Costello Hautamäki – rokkikitaristi

Menneenä vuonna, Popedalle tyypilliseen tyyliin, keikkojen määrä lähestyi mukavasti sataa.

– Ohjelmatoimiston kanssa on sovittu, että vuodelle myydään ennakkoon 85 keikkaa, Hautamäki selitti. 

– Sen päälle voi tulla tapahtumia, joista ei kannata kieltäytyä, kuten Senaatintorille, Keskustorille tai Ruisrockiin. Näistä voi kertyä vielä kymmenisen ekstrakeikkaa.

Lisää kysyntää tuli loppuvuodesta ilmestyneen bändin 19. studioalbumin, Voitto, ansiosta. Parissa viikossa se myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Levyn kolmestatoista uudesta kappaleesta tusina on Hautamäen sävellyksiä. Hän onkin aina tehnyt paljon biisejä, ja ideoita on varastoituna pöytälaatikkoon.

– Popedan levynteko lähtee biiseistä, joita on aina oltava valmiina. Mustajärvi ei kai koskaan ole tehnyt sanoitusta ensin, johon pitää kirjoittaa biisi, mies määritteli.

– 1980-luvulla vielä koitettiin tehdä levy per vuosi ja tekemiset rytmitettiin se mukaan, mutta ei enää nykyään. Hyvä kuitenkin, että aikanaan tuli tehtyä paljon hommia, koska niitä hittibiisejä soitetaan vieläkin ja keikoilla käydään niiden voimalla.

Hautamäen kotona miettimät ideat saavat lopullisen ja toisinaan alkuperäisestä poikkeavan toteutuksen bändin käsittelyyn tullessaan.

– Meillä on bändissä sanonta, että biisi popedoituu. Jollain kummallisella tavalla se tapahtuu, mutta lopputulos on, että akustisella kitaralla esittelemäni biisistä tulee levytettynä tiiliskivi. Alku on tosi tanakka ja kolme minuuttia vedetään, suvanto-kohta voi olla keskellä ja lopussa grande finale. Mustajärven ääni on sepelimyllyn soundi ja rummut alkavat soittaa tanakammin ja kitarastakin pitää hakea jotain ärhäkämpää. Hennosta akustisesta ideasta on kasvanut popedoitunut rokkibiisi. Sama tulos, vaikka käsittelyyn otettaisiin Delilah tai Born To Run – joko niistä löydetään biisin ydin tai yksinkertaisesti vain soitetaan omalla tavallamme. Aina se kuulostaa Popedalta.

Uusien biisien sovitus ei ole vielä treenikämpällä valmis, vaan muodostuu vasta levytysstudiossa.

– Kämpällä katsotaan enemmänkin sitä, saisiko jostakin biisi-ideasta meille hyvän kappaleen. Olen tehnyt nipun biisejä, joista kaikki eivät tule Popedalle, mutta mennään kämpälle jammailemaan riffejä ja kokeilemaan ideoita. Jäsentely tehdään studiolla ensimmäisen ja kymmenennen oton välissä kun päästään kuuntelemaan kaiuttimista. Tehdään muutoksia ja siirretään palikoita toiseen järjestykseen. Mutta meille studiotyöskentely ei ole mitenkään kivuliasta. Joskus on meilläkin mennyt puoli vuotta levyn tekemiseen, mutta ei niinkään nypläämiseen vaan biisien hakemiseen. 

– Sovituksista minulla voi olla mielikuva, jonka esittelen bändille toteutettavaksi, mutta viisi erilaista persoonaa tuo oman näkemyksensä soundiin. Melartin on soittanut bassoa kohta 45 vuotta ja sanonpa hänelle ihan mitä vain, hän soittaa tottuneesti omalla tavallaan, kuin vakaa peruskallio. Rumpalin ja koskettimien kanssa puhutaan kompeista ja saatetaan hakea soundeja. 

Popedan edelliseltä studiolevyltä Täydelliset Miehet (’08) keikkasettiin nousi aika monta kappaletta, minkä voi kuulla vaikkapa CD:nä ja DVD:nä julkaistulta taltioinnilta Pitkä Kuuma Kesä 2010. Mutta mitä kappaleita uudelta levyltä on otettu yleisön kuultavaksi?

– Levy äänitettiin viime kesänä ja se tuli kauppoihin vasta loka-marraskuun vaihteessa. Jouduttiin treenaamaan biisejä uudelleen ja kuunneltiin, mitä oikein tulikaan soitettua. Lapinkiertueella treenattiin lisää ja ajettiin muutamia kappaleita mukaan. Yleisön reaktion perusteella joku biisi saattaa olla mukana pari viikkoa, toinen vaikka vuoden ja joku voi jäädä pysyvästi mukaan.

– Bermudan Kolmio, Yhä Virtaa Don ja Hääkellot Soi ovat olleet keikkaystävällisimpiä biisejä. Rajoituksena on se, että meidän setissä on noin 20 biisiä ja tietyt vanhat kappaleet haluan aina soittaa, koska muutamien klassikoiden esittäminen kuuluu yleisöpalveluun.

– Voisi olla kiinnostavaa tehdä kuten vaikkapa Cheap Trick, joka on keikoilla soittanut vuoden ’78 biisilistaa sellaisenaan. Minullekin on tullut sähköpostina kyselyjä, löytyykö vanhoja settilistoja ja tekisikö Popeda paluun ’70- tai ’80-lukujen keikkoihin nykymiehistöllä.

Palikat järjestykseen

Tutkitaanpa seuraavaksi muutamia uuden albumin kappaleita hiukan yksityiskohtaisemmin. Levyn avaa Bermudan Kolmio jykevän mahtipontisella syntetisaattori-introlla ja kun rumpali lyö aksentin, muu bändi liittyy mukaan.

– Minulla oli hyvä riffi monta vuotta, mutta en löytänyt sille biisiä ympärille. Tutustuin Vexi Salmeen viime keväänä ja todettiin, että kannattaisi tehdä biisejä yhdessä. Häneltä tuli teksti miehen ravintolareissusta ja hukkumisesta Bermudan kolmioon. Sitä säveltäessä yhdistelin uutta ja vanhaa ja sain tuon riffin mukaan.

– Lentäviä Lautasia on sekin Vexin teksti. Siihen kuvittelin, että bändi soittaisi Richie Blackmore’s Rainbown biisiä, koska meidän rumpali ja kosketinsoittaja ovat säestäneet Rainbown laulajia Graham Bonnetia ja Joe Lynn Turneria näiden kiertäessä Suomea. Näin he tietävät täysin, millä tatsilla Rainbowta soitetaan. Itsekin tulin soittaneeksi Blackmoren tyylistä kitaraa mukaan.

– Mä Mokasin on hidas molliblues, jollaisia olen yrittänyt viljellä Popedan levyille silloin tällöin. Kun bändi kysyi, miten tämä soitetaan, ehdotin Chris Isaakin tai Alannah Mylesin Black Velvetin tyylistä toteutusta. Se tepsi ja jamittelussa haettiin nousuja ja laskuja. Kosketinsoittaja Kivisellä on sähkö-piano ja Hammond ja hän osaa käyttää näitä maltillisesti ja tarvittaessa hauskasti. Popedan soitossa on muutenkin soitannollista huumoria, koska bändi on niin innoissaan tekemisistään ja draivista ja yritetään keksiä vielä lisää menoa ja meininkiä. Bändisoitto on se tärkein juttu.

Hautamäellä oli ennen levyn äänittämistä haaveena soittaa mahdollisimman moneen kohtaan vain yksi komppikitararaita, mutta tämä suunnitelma kariutui kuitenkin usein.

– Yksi suosikkilevyistäni on Royalsin Spring ’76, jossa Albert Järvinen soittaa vain yhden kitaran ja sointiin jää ilmaa. Mutta jotenkin meillä kävi taas niin, että tiiliskiveä muovatessa Popeda kuulostaa paremmalta kun komppi on tuplattu. Äänittäjäkin saattaa kysyä, että kai tuo komppi tuplataan. Suomalaisessa käytännössä se tuntuu olevan vakio. Ja sooloja soittaessa mietin, miltä lopun tuplaaminen tai koko pätkän vetäminen uniksessa kuulostaisi. 

– Silti soitin päällekkäin mielestäni melko vähän. Jos joku riffi kaipasi stemmaääntä, niin kyllä sen sinne laitoin. Oktaavi-kitara on aina hieno, mutta en osannut päättää, tuleeko oktaavi ylös vai alas. Lopputuloksena saattaa olla, että molemmat ovat mukana. 

Niinpä levylle tuli lopulta iso annos kitaraa: on rouheaa rokkikomppia kahdeksasosilla ja/tai dempattuna, riffejä määrittelemässä biisin kulkua ja tyyliä, fillejä täyttämässä tilaa laulajan alla tai osien vaihtuessa. Sekä tietysti runsaasti sooloja, kuten rokkiin kuuluukin

Lisäksi levyllä on mukana paljon taustalaulua ja stemmoja.

– Köörejä olen tykännyt laulaa aina ja moniääniset laulut tulivat mukaan Popedaan kun saatiin 24-raitainen äänitys ja minulla oli vielä oma studio, Hautamäki selitti. 

– Stemmat yleensä triplataan. Eppujen Pantselta opin sen aikoinaan äänittäjiä hämmästyttäneen idean, että stemman ei tarvitse seurata päämelodiaa vaan tehdään toinen melodia. Äänet soljuvat ristikkäin, voivat välillä kohdata tai muodostaa kummallisia intervalleja. Siitä tulee hienon kuuloisia ja omalaatuisia harmonioita, jotka piristävät ja ainakin kuulostavat erilaiselta mitä joku toinen bändi tekisi. 

– Miksaajan kanssa tulee vääntöä siitä, miten stemmat nostetaan esiin – kun kuitenkin tiedän, että ne siellä ovat – mutta miksaaja tyypillisesti kuuntelee kokonaisuutta. Mustajärven ääni on niin karhea, että se kuulostaa hienommalta kun stemmat ovat mukana. Yhdelle levylle sainkin aikoinaan itse kaivaa köörit miksaamalla esiin. Minusta se toimi hienosti ja sain haluamani äänet kuuluviin.

Aikaisemmista levyistä poiketen Hautamäki soitti uuden levyn kitararaidat melkein kokonaan kotona, omassa studiossa. Ilman aikarajoituksia, muun bändin odotuttamista, levy-yhtiön kustannuslaskelmia ja tutuilla laitteilla.

– Jos kotistudiosta on joku hyöty, niin se on juuri tämä. Oma näkemykseni ja soundini onnistuivat tavalla, jonka pystyn allekirjoittamaan. Erilaisia kitarasooloja voisi soittaa vaikka kuinka paljon, mutta jossain vaiheessa oli todettava, ettei tämä tästä enää parane. 

Kitaroita ostetaan, ei myydä

Costello Hautamäelle on vuosien varrella kertynyt melkoinen keräilyerä kitaroita, melkein kaikki käytettynä hankittuja. Hänen mielestään käytetyissä kitaroissa on soittimen tarinasta kertovaa henkeä.

Yksi kitaroista on ollut ylivoimaisesti luotettavin ja on lähtenyt mukaan kaikille keikoille ’90-luvun alusta alkaen:

– Firebirdin tyylinen kitara roikkui Tampereen Soitinkeskuksessa, se maksoi vain 1200 markkaa, koska siinä ei ollut mitään logoa. Kokeilussa se oli aivan mielettömän hyvä ja ostin sen. Myöhemmin selvisi, että se on Jussi Ala-Kuhan tekemä JAK ja pienennetty Firebirdin runko on hänen oma keksintönsä. Entinen omistajakin ilmoittautui aikanaan jonkin keikan yhteydessä. Aluksi siinä oli yksi EMG:n mikki, jonka vaihdoin kahdeksi DiMarzion PAF Proksi. Soundi on nyt kuin Les Paulissa – aito Firebirdhan on erilainen ja kiertoherkkä.

– Kuopiosta löysin vanhan ’80-luvun Schecterin, jolla on hieno soittaa. Jarmo Nikku näki sen eräällä keikalla ja tunnisti vanhaksi kitarakseen. Alun perin se on kasattu Juha Björniselle. Molemmat luopuivat siitä selkäkipujen takia. Kitara on tosiaan painava. Sillä on soitettu Kirkan R.O.C.K. ja Pepe Alhqvistin levyjä ja Björnisen aikoina kaikkea muutakin. Minulle siinä on maaginen tatsi.

– Toinen vanha keikkajymy on Fernandes, Allan Holdsworth -malli. Se muuten on uutena ostettu, kun Tampereelle tuotiin erä maahan rautateitse. Markku Petander katsoi ne läpi ja soitti minulle valkoisesta yksilöstä, jota lähdin heti katsomaan. Mikki on vaihdettu DiMarzioksi ja kitara maalautettu uudestaan, mutta se on minulla edelleen päivittäisessä käytössä.

– Keräilykärpänen on tietysti paha. Vexi Salmi sanoi taiteesta, että sen pitää olla lähellä. Minulle kitaroissa on sama juttu. Ei niistä voi luopua, vaikka nuoren polven soittajat haluaisivat ostaa minulta sellaisia kitaroita, joita en juuri käytä. Haluan pitää sellaiset kitarat, joilla on soitettu hienoja biisejä.

Vintageosaston kitaroitakin on kokoelmiin kertynyt.

– En ole ostanut todella kalliita kitaroita, mutta minulla on muutamia, joista on tullut arvokkaita. Yksi on Albert Järvisen ’65 Strato, jonka hän on todennäköisesti itse maalannut. Dave Lindholmin mukaan Järvisellä oli tapana maalailla kitaroita pensselillä… ’80-luvun loppupuolella Järvisen kitaroita roikkui Ahosen Musiikissa Tampereella. Yön Juha Mielonen osti Straton ja myi Petanderille, joka vuorostaan myi sen minulle. Pelkkä kitara on arvokas tänä päivänä ja Järvisen takia se varmaan olisi nyt aika kallis. 

– Toinen ’66 Strato, josta maalit on riisuttu pois, on Daven mukaan tunnettu nimellä Pelastusarmeija-Strato. Siinä on ollut Yhdysvaltain merivoimien leima, varmaan kuulunut jollekin sotilassoittokunnalle.

– Sitten minulla on yksi käsittämätön kitara, joka olisi mittaamattoman arvokas, jos… Se on ’52 Les Paul, evoluutiomalli, joita tehtiin noin 150 ennen kuin varsinainen sarjatuotanto alkoi. Kitara tuli Davelle Ruotsista, mutta Dave ja Matti Nevalainen irrottivat kannen siinä olleiden Bigsbyn reikien takia ja Nevalainen teki uuden kannen. Keräilyarvoa on nyt vain jonkun verran, mutta niinpä sillä on käyttöarvoa: se on ihan mielettömän hyvä ja onhan sillä oma henkensä.

Vahvistimissa vaihtuvuus on ollut hitaampaa ja Hautamäki on tullut pitkiä aikoja toimeen samalla vahvistimella keikalla ja studiossa.

– En käytä pedaaleita ollenkaan, joten vahvistimen laadusta olen hyvin tarkka. Toki minulla räkistä tulee hiukkasen kaikua ja delayta, koska ihan rutikuiva kitara saattaa keikkapaikalla kuulostaa raksulaatikon kokoiselta. 

Vahvistimet ovat muuttuneet ’80-luvun alun Marshallista Mesa/Boogien kautta…

– Siihen aikaan Mesa/Boogiet olivat tilaustavaraa tehtaalta, mutta Queen Idan basistille oli tehty kappale, joka oli lunastamatta. Hankin sen ja olihan se erittäin hieno: soundi oli valmiiksi kompressoidun kuuloinen ja yläpään kirskunta oli leikattu pois. Väsyiköhän siinä lopulta konkat tai kuulijan korvat, mutta enää ei tuntunut uuden soundia löytyvän.

…Hughes & Ketterin Triampiin…

– Siinä oli hienoa, että kolme kanavaa oli täysin omia yksiköitään ja oman kuuloisiaan. Otin sen suoraan paketista mukaan Mikkeliin ja vedin keikan suoraan ja ensirakkaus oli vahva. Mutta taasko korvat kyllästyivät eikä millään tuntunut mieleistä soundia löytyvän.

…ja lopulta nykyisin käytössä olevaan Engl Invaderiin.

– Pari vuotta sitten bongasin Englin Ben Granfeltilla ja kun soundi oli niin hyvä, soitin Benille ja pyysin häntä suosittelemaan jotain mallia. Invaderiin olen ollut tosi tyytyväinen ja oma soundi on taas löytynyt. Sen pitää olla mahdollisimman paksu ja middlen oltava hyvä. Botnea ja yläpäätähän saa säätimistä tai tarvittaessa ekvalisaattorista. Matalille taajuuksille ei bändisoitossa ole tarvetta ja yläpään kirskeelle olen suorastaan allerginen. Soittoni voi joskus kuulostaa tunkkaiselta, mutta kun middle löytyy omaa korvaa miellyttäväksi, niin minulla on hyvä vahvistin. Studiossa kokeillaan paljon mikityksen paikkaa ja etäisyyttä ja uudella levyllä parhaiten toimivaksi todettiin vanha nauhamikki. Enimmillään mikkejä oli neljä kitarakaapissa kiinni ja tilamikkejä eri etäisyyksillä siihen päälle.

– Kyllä minulla pedaaleita on kotikäyttöön, esimerkiksi Colorsoundin kopio, koska näin Albert Järvisellä sellaisen aikoinaan. Aika lähelle sillä pääsee Roadrunnerin ja Royalsin ekan levyn särömaailmaa. Hieno laite, mutta äärettömän vaikea käyttää – ihmettelen, miten Järvinen ja Ile Kallio sen kanssa aikoinaan pärjäsivät. 

– Uudelle levylle tuli aika paljon flangeria sooloihin, koska Digidesignin Eleven Rackista löytyi aivan mahtava ’70-luvun efekti. Arvasin, että joku huomauttaa tästä vieraasta soundista, mutta pidin pääni, vaikka Popedan levyillä ei 30 vuoteen ole flangeria ollut ja chorustakin hyvin vähän.

Tulossa tiivis vuosi 2012

Kun Popeda jää talviselle keikkatauolle, Hautamäki jatkaa keikkailua yksin kitaransa kanssa baareissa ja pubeissa. 25 keikkaa oli myyty jo haastatteluhetkellä ja jonossa oli 17 odottajaa.

– Viehätyin touhuun viitisen vuotta sitten. Jo ’80-luvulla Sami Saari kertoi olleensa Tukholmassa katusoittajana ja tienanneensa mukavasti rahat vuokraan ja ruokaan. Ajatus kuulosti kivalta, mutta en uskaltanut mennä yleisön eteen yksinään, vaikka monesti pyydeltiinkin. Metelissä sekä valojen ja savujen keskellä on turvallista, mutta kun kaikki ne riisutaan, tuntuukin pelottavalta ja jännittävältä.

– Kuitenkin kokeilin kerran Lahdessa, ja sen jälkeen olen tehnyt varmaan 300 soolokeikkaa. Nehän ovat lauluntekijän unelma. Pahimmillaan kukaan ei kuuntele, mutta parhaimmillaan jengi istuu hiljaa kohteliaasti kuin teatterissa ja voisi kuulla vaikka plektran putoamisen. Hieno tunne, silloin pelataan biisien varassa ja herkkyysaste on hieno. Jengi laulaa mukana ja kerron tarinoita kappaleiden taustoista. Siihen idean sain Yesin Ian Andersonin soolokeikalta Vantaalla. Kiitoksia tarinoista on tullut ja kuulijat lopuksi tulevat vielä juttelemaan.

Aiemmat musiikkiteatteriprojektitkin ovat saamassa jatkoa.

– Ensimmäisen musikaalini Virgo tein ’97 ja sitä esitettiin viitisenkymmentä kertaa. Hämeenlinnan kaupunginteatterissa taas olin kapellimestarina Vexi Salmen elämästä kertovassa musikaalissa Villit Vuodet ja soitinkin suurimman osan esityksestä. Ensi kesänä sama tehdään uudestaan Valkeakosken kesäteatterissa ja kapellimestaroin senkin.

– Vexi soitti minulle ja kertoi, että hänen 70-vuotisjuhlilleen ensi syksynä on tulossa juhlakonsertti hänen rakkaimpien laulajiensa kanssa ja pyysi minut kapellimestariksi sinne. Tuntui kovin isolta saappailta ja muutama päivä piti miettiä, mutta Vexi sai minut suostumaan. Torviarreja en luvannut tehdä, joten Kassu Halonen auttaa sovituksissa. 

– Lisäksi Vexin kanssa on suunnitteilla yksi musikaali, jolla on vasta työnimi. Siitä en voi kertoa enempää vielä, mutta 2013 tulee ensi-iltaan Anna-Leena Härkösen ja minun yhteistyönä tekemä musikaali Kersantti Karoliina. Sisähommia kirjoituspöydän ääressä on siis tiedossa.

Tietysti Popedakin starttaa aikanaan taas keikoille. Hautamäen musikaalikiireiden takia bändin taukoa pidennettiin jonkin verran, mutta lähes vakioksi muodostunut vuotuinen keikkamäärä tehdään lyhyemmässä ajassa. 

Miehellä tuntuu olevan monta rautaa tulessa ja tienestejä kertyy Popedan keikkailusta ja levymyynnistä, Teostomaksuista, omista soolokeikoista sekä sivuprojekteista. Mutta mikä niistä on kaikkein tärkein tulolähde?

– Popedan keikat, putoaa vastaus epäröimättä. 

– Siinä on säännöllisyyttä ja se tuo kuukausiliksan. Popedan levymyynti on hyvä, mutta valitettavasti meidän vanha tuotanto on alehyllyssä viidellä eurolla. Se on julmaa katsottavaa, eikä siitä riitä rojalteja bändin kanssa jaettavaksi. Levy-yhtiö on todennut sen hintarajaksi, jonka ihmiset vielä maksavat eivätkä lataa levyä netistä tai kuuntele Spotifysta. Onneksi kuitenkin jo ’80-luvulla tuli tehtyä hittejä, jotka soivat edelleen kaikkialla ja tuovat Teostotuloja, samoin musikaali Vuonna ’85, joka menee edelleen. 

– Tulot ovat pirstaloituneet, mutta keikkailu jatkuu. Aallonpohjan aikanakin ohjelmatoimisto laskeskeli, että pitämällä kulurakenteet järkevinä Popeda voi tehdä tätä eläkeikään asti. Soittajat eivät ole nyt vielä vanhoja, mutta 10 vuoden päästä pari meistä onkin jo eläkeiässä. Kuinkahan jalka vielä silloin nousee ja vieläkö on virtaa? Ainakaan vielä ei voida miettiä eläkettä, kun Rolling Stones, Chuck Berry ja Jerry Lee Lewis soittavat vielä keikkoja.

•••