Nayteikkuna

Bernie Marsden – klassisten soundien vaalija

Kitaristi Bernie Marsden oli Whitesnaken jäsen yli 30 vuotta sitten, mutta tuosta yhteydestä hänet vieläkin parhaiten tunnistetaan. Oma sooloura on ollut pitempi rupeama ja jatkuu aktiivisena edelleenkin.  Uusi soololevykin on juuri tullut kauppihin ja niinpä on aihetta pirauttaa miehelle ja kysellä kuulumisia.


Marsdenilla on oiva mahdollisuus vertailla perinteistä ja yksilöllistä arvokitaraa nykyaikaiseen sarjatuotantoon, onhan hänen omistuksessaan kauan ollut aiemmin Freen Andy Fraserille ja Paul Kossoffille kuulunut ’59 Les Paul Standard lempinimeltään The Beast ja toisaalta käyttösoittimena PRS:n hänelle tekemä nimikkomalli, Singlecut-tyyppiin perustuva Bernie Marsden SE.  Aloitetaanpa tuosta uudemmasta.
– Keskustelin Paul Reed Smithin kanssa suunnitelmista kehittää minulle nimikkomalli, ja hän halusi aloittaa amerikkalaisvalmisteisella soittimella. Erittäin hyviä soittimia hän tekeekin, mutta tapaan ihmisiä messuilla ja näyttelyissä ja he haluaisivat samanlaisen kitaran kuin minulla on – miksei siis tehdä sellaista? Niinpä päädyimme malliin, johon kaikilla on varaa. Nykyinen ratkaisu tuntuu onnistuneen hyvin, koska minullekin tulee sähköpostia kaikkialta maailmasta ja soittajat kiittelevät kohtuuhintaisesta ja käyttökelpoisesta kitarasta. On kuitenkin mahdollista, että rinnalle tulee ensi vuonna rajoitettu erä amerikkalaisvalmisteisia kitaroita, Marsden kertoo viime aikojen kehittelyistä.
AitoThe Beast on ollut Marsdenin jo 40 vuotta, yli puolet sekä soittimen että omistajan elinkaaresta. Muistot ensikohtaamisesta ovat silti kirkkaat.
– Heti alkuun selvisi, että kyseessä on poikkeuksellinen kitara. Ja kuten useimmat asiat, sekin on muuttunut paremmaksi ajan mittaan. Sen kanssa olen saavuttanut urani tärkeimmät merkkipaalut: kaikki Whitesnaken levytykset on soitettu sillä, melkein kaikki keikat tuolta ajalta ja kitaralla olen säveltänyt tunnetuimmat kappaleeni. Vaikka jo parikymmentä vuotta sitten laitoin sen eläkkeelle, aina se tulee mukaan tärkeisiin levytyksiin. 
The Beastin historia huomioiden, sillä on tuntuvasti arvoa.  Tuleeko vakavasti otettavia tarjouksia usein?
– Oma arvioni on kolmella tai neljällä alkava kuusinumeroinen luku. Tarjouksia tulee jatkuvasti, mutta toistaiseksi olen pärjännyt, eikä ole ollut pakko ruveta käymään kauppaa. Ehkä kuitenkin jonakin päivänä… Joe Bonamassa on soittanut viime vuosina The Beastia enemmän kuin minä ja aina hän muistaa kysyä kitaran hinnasta. Aina se on enemmän kuin edellisen kerran kysyttäessä. Mutta en ihmettelisi, jos kitara aikanaan päätyisi Joen haltuun. Ainakin olisi hienoa, että ihmisillä olisi mahdollisuus nähdä se osaavissa käsissä, Marsden ennustelee.
Siinä se tuli. Joe, jos olet Riffin lukija, niin toivoa on!

 

Levytyksiä ennen ja nyt

Jo kauan sitten Marsden sävelsi useitakin kappaleita, jotka ovat klassisen rockin kulmakiviä,  tunnetuimpina Whitesnaken levyttämät Here I Go Again ja Fool for Your Loving.  Ilmeisesti jo nuo kaksi biisiä ovat olleet melkoinen tulonlähde vuosikymmenten varrella?
– Pitää paikkansa, nehän soivat radioasemilla jossakin päin maailmaa tätäkin haastattelua tehdessä. Ja vuosittain ne ovat olleet tuntuva tulonlähde. Ainakin joka kuukausi minulle ja Davidille [Coverdale] tulee pyyntöjä ihmisiltä, jotka haluaisivat käyttää biisejä elokuvassa, mainoksessa tai muissa tilanteissa. Keskustelemme asiasta ja toisinaan suostumme, toisinaan kieltäydymme – kappaleilla on kuitenkin merkitys miljoonille ihmisille.  Meillä taas ei biisejä tehdessä ollut ajatuksena tienata niillä pitkään ja niin paljon kuin mahdollista.
Juttelumme hetkellä oli alle kaksi viikkoa jäljellä Marsdenin uuden soololevyn Shine ilmestymiseen. Biisien tekemisestä ja niiden äänittämisestä oli kuitenkin kulunut jo melkoinen tovi.
– Hassu tilanne, sillä olin studiossa jo vuosi sitten ja nyt joudun kertomaan kertomaan levystä uutena asiana ihmisille, jotka eivät ole ole sitä kuulleet. Itsekään en tosin ole kuunnellut levyä kuin muutaman kerran tässä välillä, joten aika tuoreelta se minullekin vielä kuulostaa. Mutta on hieno tunne, että kaikki työ on tehty ja tuloksena on kiekko ja ihmiset kuulevat, mitä olen puuhaillut.
Kerropa levytyksessä käyttämistäsi kitaroista ja ota esimerkeiksi muutama raita uudelta albumilta.
– Kitaroita minulla riittää, mutta ei niin paljon kuin jotkut luulevat. Levyllä minulla oli eniten käytössä kaksi PRS SE:ta, toinen täysin sellaisenaan, toisessa on kokeilumielessä uudet amerikkalaiset mikit. SE:n alkuperäismikit kelpaavat minulle sellaisenaan keikkakäyttöön, toisilla mikeillä saatiin vain hiukan erilainen, pehmeämpi soundi.
– The Beast oli studiossa mukana ja pääsi levylle ihan loppuvaiheessa, tiesin että sitä kuitenkin halutaan kuulla. Vanha 335 oli mukana jonkin verran, samoin PRS 513 ja Modern Eagle, joka minulla on ollut kuutisen vuotta.  Levytyksen puolivälissä minulle toimitettiin numero 1 Gibsonin uusioversioista The Beastista, mutta en käyttänyt sitä äänityksiin, kun aito asiakin oli saatavissa.
Gibson The Beast on #8 uusioversioiden Collector’s Choice-sarjassa.  Riffissä 3/14 testattiin hiljattain numerot #11 ja #13 samasta sarjasta. Marsdenin mielestä Gibson on onnistunut erittäin hyvin tavoittamaan klassisen soundin ja tuntuman.
– Nimikappale Shine on kokonaan äänitetty SE:llä ja tein siihen muutamia raitoja komppia ja soolon. Joe Bonamassa tuli tämän jälkeen käymään Abbey Roadin studiossa ja äänitti oman soolonsa käyttäen The Beastia Marshall Offsetin kautta. Hieno soundi ja Joe on todella upea soittaja, Marsden kiittää kollegaansa
– Toinen esimerkki on Bad Blood, jossa komppikitarana on aika raskaalla soundilla vedetty Modern Eagle ja soolossa puolestaan oli aika ottaa The Beast käyttöön. Soundien eron kuulee tosi selvästi. Studion äänittäjä oli nuori heppu, jonka suu loksahti auki Beastin soundeista, hän ei ollut vastaavaa kuullut aikaisemmin.
– Lisäksi äänitimme uudestaan Whitesnaken aikoinaan levyttämän biisin Trouble ja David lauloi sen. Meidän mielestämme se ansaitsee tulla kuulluksi, vaikka ei se aikoinaan mennyt kaupaksi likimainkaan  kuin Here I Go Again.

 

Historia kohdalleen

Lopuksi on pakko kysyä, kuinka oikeastaan kävi 70-luvun lopulla: olitko lähellä liittymistä Paul McCartneyn bändiin Wings?
– Vuonna 1978 olin bändissä nimeltä Paice, Ashton & Lord ja Howie Casey soitti saksofonia sekä meidän että Wingsin kanssa. Kun Jimmy McCulloch lähti Wingsista, Paul luuli, että jouduttaisiin hakemaan tuhat kaveria koesoittoon, mutta Howie sanoi tuntevansa juuri sopivan – minut. Niinpä minulle soitettiin ja kysyttiin kiinnostusta ja totta kai kiinnosti. Sovittiin, että tavataan myöhemmin ja jäin odottelemaan. Viikot kuluivat eikä tapaamista tullut ja sattumoisin törmäsin Rainbow-teatterissa Davidiin, joka oli lopettanut Deep Purplen kanssa. Hänellä oli oman bändin perustaminen käynnissä ja hän halusi minut mukaan, ellei Wings olisi etusijalla. Seuraavana päivänä treenasin Davidin kanssa, kohta tehtiin jo biisejä yhdessä ja yhteispeli toimi hienosti, eikä Wingsin suunnalta kuulunut mitään – soitin itse McCartneyn toimistoon kiittääkseni mahdollisuudesta ja ilmoitin liittyväni toiseen bändiin, Whitesnakeen.
– Siinäpä se tarina, eikä päätös kaduta minua. Olin 26-vuotias ja halusin soittaa rockia kun taas Wingsin iso hitti siihen aikaan oli Mull of Kintyre. Siitä bändistä minut olisi muistettu Paul McCartneyn kitaristina, nyt sentään olen päässyt tekemään biisejä itsekin ja pärjännyt aika mukavasti, Marsden naureskelee


Lisää netistä:

 

16.11.2014
|
Teksti: Timo Koskinen / kuvat: Paul Bergen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy