Danny Gottlieb – kannukioskin kameleontti

Pat Methenyn rumpalina maailmanmaineeseen noussut Danny Gottlieb on soittanut sadoilla albumeilla ja heittää edelleen parisataa keikkaa vuodessa. Jazzin ja fuusion ohessa Gottlieb on kyntänyt rokkaavampaa sarkaa Blues Brotherseista Stingiin. Tapasin arvostetun rumpu-virtuoosin ja pedagogin Frankfurtin musiikkimessuilla 2012.


Danny Gottlieb lensi kotoaan Yhdysvaltojen itärannikolta Frankfurtiin Drumcraft-rumpumerkin kutsusta. Haastattelun aikoihin jo 59-vuotias, mutta hämmästyttävän nuorekas Gottlieb hyppää setin taakse, ja huokaisee omistavansa ”hirveät määrät” rumpuja.
Uutena Drumcraft-mannekiinina hänellä on tietysti nyt sen merkkisiä pannuja joka lähtöön ja tarpeeseen, mutta lisäksi hyllyt notkuvat jo ennestään esimerkiksi vanhoja Ludwigin ja Premierin virveleitä. Runsaudenpulasta huolimatta Gottlieb tähdentää, ettei ole seonnut rumpuihinsa niin, että vaihtaisi studiossa joka biisiin eri virvelin tai uudet kalvot joka keikalle.
– Soittajan identiteettini on enemmän symbaaleissa kuin rummuissa. Aiemmin omistin yli neljäsataa peltiä, nyt olen onnistunut karsimaan satakunta valikoimasta pois!

Gottliebin symbaalifriikkiys palvelee studiosessioita, joita tulee tehtyä tyylikirjon laidasta laitaan. Hän kokee että symbaalien sointi elävöittää biisejä helpoimmin ja tekee niistä omaleimaisia. Myös livekeikoille matkustaa mukaan reippaan kokoinen peltilaukku siltä varalta, että soundcheckissä ehtii testailla mikä kolmesta flat ridesta passaa tänä iltana parhaiten, toimiiko kirkas crash paremmin kuin tumma tai iso haikka mieluummin kuin pieni.
– Jos arvioin että musa on luukutusta, valkkaan tietysti mukaan otettavan peltisetin sitä silmällä pitäen. Jos veikkaan että meininki on helppoa ja kevyttä, kattaus on toinen. Joskus tulee arponeeksi peltilaukun sisällön väärin, mutta ei sekään haittaa – sitten pelataan niillä korteilla mitä on.

 

Näillä mennään

– Olen sikäli kävelevä paradoksi, että rumpaleilla joita eniten ihailen on aina sama tunnistettava soundi, soittivatpa he mitä tahansa, kenen kanssa tahansa tai millä kamoilla tahansa, Gottlieb tunnustaa ladaten perään ainakin puolen tusinaa nimeä rytmimusiikin historian kaapin päältä Buddy Richista Mel Lewisiin, Joe Morellosta Philly Joe Jonesiin ja Tony Williamsista Elvin Jonesiin.

– Päin vastoin kuin nämä herrat, olen itse kameleontti. Jos soitan Motown-musaa Booker T. & MG’sin kanssa tai rokkia Blues Brothersien kanssa, ei kukaan uskoisi että sama rumpali soitti fuusiojazzia Pat Methenyn tai John McLaughlinin bändeissä.

Gottlieb sanoo taistelevansa yhä itsensä kanssa löytääkseen oman soundinsa. Prosessia hidastaa pari pikku juttua, joista yksi on periaatteellinen ja toinen käytännön sanelema.
– Ensinnäkin kun soitan eri staileja niin tykkään kuulostaa aina erilaiselta, tyylinmukaiselta. Toiseksi rundaan tosi paljon ja vaikka pellit kulkevat aina mukana, rumpusetit tulevat järjestäjän backlinessa, mikä on minusta kätevintä. Tämä taas johtaa väistämättä siihen, että edessäni eivät ole joka ilta tietyt kalvot tai juuri oikeat rumpukoot.

Gottlieb innostuu matkimaan, kuinka monet kollegoista tivaavat, että täytyy saada vaikkapa juuri tietynkokoinen bassari, jossa on tietynlainen reikä etukalvossa, ja jos toiveet eivät pilkuntarkasti täyty he eivät suostu soittamaan ollenkaan.
– Kyllähän minäkin speksaan toivesetin, mutta jos pöytään ei katetakaan sitä mitä tilasin niin en ota paineita. Haastan itseäni samalla, ja yritän tehdä musaa niillä välineillä jotka käyttööni annetaan.

 

Oppia kuninkailta

Gottlieb on paitsi arvostettu pedagogi myös uuttera opiskelija itsekin, vielä liki kuusikymppisenä. Jo juniorina rumpujensoiton opiskelulle elämänsä omistaneella Gottliebilla on ollut onni saada itselleen rytmimusiikin historian parhaita opettajia Joe Morellosta Mel Lewisiin ja Gary Chesteristä Jack DeJohnetteen. Opettajista tärkein ja pitkäaikaisin oli ilman muuta Morello, jonka kanssa Gottlieb ehti opiskella ja työskennellä yli 40 vuotta, siihen saakka kun rumpumaailman suuri isähahmo siirtyi reilu vuosi sitten yläkerran bigbandin jakkaralle.

Tuottelias Gottlieb on vuosien varrella kirjoittanut satoja kolumneja ja opetusartikkeleita alan lehtiin, sekä julkaissut tukun oppikirjoja ja dvd-oppaita. Uusin kirja ”The Evolution of Jazz Drumming” summaa samoihin kansiin rytmimusiikin histo-rian keskeiset pannumestarit 1920-luvulta alkaen.
– Jos haluaa hyvän taimin kannattaa opiskella 1920-luvun musaa. Sen ajan jazz-piireissä ei metronomeista juuri tiedetty, mutta parhaat rumpalit soittivat tiukasti kuin metronomit!

Loogisena jatkona tiuhalle oppaiden julkaisulleen Gottlieb siirtyi viime vuosikymmenen puolivälissä vakituiseen opetusvirkaan, apulaisprofessoriksi yliopiston jazzlinjalle Floridaan. Hän diggailee ja opiskelee rummunsoittoa edelleen itsekin.
– Minulla on iPadissani pelkästään Buddy Richin videoita parisataa, ja kun istun lentokoneeseen katson niitä ja opin lisää joka kerta. Yhtä hyvin saatan jämähtää tuijottamaan Keith Moonin ja John Bonhamin videoita – eihän tuollaisia sankareita voi katsoa innostumatta aina uudestaan.

Salamannopeaa sirkusta

Gottlieb sanoo, että hyvä rumpusoundi lähtee otteesta, joilla kapuloita pidellään ja näyttää vakuudeksi, että kun ote on tosi kevyt kapula ensinnäkin soi jo itsessään. Toinen tärkeä seikka on soiton ergonomia sekä lyöntitekniikkaan liittyvä dynamiikan hallinta. Gottliebin isku rumpuun ei ole koskaan ”alas ja takaisin”, koska sehän tarkoittaa kahta liikettä.
Soittotekniikka on peräisin legendaarisen ”Stick Control”-oppaan tekijältä George Lawrence Stonelta sekä tämän suosikkioppilaalta Joe Morellolta. Niin sanotun luonnollisen liikkeen koulukunnan soitossa kapulan lyöntiasema on sillä korkeudella minkä dynamiikka kulloinkin vaatii, ja koska kapulaa ei puristeta se pomppaa hallitusti takaisin lähtöasemaan kalvon kimmokkeesta. Tässä soittotyylissä on tärkeää löytää otteelle juuri oikea kohta, jossa kapula on tasapainossa.

– Nykypäivänä tietty porukka on vienyt teknisen suorittamisen huippuunsa, ja sitten seonnut siihen. Langin, Donatin tai Minnemannin tapaiset pyroteknikot soittavat jaloillaan juttuja, joihin muut eivät pysty edes käsillään. Se on kuin sirkusta: tulkaa katsomaan rumpalia joka polkee tuplabassaria valon nopeudella!

– En tuomitse täydelliseksi hiottua tekniikkaa, paitsi jos se johtaa mekaaniseen lopputulokseen, eikä kauniiseen musiikkiin joka on päämäärä johon itse olen matkalla. Jos minulla olisi tuplabassari niin tulee houkutus soittaa liikaa, ihan vain siksi kun se rumpu on siinä. Jazzin suunnasta kumpuava perinne vetoaa minuun enemmän.

Ropo veteraaneille

Chick Corean ja Herbie Hancockin kaltaisten jazzin ja fuusion ikonien kanssa musisoinutta Gottliebia on kuultu rock- ja funk-ryhmissäkin paljon enemmän kuin päältä katsoen arvaakaan.

Nykyään Danny Gottliebin tärkeimpiin työnantajin keikkarintamalla kuuluu Hollywood-näyttelijä Gary Sinisen Lt. Dan Band. Puhallinsektiolla vahvistettu kookas cover-bändi esiintyy lähes viikoittain hyväntekeväisyyskonserteissa sekä USA:n armeijan tukikohdissa eri puolilla maailmaa.

CSI New York -televisiosarjasta tuttu Sinise on alkuaan basisti, ja ”luutnantti Dan” puolestaan Sinisen läpimurtorooli Forrest Gump -elokuvassa, josta hahmo nousi kulttimaineeseen isänmaallisissa amerikkalaispiireissä.

– Kun Sinise pyysi minua mukaan, luulin ensin että Lt. Dan Band olisi jotain helppoa ja tyhmää, mutta siitä tulikin tosi vaativaa! Osa ohjelmistosta on toki tuttuja Wonderin, Hendrixin ja Whon klassikoita mutta enhän minä nykypoppia tai uutta R&B-skeneä tunne. Kosketinsoittaja kirjoittaa uusista biiseistä tarkat laput ja ne on kaikki opeteltava ulkoa ennen keikalle lähtöä.

– Olen ylpeä kaikesta missä olen ollut vuosien varrella mukana, ja olenkin heittänyt vaikka mitä keikkaa pienestä pitäen, häistä juutalaisten bar mitsva -juhliin. Tykkään soittaa ihan kaikenlaista musaa – paitsi ehkä hevimetallia.

 


Rytmimusan työmyyrä

Danny Gottlieb nousi kansainväliseen sarjaan Gary Burtonin kvartetin kanssa 1976 levytetyn ”Passengers”-albumin myötä. Levyllä soitti kitaraa fuusiojazzin tuleva supertähti Pat Metheny, jonka perustamaan bändiin Gottlieb siirtyikin Burtonin riveistä yhdessä basisti Eberhard Weberin kanssa. Ryhmä julkaisi ensimmäisen yhteisen levynsä ”Watercolors” saman tien 1977, ja aloitti vuoden kestävän ja 300 keikan mittaisen putken ympäri Pohjois-Amerikkaa.

Methenyn kanssa Gottlieb levytti toistakymmentä albumia, ja yhteistyökumppaneita on sittemmin kertynyt lukematon määrä niin studiossa kuin keikkarintamalla. 1980-luvulla hän muun muassa paikkasi Billy Cobhamia John McLaughlinin Mahavishnu Orchestran paluukiertueella, ja liittyi lopulta Gil Evansin orkesteriin, mikä aukaisi monia ovia.
– Evansin orkesteri muutti elämäni, soitimme keikan New Yorkissa säännöllisesti joka viikko. Usein se oli ihan mahtavaa ja joskus taas niin kuolettavaa ettei mikään toiminut.

Soolouraansa aloitteleva Sting hengaili Nykissä noihin aikoihin, ja päätyi lopulta lavalle laulamaan. Yhteistyön hedelmänä syntyi Umbrian jazzfestivaaleille 1987 räätälöity konserttikokonaisuus, joka on päätynyt cd-levylle nimellä ”Last Session”.

Samana vuonna julkaistulla Stingin omalla ”Nothing like the sun” -albumilla kuullaan myös Evansin orkesteria, joskin levylle miksatusta versiosta on feidattu pois liki kaikki ison bändin alkuperäiset raidat, ja kuuluvissa on lähinnä vain kitaristi Hiram Bullockin osuus.

 

Eilispäivä opettaa

Woody Allenin nuotilla ja vauhdilla puhetta pulppuava Gottlieb palaa joka käänteessä perinteeseen ja rumpujen soiton historiaan. Otettiinpa esille mikä tahansa musiikkimaailman päivänpolttava teema, Gottlieb löytää heti vertailukohdan vuosikymmenien takaa – vaikkapa näin:
– Parhaat orkestroijat ja levytuottajat ovat usein rumpaleita – kuten Phil Collins tai Narada Michael Walden – mikä johtunee siitä, että rumpali tulee rytmisektion ytimestä ja osaa kuunnella isoja kokonaisuuksia. Yksi tämän koulukunnan ensimmäisiä oli muuten Count Basien rumpali Harold Jones. Kannattaa kuunnella kuinka nerokkaan harkiten hän osasi sovittaa omankin soittonsa bigbandin riffeihin.

 

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2012Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

26.12.2016
|
Tommi Saarela
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy