Don Ross – funkkia sormin, akustisella

”Heavy wood”, luonnehtii kanadalainen Don Ross omaa soittotyyliään, jossa erikoisviritysten terästämä sormisoitto yhdistyy kansilyönteihin, huiluääni-tekniikkaan ja funk-bassovivahteisiin. Arvostettu kitaristi vieraili 2012 Tampere Guitar Festival -tapahtumassa, jonka yhteydessä saimme myös haastattelun.

Don Rossin moderni sormisoitto vetoaa erityisesti nuorempaan kitaristikuntaan, vaikka vuonna 1960 Montrealissa syntynyt Ross alkaakin itse kohta olla ikämiessarjaa. Siinä missä Rossin omiin idoleihin kuuluu edesmennyt Michael Hedges (jolle Ross on omistanut yhden tunnetuimmista sävellyksistään, ”Michael, Michael, Michael”), hän itse on innoittanut Andy McKee-sukupolvea. Kesäkuussa Tampere Guitar Festivalin loppuunmyydyssä klubi-illassa yksi esimerkki vaikutuksesta oli vasta 17-vuotias Leevi Erkkilä, joka lämmitteli konserttiyleisöä lupaavaan tyyliin – aika näyttää.

Don Ross piti konsertin lisäksi kitaristeille työpajan Tampere-talossa. Opettaminen  on hänelle tuttua, sillä akateemiset ja katutason krediitit kitaristina yhdistävä Ross toimi vuosina 2010–2011 kitaransoiton professorina kanadalaisessa Dalhousie-yliopistossa. Tästä toimesta hän on kuitenkin toistaiseksi luopunut runsaiden esiintymispyyntöjen vuoksi.

Yllättävää kyllä, kitaramusiikkia julkaisevan Candyrat-levymerkin talliin kuuluva Ross on kitaristina itseoppinut. Nuoruudessaan hän on kuitenkin opiskellut säveltämistä ja esikuviensa joukkoon hän lukeekin kitaristien ohella esimerkiksi Keith Jarretin tai Steve Reichin.
– Jarretissa arvostan paljon sitä, että hän pystyy soittamaan hyvin monella tavalla; täysin improvisoiden, klassista musiikkia lapuista tai standardijazz-bändin kanssa. Hän uskoo kaikkeen eikä toisaalta mihinkään.

– Minulla itselläni on tietynlainen tunnistettava sointi, mutta olen aina ollut vastahakoinen musiikkini luokitteluun. Tietenkin luokittelen itsekin soittajia Andy McKee- ja Tommy Emmanuel -karsinoihin, ja on myös olemassa Don Ross -karsina, johon kuuluu joitain soittajia. Ihailen Steve Reichin ja Keith Jarretin kaltaisia muusikoita, ja on oikeastaan sattumaa, että hoidan hommani kitaralla. Se on helpompi kantaa keikoille!, Don nauraa.


Musiikki ohjaa virityksen valintaa

Toisin kuin vaikkapa Chet Atkins tai Tommy Emmanuel, Don Ross kuuluu siihen sormisoittajien joukkoon jotka ovat mieltyneet erikoisvirityksiin. Hän kertoo, että tähän johti aikoinaan puhdas kokeilunhalu.

– Jo yhdeksän tai kymmenen ikäisenä huomasin, että tietyt sävellykset olivat helpompia soittaa kitaralla, mikäli muuttaisin jonkun kielen viritystä. Aloin siis tutkiskella asiaa vaistonvaraisesti. Sen jälkeen aloin kuulla ns. erikoisvirityksistä, kuten avoimesta G-virityksestä. Kokeilin sitä, ja pidin soundista paljon.

– Nuoruudessani ei ollut saatavilla samanlaista opetusmateriaalien tulvaa kuin nykyään, vaan käytössä oli lähinnä levysoitin ja omat korvat. Nykyään soittajat ovatkin ehkä enemmän riippuvaisia silmistään kuin korvistaan, mikä ei välttämättä ole aina hyvä asia.

Don naurahtaa, että standardivirityksessä pitäytyminen veisi pois 80 prosenttia hänen ohjelmistostaan. Toisaalta se on aikoinaan ollut hänenkin lähtökohtansa otelaudan hahmottamiseen.
– Toki osaan parhaiten improvisoida standardivirityksessä. Olen kuitenkin ajan kanssa opetellut tunnistamaan otelaudan hyvin myös tietyissä erikoisvirityksissä, jotta pystyn sooloilemaan niissäkin.

Varsinainen käännekohta Don Rossille oli kanadalaisen maanmiehen Bruce Cockburnin soiton kuuleminen.
– Cockburnin kappale ”Foxglove” on soitettu avoimessa C-virityksessä. Ensikuulemalta tuntui, ettei tuollaista kappaletta voisi edes kitaralla soittaa; 6. kieli oli viritetty matalalle ja avointen kielten sointi kuulosti hienolta. Opettelin biisin ja samalla tuon virityksen.

– Ensin käytin aikaa toisten käyttämien viritysten omaksumiseen. Tämän perustyön jälkeen aloin lähestyä asiaa tavallaan takaperoisesti: usein mietin etukäteen miltä haluaisin sävellykseni kuulostavan, ja sitten etsin virityksen, joka mahdollistaa halua-mani soinnin. Kirjoitan siis paljon musiikkia päässäni, ja vasta sitten siirrän sen instrumentilleni.

Koetko, että kitaristien tulisi ylipäänsäkin säveltää enemmän ilman instrumenttia, jotta he pääsisivät pois kitaran asettamista konventioista?
– Se voisi olla hyvä idea, mutta tämän sanoen tiedostan, että se on kova vaatimus. En missään nimessä halua asettaa itseäni jalustalle, sillä on aivan sama millä tavalla hyvä musiikki sävelletään. Toisaalta olen opettanut soittamista paljon, ja monet lähettävät minulle cd-levyjä tai nettilinkkejä soitostaan. Tuolloin huomaan usein, että monet heistä ovat omaksuneet hyvin vaikkapa Andy McKeen tai Tommy Emmanuelin soittotyylin, mutta todellista omaa sanottavaa ei välttämättä ole. Yksi poikkeus oli juuri Andy McKee, hän oli todellinen uusi ääni, minkä vuoksi ehdotin, että Candyrat tekisi sopimuksen hänen kanssaan. Monien uusien soittajien tyyli on siis tavallaan hieman ennalta arvattavaa.

Soitat joskus myös Men of Steel -kokoonpanossa Beppe Gambettan, Tony McManusin sekä Dan Craryn kera. Muutatko soittotapaasi tuolloin paljon verrattuna soolokeikkoihisi?
– Neljä kitaraa on vaarallinen ympäristö, joten sovitukset on tietysti tehtävä tarkkaan, jotta emme hypi toistemme tonteille. Duo-konserteissa Andy McKeen kanssa pyrimme toisiamme täydentävään suoritukseen, jotta emme molemmat toistaisi samaa asiaa. Vaimoni Brooke Millerin kanssa taas maalaan hänen laulujensa taustalla ja näin ollen soitan paljon minimalistisemmin. Kun takana on 25 vuotta soolokonsertteja, myös muiden kanssa soittaminen on mukavaa, Don kertoo.

 

Funkia oktaaveissa

Don kertoo funk-basismin olleen iso innoittaja hänen soittotyylilleen. Nuorena hän soitti bassoa kitaran ohella, jolloin Tower of Powerin ja Princen kappaleet tulivat tutuiksi. Don soittaakin paljon funkahtavia bassolinjoja peukaloplektralla ja usein virityksillä, joissa matalia oktaaveja pystyy sormittamaan yhdeltä otelautanauhalta. Onko tuo oktaavisormitusten helppous myös yksi viritysten valintaa ohjaava seikka?

– On totta, että käytän paljon virityksiä, joissa bassokielten suhde asteikkosävelinä on 1-5-1 eli esimerkiksi C-G-C tai D-A-D. Oktaavibassokulut ovat iso osa tyyliäni – esimerkiksi kappaleessa ”Michael, Michael, Michael.” Soitan niitä usein vuoroliikkellä, jolloin vahva iskunosa osuu peukalolle ja heikko etusormelle (joskus vuoroliike tulee pelkällä peukaloplektralla). Tällä tavalla saan rennomman soinnin, kuin jos kaikki iskut tulisivat samaan suuntaan.

– Toisaalta olen silloin tällöin käyttänyt viritystä C-G-Eb-F-Bb-D (Cm11), jossa on siis C-mollikolmisointu pohjalla. Myös sen avulla voin soittaa kahdella matalimmalla kielellä helposti voimasointuja, mutta ylemmillä kielillä saan molli- ja duuriäänenkuljetuksia.

Muovisen peukaloplektran lisäksi Don käyttää voimakkaassa sormisoittotyylissään akryylikynsiä.
– Niiden ansiosta jokaisen sormen kosketus kieliin on samanlainen. Olen käyttänyt näitä jo 25 vuotta. Aluksi soitin paljailla sormenpäillä, mutta hiljainen soittovolyymi oli turhauttavaa, koska suosikkimusiikkini oli rockaavaa ja funkahtavaa. Sitten kokeilin muovisia sormiplektroja, jotka taas rajoittivat soitto-nopeutta merkittävästi. Metalliplektroissa puolestaan kilkatus kävi hermoille, erityisesti äänitystilanteessa. Ensimmäistä albumiani valmistellessa satuin kävelemään kynsisalongin ohi ja päätin kokeilla tätä vaihtoehtoa. Tällä tiellä olen edelleen, enkä enää osaa soittakaan ilman näitä.

Kuinka kauan akryylikyntesi kestävät soittamista?
– Nämä itse tekemäni ”halvat versiot” kestävät ehkä viikon verran, sanoisin muutaman keikan. Ja silloinkin näitä täytyy viilailla jatkuvasti. Kynsisalongissa tehdyt kynnet ovat sitten paljon kestävämmät, ja niillä voin soitella huoletta muutaman viikon.

 

Soittajan anti soitinrakennukselle?

Don Ross on käyttänyt 1990-luvulta lähtien kanadalaisen Marc Beneteaun rakentamia custom-kitaroita. Kiinnostus heräsi aikoinaan fiilispohjalta ja soitinliikkeen ikkunassa nähdystä soittimesta. Myöhemmin tapaaminen rakentajan kanssa johti ensimmäiseen tilaukseen.

Instrumenttien suunnittelun Don on suosiolla luovuttanut rakentajalle, ja on itse tehnyt lähinnä joitain ehdotuksia muutamista yksityiskohdista. Vuosien varrella Beneteau on tehnyt Rossille lähes kymmenen kitaraa, joissa on mukana myös fan fret -baritonimalleja. Pääosin kitarat ovat pientä 
jumbo-kokoa ja skaalanpituudeltaan pitkähköjä.

– Yhteistyömme alkaessa ehdotin, että hän tekisi minulle soittimen, joka muistuttaisi tuntumaltaan sitä kitaraa, jolla aikoinaan aloittelin. Usko tai älä, se oli vuoden 1951 Harmony Sovereign, joka oli kammottavan hankala soittaa! Mutta rakastin sen isoa koppaa ja periksiantamattomuutta, ja tuo kitara kehitti vasemmasta kädestäni todella vahvan.

– Halusin siis isokoppaisen kitaran, joka toistaisi paljon alataajuuksia; samoin halusin pitkän kaulan ja paljon kieltenjännitystä, jotta kitara soisi vireessä myös matalissa virityksissä. Jätin puuvalinnat Marcille, ohjeena vain että kitaran pitäisi soida kanuunan lailla, koska sitä soittotyylini vaatii.

 

Sähköinen vahvistus hoituu K&K:n kondensaattori­mikrofonilla.

Yhtenä erikoisuutena Don Rossin Beneteau-kitaroissa on ylimääräinen tukirakenne voimakkaan soittotyylin vuoksi.
– Onnistuin tekemään muutamaan ensimmäiseen malliin halkeamia soittotyylilläni. Sen vuoksi Marc laittaa kitaroihini hieman ylimääräistä rimoitusta paikkaan, johon kädelläni kaikkein eniten lyön eli kannen vasemman yläkulman kohdalle. Vuosien varrella Marc on todellakin oppinut tekemään minulle kestävän instrumentin!, Don nauraa.

– Marc edustaa tyyliltään kanadalaista kitaranrakennuskoulukuntaa, mikä on pitkälti Larriveén inspiroimaa. Larriveé itse teki opintomatkoja Espanjaan, ja alkoi sen jälkeen soveltaa ideoita eteläeurooppalaisesta kitaranrakennustekniikasta teräskielisiin akustisiin.

Miten on, pystyykö soittaja mielestäsi osallistumaan tähän prosessiin vai pitäisikö se jättää kokonaan soitinrakentajalle?
– Itse en tiedä mitään varsinaisesta kitaranrakennuksesta tai puulajeista, mikä johtuu osittain siitä etten haluakaan tietää. Mutta osaan kertoa mitä kitaralta haen ja haluan, ja sen pohjalta Marc onnistui hienosti, Don kokee.

 

Don Rossin Beneteau-kitaroissa ei ole lainkaan kielipinnejä. Jatkuva virityksestä toiseen vaihtaminen katkoo konserteissa kieliä sen verran, että vaihtaminen onnistuu nopeammin suoralla tallakiinnityksellä. Beneteaun kitaroihin voi tutustua tämän linkin kautta.

 

 

 

Oheinen artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 7/2012. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

06.11.2016
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Teemu Höytö/Tampere guitar festival
Timo Östman
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy