Ben Granfelt – vähemmän säröä, enemmän melodiaa

Sävykkäästi laulava kitara-soundi sekä blues-soitosta kumpuavien soolojen tarttuva melodisuus ovat pätevä yhdistelmä, joka on avannut suomalais-muusikolle ovet myös kansainvälisille estradeille.


Kun Ben Granfelt tarttuu kitaraan, alkaa tapahtua asioita. Isännän otteella hän pistää soolot laulamaan, riffit jytisemään ja kompit tukemaan biisiä ja muuta bändiä. Vankalle työskentelylle on ollut käyttöä lukuisissa bändeissä: Gringos Locos, Guitar Slingers. Leningrad Cowboys, Wishbone Ash, sekä tälläkin hetkellä aktiiviset Los Bastardos Finlandeses ja oma ryhmä Ben Granfelt Band. Uralle mahtuu myös 11 soololevyä, ja lisäksi mies on kysytty vieras kitara- ja vahvistinklinikoilla, jollaista hän oli juuri ennen haastatteluakin vetämässä.

– Meni tosi hyvin ja porukkaa oli kiitettävästi paikalla. Kerroin niiden kitaroiden ominaisuuksista, joita itse soitan, mielipiteeni soittamisesta ja elämästä muusikkona sekä stooreja, mitä olen urallani kuullut ja nähnyt, hän kertoo työpäivästään.

– Olen ollut monessa bändissä ja vaikka minut on pyydetty mukaan tai olen itse kasannut porukan, olen ottanut ohjaimet omiin käsiini. Minulla on aika voimakkaat mielipiteet siitä, miten asiat menee sekä bisnesmielessä että soittamisesta. Esimerkiksi nyt bändini treenaa uuden toisen kitaristin Marko Karhun kanssa. Hän on tosi pätevä soittaja, mutta minä päätän, miten stemmat menee. Ainakin kun kyse on minun biiseistäni. Arri-ideat ovat aina tervetulleita kaikilta bändin jäseniltä ja olisi vaikea päästä ulos omasta formaatista, jos itse tekee ihan kaiken. Toisesta suunnasta katsominen on välillä ihan pakko, jos ha-luaa edistyä kitaristina.

Mikä on käsityksesi kitaran roolista bändissä? Rummut ja basso antavat hyvän pohjan biisille, mutta rokki alkaa siinä vaiheessa, kun kitara tulee mukaan.
– Tänään juuri sanoin klinikalla, että fiilis lähtee, kun kitara iskee power chordin. Ajatellaanpa vaikka Los Bastardos Finlandeses’ia, joiden kanssa olen tehnyt kaksi levyä, toinen tuli juuri ulos. Suurin muutos, jonka olen tehnyt sille bändille, on että nyt soitetaan paljon vähemmän. Sillä saa jutun paljon voimakkaammaksi ja isommaksi. Puhun nyt sekä kompeista että sooloista. Jätetään väliin ilmaa ja annetaan rumpujen ja basson täyttää tilaa.

Entäpä bändeissä, joissa mukana on harmoniapohjaa luovat koskettimet?
– Kosketinsoittaja voi kymmenellä sormella rakentaa tosi ison soinnun ja meillä on kitaralle vain neljä sormea. Harva kosketinsoittaja soittaa riffejä, vaan pikemminkin maalailee ja tuo tukea ja lisää väriä sekä isoutta kitaran riffien alle. Bändissäni oli koskettimissa Kasper Mårtenson, joka teki homman tosi hyvin. Hänellä oli progetausta, ja kun sanoin millaista haluan, hän osasi muuttaa ne omiksi jutuikseen ja keksi toimivat sovitukset.

– Toisen kitaristin tehtävänä bändeissäni on antaa rytmikkyyttä siinä missä koskettimet ilmavuutta ja mieluummin haluan alle ilmaa kuin äänivallia. Olen siinä mielessä vanhan-aikainen, että taustalle sopivat Hammond-urut, klavinetti, Rhodes ja Wurlitzer sekä synamatto – mutta ei mitään 1980-luvun mattoja minulle.

Bastardosin single Smokin’ Dynamite on oiva esimerkki ilmasta kitarariffien välissä.
– Se onkin minun ja Bryn Jonesin biisi. Olli Kykkänen on selkeästi komppikitaristi ja minä soolokitaristi. Yritän kääntää riffejä siten, että soittaisin vastakohtia hänelle. Tämän biisin säkeistössä soitamme samalla lailla, bridgessä samaa riffiä, mutta Olli matalalta ja minä ylempää ja kertosäkeessä meillä on eri riffit. Jos kaksi kitaraa soittaa koko ajan samaa, se paksuntaa sointia, mutta ei välttämättä tuo mitään lisää.

– Rokkibändissä on hyvä olla komppikitara soolon alla. Tosin ostin juuri Deep Purplen uuden levyn (Now What?!), jossa Don Aireylla on tosi rokkaavat Hammond-soundit, melkein kuin kyseessä olisi Jon Lord. Siinä on erilainen esimerkki komppisoundista: kun Blackmore soitti sooloa, Lordin säröiset urut kuulostivat melkein kuin toiselta kitaralta.

 


Nivaska soololevyjä

Granfeltin toistaiseksi uusin soololevy – ja hänen urallaan jo yhdestoista, joukossa muutamia keikkataltiointeja – on nimeltään Melodic Relief, ja se on kokonaan instrumentaalinen. Stratocasterin sointi on tällä levyllä hyvin keskeistä.

Vieläkö on mahdollista tehdä instrumentaalihittejä kitaralla tyyliin Shadows tai Focus ja saada ne soimaan kaikkialla?
– Kaikki haluavat tehdä hyvän levyn ja hyviä biisejä. Kun nuo mainitut bändit tekivät hittejä, ei ollut muuta, joten kaikki kuulivat ne ja totesivat ’vau, ihan mahtavaa’. Mutta tuota vau-faktoria ei enää ole, koska musiikkia ihan laidasta laitaan tulee ulos niin valtavasti joka viikko. Miten siitä määrästä voi poimia seuraavia maailmanlaajuisia hittejä, Granfelt pohdiskelee.

– Olen tehnyt paljon soineita instrumentaalibiisejä tilauksesta, kuten Slapshot MM-jääkiekkoon ja muihin urheilujuttuihin ja yöllä radiota kuunnellessani kuulen omia biisejäni sieltä. Minusta uudella levylläni on pari sellaista biisiä, joista kaikki voisivat tykätä, mutta minun levyni löytävä kuulijakunta on pieni. Teen kitaraklinikoita ja keikkoja sekä soolo-levyjä, jotka myyvät sen tuhat kappaletta – uusimman levyn painos on tämän vuoden loppuun mennessä myyty, mikä takaa sen, että seuraavakin voidaan tehdä. Tykkään laulamisestakin ja haluan parantaa taitoani. Siihen tapa on tehdä paljon keikkoja akustisen kitaran kanssa. Seuraavalle levylle onkin taas tulossa laulubiisejä.

Levyllä ja keikoilla soi intensiivinen ote tekemisissäsi.
– Mitä enemmän soitan, sitä varmemmaksi olen tullut. Nuorena oli kiire ja piti soittaa enemmän. Klinikoillakin puhun siitä, miten olen miettinyt asioita: esimerkiksi Les Paulin kanssa on käytössä kaksi mikkiä ja volyymitasot. Pelkistetysti vain kitaran ja käsien avulla voin luoda fraseerausta ja silti saada siitä paljon irti. Soitan sekä plektralla että sormilla näppäillen

– Soittonihan perustuu bluesskaalaan, mutta haluan saada väliin muitakin ääniä. Itse kuulen soitossani Jeff Beck- tai Gary Moore -vaiheet, mutta välistä huomaan ihan oman juttuni, sitä mikä minulle tulee luonnostaan. Tiettyjä likkejä viljelen aika paljon, kuten kaikki muutkin – olen varastanut ja lainannut niitä ja muuntanut omikseni – eikä vuonna 2013 ole mahdollista keksiä jotain täysin uutta. Eikä minua kiinnostakaan keksiä, koska tykkään siitä, mitä teen.

– Sooloni kulkevat aika usein kolmisointujen kautta. Jos biisi menee A-mollista, voin käyttää G-duurin kolmisointua pohjana C:n kautta kulkemiseen ja vasta sitten siirryn A-molliin. Klinikoilla oppilaat kysyvät, mistä melodisuus tulee sooloihini ja luulen, että selityksenä on se, että opettelen sointuja, mistä kaikista kohdista jonkun soinnun voi soittaa ja käytän soinnun ääniä ennen siirtymistä pentatoniseen skaalan.

 

Bluesia AOR-mausteilla

Otetaanpa muutama biisi Melodic Relief’ilta tarkempaan käsittelyyn – nimikappalehan nousee aina albumia edustavaksi.
– Se on shufflekappale, koska tykkään bluesista. En kuitenkaan jaksa kuunnella livenä pelkkää kolmen soinnun bluesia, vaan haluan mukaan muutakin soinnullista väriä. Siksi keksin mukaan muita sointuja, jotka ovat ulkona bluesin V-IV-pur-kauk-sesta. Voin soittaa tähän säkeistön ihan blues-fraseerauksella, mutta bridgeen ja kertosäkeeseen saan melodisuutta. Se taas tulee rakkaudesta amerikkalaiseen AOR-musiikkiin: Kansas, Foreigner, Styx, Journey… diggasin näiden melodisista kappaleista ihan mielettömästi skidinä. Siksi kertosäe on nostettu A-mollibluesista C:hen ja mukana on duuria ja mollia ja iloinen loppu duurissa.

– Keskiosassa on stemma, joka on ihan Wishbone Ashia. Biisissä mukana on saksalainen Thomas Blug, yksi suosikki-kitaristeistani ja ihan loistava Statocasterin soittaja.

Levyn päätösbiisinä on Because We Still Can.
– Se taas on nimileikki ja jatkoa edellisen albumin Jeff Beckmäiselle instrumentaalille Because We Can. Saksassa pari naista kysyi keikalla ”why do you play that instrumental music so much?”, johon vastasin ”because I can”. Sävelsin sen nimisen biisin ja nyt halusin tehdä vielä toisen ja tämäkin on fuusiomaista Jeff Beckia. Instrumenttina on Stratocaster ja efekteinä Octavia soolossa ja Leslie-pedaali väliosissa. Kasper Mårtenson soittaa kiipparisoolon – halusin vähän Jan Hammerin tyylisen.

– Gary Moore Time (GMT) on ihan suora kunnianosoitus ja soitan sen Les Paulilla. Mahdollisimman melodista ja siitä on tullut livesuosikki. Guitar Tech taas on ihan Jeff Beckiä, sormilla soittamista, paitsi soolossa.

Studiossa äänitetyt soolot ovat improvisoituja, mutta soitat samoja biisejä livenäkin. Pyritkö tarkkaan toistamaan levyn sooloja keikalla vai jääkö keikalle vapaat kädet?
– Kyllä jää. En osaa ulkoa kaikkea studiossa soitettua ja yksi syy tähän on tuottaja Santtu Lehtimäki, teknisesti taitava kitaristi. Hän halusi joistakin sooloista jopa 25 ottoa ja olin siinä vaiheessa jo niin vihainen että meinasin viskata häntä kitaralla päähän. Sitten hän käski minut pois ja miksasi sooloista sellaisia, että en meinannut tuntea omaa soittoani. Minulla on hyvä lihasmuisti ja sormet löytävät paikat helposti ja esimerkiksi kahtena ottona tehdyn Melodic Relief’in soolon soitan keikalla aina samalla tavoin. GMT:n soolot taas vaihtelevat improvisointina ihan laidasta laidasta laitaan. Ja jos biisissä ja bändillä on hyvä fiilis ja groove, soolot – myös muiden – voivat venyä pitkiksi ja biisit vain jatkuvat ja jatkuvat. Improvisointi ja jammailu ovat minulle kaikkein tärkeintä.

Nykyajan metallibändit taas eivät juuri jammaile, vaan biisit on muokattu tiukkaan kuosiin ja ne toistetaan aina samanlaisena keikalla.
– Arvostan sitäkin, koska sellainen tiukkuus ja tempo vaativat aivan mielettömästi treenaamista. Itse en osaa sellaista, mutta eivät hekään sitä, mitä minä teen.

 

 

Tosi vanhaa ja ihan uutta

Granfeltin kitarakalusto tulee kahdelta alan suurimmalta valmistajalta, Gibsonilta ja Fenderiltä.
– Soitan Les Pauleja ja Stratocastereita – levyä tehdessä löysin taas uutta Stratocasterista, hän määrittelee valintansa.

– Molemmat ovat minulle tärkeitä, enkä pystyisi olemaan ilman kumpaakaan. En soita Telecasteria, ES-335:a tai SG:ta. Minulla oli hyvä SG, mutta myin sen rahapulassa pois.

Kokoelmiin kuuluu useita Stratocastereita 50 vuoden takaa, mutta lisäksi koko joukko aivan uusiakin soittimia. Kokemus antaa mahdollisuuden vertailla, mitä kitaroille tapahtuu vuosikymmenten aikana.
– Puu soi paremmin ja sointi aukeaa mitä enemmän kitaralla soitetaan. Minulla on ’58, ’62 ja ’64 Stratot. Myin yhden aivan loistavan ’63 Straton, joka on albumin kannessa. Vanhat kitarat ovat sisäänsoitettuja ja ne istuvat hyvin käteen. En uskalla ottaa noita vanhoja keikalle mukaan, koska ei tiedä, mitä voi tapahtua. Seuraavalle levylle aion tuoda ne kuitenkin studioon. Livenä minulla on kaksi Custom Shopin Relic Stratoa, jotka ovat aivan loistavia.

– Viime viikolla olin pitämässä klinikkaa, jossa soitin ’59 Historic Les Pauliani. Löffe (kitaroiden keräilijä Per-Olof Löfberg) tuli paikalle ja kysyi, haluanko kokeilla originaalia ’59:a. Kuola valui ja ensiksi huomasin, että ulostulo on heikompi kuin minun kitarassani, mutta soundi aivan loistava. Nauhat olivat jo aika kuluneet ja potikoissa oli kuolleita kohtia. Tuollaisen kitaran laittaminen soittokuntoon ei maksaisi paljon, mutta ei se kannata, koska arvo laskee niin paljon.

– ’62 Stratoni on ollut Pavella, Mudalla ja Ilellä ja siinä on aivan mahtavan hyvä akustinen sointi sekä komppisoundi kuin Bryan Adamsin Summer of ’69:ssa. Se on maalattu joskus mustaksi ja magneetit ovat heikenneet. Olen päässyt soittamaan vanhoja kitaroita, eivätkä ne kaikki ole hyviä: monta huonoa Stratoa on tullut kokeiltua. Kovin montaa vanhaa Gibsonia ei ole päässyt koettamaan, mutta ne ovat olleet kaikki hyviä.

– Nykyiset Fenderin ja Gibsonin tehdaskitarat alle kolmen tonnin hintaluokassa ovat aivan mielettömän hyviä ja ne on tehty vintagespeksien mukaan, Granfelt arvioi.

 

 

Engl astuu kuvaan

Vahvistimien valintaasi on vaikuttanut pitkä ja kiinteä suhde saksalaisen Englin kanssa.
– Yhteistyö Englin kanssa alkoi vuonna ’95, kun olin Tanskassa äänittämässä Leningrad Cowboysin Go space -albumia. Viikkoa ennen lähtöä olin nähnyt Richie Blackmore’s Rainbown viimeisen keikan Kulttuuritalossa. Lähdin kesken pois, koska soittivat niin lujaa, mutta Blackmoren soundi Engl Savagesta oli aivan upea. Samoihin aikoihin Warren Haynes mainosti Englia Guitar Playerissa ja ajattelin, että tämä pitää tsekata.

– Tanskassa minulla oli mukana vanha Marshallini ja säröpurkit, mutta studio tarjosi kokeiluun Englia. Siinä oli liian paljon napikoita, joten ei kiinnostanut ja tehtiin komppiraidat vanhoilla kamoilla. Sooloja tehtäessä äänittäjä antoi kitarapiuhan ja sen päässä oli Engl. Heti menin kaivamaan laatikosta Saksan Englin osoitteen ja kun siihen aikaan ei ollut sähköpostia, lähetin faksin ja esittelin itseni. Vastaus oli ”We have heard of Leningrad Cowboys, can you send some material?”.

– Pääsin takaisin Suomeen, lähetin litran Leningrad Cowboys -votkapullon, sixpackin Leningrad Cowboys -olutta, kolme elokuvaa, T-paidan ja pari CD:ta. Siitä lähtien olen ollut Englin kanssa duunissa. Käytettyäni vuoden ajan nuppia, lähetin tehtaalle palautetta: haluan enemmän middleä, joka ei oli niin kompressoitu. He lähettivät uuden vahvistimen, joka oli aivan täydellinen ja siitä tuli uusi tehtaan standardi. He pyysivät minua edustamaan merkkiä Suomessa ja tässä sitä edelleen ollaan.

Englin vahvistimissa tuntuu olevan ryhdikäs sointi, eikä se tarvitse eteensä enää lisäsäröä tuovia pedaaleja.
– Nykyään melkein kaikissa moderneissa vahvistimissa on mieletön määrä säröä ja siksi soittajat, jotka haluavat vintagetyyppisen soundin eivät suostu kokeilemaan niitä. Minulla lead-kanavan särö on kello kymmenessä enkä tarvitse enempää, saan juuri hakemani laulavan soinnin. Klinikoilla ja musiikkiliikkeissä olen nähnyt niin monta kertaa, että vahvistimen kokeilijat vetävät säröt täysille, middlet pois ja bassot täysille ja tuloksena on pelkkää suhinaa. He näkevät soundin, vaikka sitä pitäisi kuunnella. Nopeasti soittaminen on hienoa, mutta jos pitää demota vahvistinta, eihän siitä saa mitään käsitystä, jos esittelijä soittaa nopeammin kuin pystyy kuulemaan.

Joitakin efektipolkimia sinulla kuitenkin on käytössä.
– Signaaliketjuni on aika simppeli: kitara, piuha, viritysmittari, wahwah-pedaali, Captain Coconut, jossa on vibe, fuzz ja octavia samassa laatikossa, Lesley-pedaali ja loopissa delay. Näillä väritän soundia ja fuzzia en käytä tiheänä, vaan boostina, joka antaa vähän karvaa soolosoundin päälle. Oktaaveri on rumilus, joka on kaunis omalla tavallaan, Hendrix-osastoa. Onhan minulla vielä räkki, jossa on samat pedaalit räkkilaatikossa ja ohjaan sitä Steen Skydstrupin tekemällä loistavalla stereosysteemillä. Omille keikoille se on liian iso, mutta Bastardosin kanssa käytän sitä.

 


 

”Toisen kitaristin tehtävänä bändeissäni on antaa rytmikkyyttä siinä missä koskettimet ilmavuutta ja mieluummin haluan alle ilmaa kuin äänivallia.”

 

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2013. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

17.07.2016
|
Teksti: Timo Koskinen | Kuvat: Tommi Posa
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy