Dave Lindholm – kitaristit on aina olleet lapsellisia

Kitaroita, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset kitaristit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä kitaroita”. 
Vuorossa Dave Lindholm.

 

Dave Lindholm kertoo, ettei periaatteessa enää hanki soittimia aktiivisesti. Hän käyttää kaikkia omistamiaan kitaroita, eikä halua mitään koriste-esineeksi. Jos joskus löytyy jotain vastustamatonta, hän vaihtaa uuteen tulokkaaseen jonkun hallussaan olevan soittimen; ainahan saattaa tulla vastaan jotain, joka vetää niin sanotusti ”jalat alta”.

Viime vuosina Dave on julkaissut voittopuolisesti uutta suomenkielistä musiikkia. Nyt hän kertoo, että siihen tulee tauko. Vuodenvaihteen jälkeen katsellaan kuulemma uusia juttuja, ja luvassa on enemmän bluesia, sähkökitarahommia, eikä akustisia kitaroita ollenkaan.

Vierailimme Dave Lindholmin luona Tampereella, ja tutustuimme muutamaan varsin erilaiseen kitaraan.

 

Akustisia kitaroita: Mario Casella Catania (M & C Catania) ja Seagull

– Tämä kitara on Sisilian Cataniassa Mario Casellan valmistama joskus ’28 tai ’29, en tiedä. Se kuului isoisälle, ja on ensimmäinen kitara minkä olen nähnyt. Soitin oli erittäin huonossa kunnossa, ja hyvin helppohan tämä olisi ollut hävittää, koska korjattavaa oli aika paljon. Laitatin tätä aika monella eri kitarankorjaajalla, ja kyllä se sitten kannatti. Käytin kitaraa esimerkiksi Teksasissa Erik Hokkasen kanssa niissä viulu ja kitara -sessioissa.

– Tässähän ei ole kaularautaa ollenkaan. Kaula on kuitenkin pysynyt nyt aika hyvin kunnossa, kun ei ole ollut mitään ihan hillittömiä helteitä. Toisaalta mulla on myös ilmankostutin, ja sehän muuttaa kaiken. Varsinkin talvella kun tulee kuivat ilmat, niin ne on kaikille pahaksi. Koppaan tulee kyllä yleensä halkeama.

– Seagull taas on uusin hankintani. Ostin sen yksinkertaisesti vain siitä syystä, että sillä pystyy soittamaan myös ylänauhoilta. Ja toimii tosi hyvin; nyt kun viimeistä levyä tein, niin käytin sitä eniten.

 

Twin Harmony ’50-luvulta, slide-kitara

– Twin Harmony on Juha Nuutisen Kitarapajalla kasaama. Tätä olen käyttänyt slide-soitossa jo monta kymmentä vuotta. Tämä on kai joku sellainen Harmonyn halpamalli jostain ’50-luvulta, ja hienostihan nämä on tehty siihen aikaan. Eihän ne muutenkaan olleet kalliita, mutta tämä oli sitten vieläkin halvempi. Myöhemmin joku mun kaveri päätti, että tää on Holmes, ja nyt tämä sitten on Holmes. Se maalasi tuon jutun takakanteen, ja sitten se lakattiin.

 

Daven Twin Harmonyksi kutsuma kitara on ilmeisesti alkujaan itäsaksalaisen soitinrakentaja Otmar Windishin suunnittelema Otwin Harmony. (toim. huom).

Vuoden ’62 Fender Stratocaster,  hankittu vuonna 1986

– Tämä Strato on aika lailla samassa kunnossa kuin silloin kun sen hankin. Jotain pikkujuttuja on vaihdettu, mutta mikit ovat alkuperäiset. Kampihan tästä katkeaa aika usein… se ja volume on ne heikot kohdat. Pleksi on kestänyt yllättävän kauan, ja virittimiä en ole koskaan vaihtanut.

 

– Onhan tää tosi hieno kun Nevalainen teki nämä kaikki jutut: takana on helmiäistaivas, ja White Midnight -nimellä tämä meneekin. Silloin kun kitara täytti 50 vuotta tein egyptiläisen kuvion, missä lukee ”50 Electric Years”. Mutta tämähän ei ole suinkaan vanhin Strato mitä mulla on ollut. Vanhin oli sellainen, missä oli ’57 runko ja ’59 kaula. Tai toisinpäin, en ole varma. Se oli helkkarin hyvä, mutta kaula ei koskaan pysynyt suorassa; se ei nähtävästi kestänyt Suomen oloja. Hieno kitara, mutta siitä ei ollut mitään iloa. Se oli aina jossain korjaajalla, enkä viitsinyt kiusata sitä enempää: se lähti pois Suomesta.

– Strato ja tuo slide-kitara kävi vähän uimassa silloin kun jouduttiin Raahessa keikalla myrskyyn SF-Bluesin kanssa. Se oli sellainen trombi. Strato jouduttiin avaamaan ja putsaamaan, mutta ei se sitten loppujen lopuksi rikkonut mitään. Kaulakaan ei mennyt mun mielestä edes vääräksi. Twin Harmonyn koppa halkesi, eli sitä jouduttiin vähän korjaamaan. Hyvin harvoin tuollaista käy, enkä usko, että monella on samanlaisia kokemuksia.

 

Viulukitara, rakentaja Matti Nevalainen

– Kun olin Sliippareissa, olisin halunnut sellaisen kitaran, jossa olisi vaan katkaisija: on ja off. Ei mitään turhia volume-potikoita tai muuta, kybällä voisi vetää. Se jäi silloin väliin. Sitten kun rupesin tosissaan miettimään, niin olisihan se volume kuitenkin hyvä, että pystyy vähän säätämään.

– Myöhemmin löysin tämän viulumuodon. Piirsin kitaran itse. Lapa on toki vähän kuin Melody Makerissa tai TV-Modelissa. Siinä on myös eräänlainen hopeinen hahmo, jossa on koristeita. Tästä tuli suoraan sanottuna tosi hieno, tasapainoisen näköinen. Nevalainen rakensi, ja se oli itsekin sitä mieltä, että taisi tulla onnistuttua. Ja todella hyvä kitara. Akustinen ääni on yllättävän kova, kun ajattelee että tämä on ihan lankku; hir-veän hyvä sustain. Okei, olen soittanut tällä aika paljon, mutta tämä oli heti uutenakin yllättävän auki. En tiedä sitten mitä se oli käyttänyt puita, liekö vanhoja vai muita.

 

Soolokeikat Luutulla ja Dobrolla

Davea on nähty taas kuluneen vuoden aikana soolokeikoilla. Niissä hänellä on mukana Levinin luuttukitara sekä puukoppainen dobro. Ne molemmat olivat haastattelun aikaan huollossa loppuvuoden keikkoja varten.
– Puukoppainen Dobro on ollut mulla tosi kauan, ’80-luvulta asti. Sen ostin Kitarapajan seinältä. Olin menossa vuokraamaan kitaraa, mutta kun näin sen, niin se jäi saman tien käteen. Se on paras dobro mitä olen soittanut, mutta ihmisillä on tietenkin eri mielipiteitä. Minulla oli myös (peltikoppainen) Duolian. Joillekin se pitää olla ehdottamasti peltinen, eikä ne hyväksy muuta. Mä en oikein tiedä onko nämä puu-dobron soittajat yhtä lailla fakki-idiootteja? Musta tuntuu, että ne pitää kumpaakin ihan yhtä hyvinä; kysymys on vaan siitä, että mistä tykkää.

Miten Levinin Luuttu päätyi sinulle?
– Kävin Nuutisen omassa firmassa siellä rannassa, se ei ollut silloin enää Kitarapajalla. Stratossa taisi olla silloin jotain. Luuttu oli seinällä siellä. Ei siinä ollut kieliä eikä mitään, se oli oikeastaan raato. Kysyin, että mikä tuo on? Näyttää hyvältä. Joku luuttukitara, liian iso se on mandoliiniksi.

Dave kertoo että Luutun kanssa soittotuntuma vaati aluksi paljon totuttelua, sillä soittimessa on tuplana ylä-e ja g-kieli.

– Aluksi se tuntui hirveän vaikealta soittaa, näpit oli koko ajan kielten välissä. Sitten kun tottui niin se olikin tosi hyvä. Se on aina hihnan varassa – sen se kyllä vaatii. Se on siinä mielessä aika monipuolinen, että siinä on alakielet, joten siitä saa ihan normaalia kitaran ääntä. Sehän on ihan samassa vireessä, mutta käytän niitä e:tä ja g:tä uniksessa, ja ne ei taas ikinä ole ihan vireessä. Niistä tulee sellainen hieman kummallinen huojuva, vähän kanteleen ääni, Dave kuvailee.

Luutussa on saksalaisen Shadow’n vanha mikrofoni ja Dave kytkee soittimen keikoilla yleensä suoraan PA-kamoihin DI-boksin kautta. Tarvittaessa hän soittaa sitä myös tavallisen kitaravahvistimen läpi.

– Joskus jos ei ole ollut DI-boksia, niin olen käyttänyt ihan kitaravahvistinta. Kyllä siitäkin saa ihan hyvän soundin. Ehkä olisi aika katsella jo joku uusi mikrofoni, en ole nähnyt näitä ’90-luvun jälkeen. Nykyäänhän on jo tosi hyviä akustisia mikkisysteemejä.

Dobrossa taas on uusi Nevalaisen tekemä mikrofoni:
– Se kestää yllättävän paljon tehoja ilman kiertoa. Ensin se teki niin tehokkaan, että se kierti heti! Ei sitä voinut edes avata!, Dave nauraa.

 

Kitaristit ovat aina olleet lapsellisia

Dave nähdään sähkökitarakeikoilla usein Straton kanssa. Kuitenkin esimerkiksi taannoisessa SuomiLove-esiintymisessä hän soitti punaisella Gibsonin 335 -kitaralla.

– Eniten olen Stratolla levyttänyt, se sopii niin moneen; siitä se johtuu. Se 335 on siinä mielessä harvinainen, että se on ihan uuden veroinen. Les Pauleja on ollut aika monta, yksi tosi vanhakin. SG:tä on ollut ja sitten yksi Stereo (345), jota käytettiin siinä Otto Donnerin torvilevyllä, missä oli big band.

Laittaessaan Stratoa takaisin laukkuun Dave muistaa vielä yhden asian:
– Tämä laukku on Fender Lead -kakkosen; sehän oli sellainen epäonnistunut malli. Lead-kakkosen laukut sopii paremmin vanhoille Stratoille kuin niiden omat. Näitä on vaan tosi hankala löytää, kun niitä tehtiin niin vähän.

Davella on muutama vuosikertasoitin, mutta soittimien keräily tuntuu hänestä haaskaukselta. Koko ”mint condition” -ajattelu saa tuomion.

– Kävin eilen tässä lähellä yhdessä vintage-liikkeessä. Siellä on sellainen ’60-luvun alun SG, tosi hieno; se, jossa on se äärettömän tyhmä kampi joka menee sivuttain. Sitä ei vaan olleet muut saaneet koskea, ja se olikin tosi huonosoittoinen, oikeastaan aika huono kitara. Yritetään ylläpitää sitä ”mint conditionia” ja pilataan instrumentit sillä, että joku saa katsoa niitä. Ja sulla on sitten kymmenen tonnin kitara, millä et pysty tekemään mitään, Dave lataa.

Samat sanat tulevat relikoinnista:
– Onhan tämä mennyt naurettavuuksiin, että tehdään valmiiksi näitä ruostuneita ruuveja ja kitaroita. Ja sellainen maksaa vielä enemmän kuin tavallinen uusi. Mutta okei, kitaristit on aina olleet lapsellisia, en mä sitä sano; se tuskin on mikään uutinen.

Dave sanoo kuitenkin pitäneensä jonkin verran silmällä vintage-puolen hintoja, sillä ”periaatteessa pitäisi olla Strato ja Les Paul”. Hän on huomannut tiettyjen kitaroiden hintojen pu-toa-mi-sen.

– Jossain vaiheessa oli ihan mahdotonta saada vaikka hyviä Fendereitä, Gibsoneita tai joitain muitakin, sillä ne hinnat oli aivan järjettömiä. Nyt hinnat on laskeneet, sillä uudelle sukupolvelle ne ei ole enää niin tärkeitä. Mun mielestä markkinat on menneet pitkästä aikaa niin, että ne on ostajien puolella. Siksi ei oikeastaan viitsi nyt mitään myydäkään, kun ne hinnat on niin huonot. Seurasin kuitenkin vähän aikaa sitten noita Les Pau-lien hintoja, ja olin yllättynyt miten hyviä sai ja mihin hintaan. Onhan se vähänkin paljon, en mä sitä sano. Sellainen huippuyksilö joku 22 tonnia, onhan se hirveä raha, mutta kun vertaa siihen, että ne oli vähän aikaa sitten 50 – 70 tonnia.

– Strato ja Les Paul: sulla on kaikki. Se on yksi niitä vanhoja sanontoja, niitähän on vaikka kuinka paljon. Kyllähän jos 25 tonnia tuosta löytyisi, niin kyllähän mä ilman muuta sellaisen Les Paulin hankkisin. Sille löytyy aina jotain tekemistä, sellaisia tilanteita tulee kyllä. Viulukitarahan on hyvin lähellä sitä, siinä on samantyylinen mikrofoni. Mutta en mä tiedä, kaikki kuitenkin sanoo, että sama soundi on aina vaikka millä soittaisi!

Vahvistimena Dave käyttää nykyään Fenderin Super Reverbiä sekä vuoden ’41 Gibsonin 5 – 10 wattista pikkucomboa, jossa on 10-tuumainen kaiutin. Ne hän kytkee rinnakkain.

– Gibson löytyi tuosta Kitarakuusta, se on hyvä lafka. Jotenkin innostuin siihen, kun siinä on yksi hyvä soundi. Edessä on kangas, ja keskellä reikä kuin radiossa. Siellä takana on microphone- ja instrument-kanavat. Mä olen käyttänyt sitä laulukanavaa, koska siitä tuli parempi soundi. Siinä on hirveä botne siinä Gibsonissa, välillä tulee niinkuin Churchillin puheet!

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2016. Vuonna 2015 aloitetussa Elämäni kitarat -juttusarjassa on haastateltu lukuisia mielenkiintoisia kitaristeja ja muita vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 


 

03.06.2018
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy