken toimittama ja kuvittama artikkeli on ilmestynyt alunperin Riffin printtinumerossa 3/2013 ja siitä on aiemmin julkaistu netissä ainoastaan lyhyt näyteosuus. Vastaavan tyyppisiä laajoja henkilöhaastatteluita julkaistaan jokaisessa paperille painetussa Riffin numerossa. 

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

11.11.2015
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy