Doug Blair – kaksi raitaa riittää kitaralle

Jenkkibändi W.A.S.P. on pitkän uransa aikana kokenut monia vaiheita ja miehistönvaihdoksia, mutta on kerta kerran jälkeen aktivoitunut levyttämään ja kiertämään. Bändin soolokitaristin tonttia hoitelee nykyisin Doug Blair, joka on ottanut uudeksi kotipaikakseen Suomen.

Koska W.A.S.P. ei ole kiertueilla jatkuvasti, turkulaistunut Blair osallistuu suomalaiseen musiikkielämään eri tavoin. Hän on mm. pitänyt soittoklinikoita ja osallistunut Rock Academyn toimintaan aivan sen alkamisesta asti. Näkemyksiään kitaran kehittämisestä instrumenttina sekä niiden pohjalta rakennettuja soittimia Blair on esitellyt muutamassakin miniseminaarissa. 

Useimmille meistä kelpaa kaupasta ostettu kitara sellaisena kuin tehdas on sen valmistanut. Blairille ei: hän purkaa kitarat osiksi tai kaivertaa niihin koloja, joihin asennetaan lisävarustusta tai hän keksii yhdelle kitaralle monitoimisia käyttötapoja. Yksi keskeinen syy Blairin asettumiseen Suomeen onkin hänen arvostuksensa suomalaisen kitaranrakennuksen laatua ja innovatiivisuutta kohtaan. Hänen mukaansa täällä ei pelätä kokeilemista eikä vanhojen perinteiden rikkomista ja villeistäkin ideoista tehdään toimivia soittimia. Verkostoitumalla soitinrakentajien kanssa hän saa edistettyä sellaisiakin ideoitaan, joita ei itse pystyisi toteuttamaan.

Blair oli W.A.S.P.:in jäsen vähän aikaa jo 1992 ja 2001, mutta nykyinen pesti alkoi 2006.

– Liittyessäni 2006 en ollut soittanut soolokitaraa pitkään aikaan, koska minulla oli toinen projekti, jossa käytin Guitarcrossia (Blairin kehittämä soitin, jossa kitaran- ja bassonkielet rinnakkain). Jälkeenpäin ajatellen pystyin tuomaan tästä sellaisia elementtejä, joita en jatkuvasta soolokitaran soittamisesta olisi saanut. Nyt niistä on hyötyä, koska soolotehtäviä on todella paljon. Monet ikäiseni kitaristit tuntevat tehneensä jo kaiken ja käyttäneensä jokaista pedaalia, kitaraa ja vahvistinta. Onko enää mitään kokeiltavaa jäljellä? Minulla on, hän pohtii.

Blair käyttää aktiivisesti kahta erilaista Guitarcrossia. Molempien lähtökohtana on ollut 80-luvun nelikielinen basso ja nykyään niissä on kolme bassokieltä ja viisi kitaran kieltä, kolme kitaran kieltä bassokielten vieressä pareina ja kaksi ylimpänä. 

Sooloprojekti signal2noise toteutuu kahdestaan rumpalin – tai toisinaan myös ennallta tallennetun rumpuraidan kanssa – jolloin soittimina on jompikumpi kahdesta Guitarcrossista. 

– Looppeja en tykkää käyttää, mieluummin soitan oikeasti. Kokonaisia biisejä on vaikea tehdä niiden kanssa. Tosin juuri hommasin Bossin, jossa on mahdollisuus kahdeksalle loopille. Joihinkin biiseihin voisin looppeja ajatella, mutta en jokaiseen. On mukavampaa soittaa kahdestaan rumpalin kanssa, jolloin voimme koko ajan reagoida toistemme tekemiseen ja kehittää biisiä lennosta, Blair kertoo soolokeikkojensa laitevalinnoista.

Soitinten kehittelyssä valmiin tuotantomalllin käyttö omien ajatusten rakennusalustana on muutoinkin toimiva ratkaisu. 1988 Kramerista rakennetussa soittimessa mikkeinä ovat Bartolinin Quad-Jazzit, kuten on 1984 Hamerissakin, jossa lisäksi runkoon on upotettu Variaxin teknologia. Bassokielten signaalin voi kytkeä pois kieli kerrallaan, jotta sointuja soitettaessa voi bassoäänen valita paremmin. Kitaran kieliä on vain viisi, koska näin pitkässä kaulassa korkea E katkeaisi, eikä kapeaan kaulaan enempää mahtuisikaan.

Monissa soittimissa on mukana jollain tavalla sahanterä, joka on toistunut W.A.S.P.:in visuaalisuudessa jo 80-luvulta läh-tien. Blairin kitaroissa terä on useasti pyörivä.

Kaksi raitaa riittää

Tämän jutun ilmestyessä W.A.S.P.:in uusi albumi Golgotha on juuri julkaistu. Se on Blairin kolmas W.A.S.P.-levy ja kiekkoa on väsätty jo usean vuoden ajan. Viimeiset miksaukset ovat valmistuneet juuri ennen haastattelua, joskaan bändi ei ole vielä harjoitellut biisejä keikkakuntoon tulevaa julkaisukiertuetta varten.

– Tämä on paljon harkitumpi levy kuin ne kaksi muuta, jotka lopulta tehtiin aika kiireessä, Blair tunnustaa.

–  Monia saattaa ihmetyttää, että bändi on edelleen iskukykyinen ja julkaisee levyn. Tai että minä olen bändissä – moni luulee, että Chris Holmes on vielä mukana. Levyn myynnin arvioiminen ei kuulu minun tehtäviini kitaristina, minun kuuluu tehdä kitaraosuuteni niin hyviksi ja toimiviksi kuin mahdollista. Mutta odotamme kuitenkin albumin pääsevän listoille ja uskon, että ihmiset tulevat hämmästymään sen kuullessaan.

W.A.S.P.:in kappaleet eivät ole äärettömän monimutkaisia, mutta tietysti ne on soitettava hyvin. Mikä mielestäsi on tehtävässäsi vaikeaa?

– Tyylini ei ole supernopeaa soittoja ja kikkailua, vaan pyrin melodisuuteen ja täydentämään Blackien [Lawless, bändin perustaja ja ainoa jäljellä oleva alkuperäisjäsen] laulua. Uudella levyllä tämä on mielestäni onnistunut paremmin kuin kahdella aikaisemmalla ja meillä on paljon laulun ja kitaran yhteispeliä. Lisäksi halusimme panostaa dynamiikkaan, jossa on välillä hyvin pehmeää ja kohta todella lujaa.

– Vaikeaa on tarkka kuuleminen. Kahden kitaran bändissä syntyy paradoksi: komppikitaristi haluaa kuulla toisen kitaran lähes yhtä lujaa kuin omansa ja lukkiutua siihen, mutta soolokitaran on kuultava itsensä ja äänenkorkeus parhaiten. Triossa aikoinaan soittaessani kuulin itseni helposti ja minulla oli reilusti tilaa. Iän myötä olen oppinut kuuntelemaan vireisyyttä tarkasti, mutta se ei ole helppoa toisen kitaran kanssa. Kuuntelen meidän äänityksiämme ja huomaan, että keikoilla en joskus ollutkaan tarkassa vireessä, vaikka silloin niin luulin. Mehän käytämme lattiamonitoreja, koska haluamme tuntea äänen.

Aikoinaan raskaan rockin bändeilläkin oli tapana jammailla lavalla. Nykyään sitä ei kovin usein kuule. Pystyttekö te keikalla muuttamaan tilanteen mukaan jonkun biisin sovitusta ja kestoa?

– On sääli, että jammailu tosiaan on rockissa useimmiten unohdettu, koska valot ja ja muut laitevaihdot sekä taustaraidat on ohjelmoituna tietokoneelle.  Meillä on kappale The Idol, jossa minulla on pitkä kitarasoolo ja usein lavalle jää vain minä ja rumpali. Joskus sooloa on kestänyt hyvän aikaa, ei nyt sentään jammailua ihan samaan malliin kuin Zeppelinillä ja kumppaneilla, jotka veivät homman ihan omalle planeetalleen. Kivaa kuitenkin. Uuden levyn kappaleet on kylläkin aika tarkkaan tarkoitus soittaa alkuperäisen mittaisena.

W.A.S.P.:illa on ollut monta kitaristia sinua ennen. Millainen tehtävä sinulla on heidän levytettyjen osuuksiensa soittamisessa?

– Tarkoitus on pysytellä aika tarkkaan alkuperäisissä rakenteissa, koska ne on suunniteltu sopimaan kappaleeseen. Vuosien varrella olen harjoitellut ja soittanut noin 30 biisiä albumeilta ennen minun aikaani. Ne muut kitaristit eivät ole ollet minun suosikkisoittajiani, mutta nyt biisejä soittessani huomaan, miten heidän tekemisensä ovat muovanneet kappaleet sellaisiksi, jona ne tunnetaan. Ihan nuotilleen minun ei tarvitse sooloja toistaa, mutta tunnelman ja yhteyden lauluun täytyy säilyä, Brair korostaa.  

– Esikuvina minulla ovat Bryan Adamsin bändin kitaristi Keith Scott, joka osaa aina sovittaa soolon ja kompin täsmälleen biisiin ja varmaan pärjäisi missä tahansa rokkibändissä, sekä Deep Purpleen liittynyt Steve Morse, joka tuntee ja kunnioittaa biisien historiaa, mutta pystyy lisäämään oman tyylinsä mukaan niihin. 

Menneen kesän festareilla W.A.S.P.:in settiin on melkein aina kuulunut sama biisivalikoima. Aiotteko nyt soittaa muutakin, kun uutta materiaalia julkaistaan?

– Tästä on puhuttu aina kun kiertueelle lähdetään ja tarkoitus olisi nytkin uudistaa listaa, lisätä uuden albumin materiaalia ja nostaa välillä pois olleita mukaan. Bändillä on ikää ja ne kaikkein tunnetuimmat biisit tulivat jo alkuvaiheessa. Pitää muistaa, että osa yleisöstä ostaa lipun kuullakseen näitä. Kokeilemme kyllä uusia biisejä setissä, mutta toimimattomat karsitaan pois. Uudelta levyltä treenataan neljästä kuuteen kappaletta.

Blair näyttää kiertueeseen valmistautumisesta tekemiään luonnospiirroksia, joissa kaavaillaan bändin sijoittumista lavalle, valojen käyttöä, millaisia kuvia heijastetaan taustanäytöille, minikameroiden sijoittamista mikrofonitelineeseen ja kitaran lapaan. Kokonaisuuden suunnitteluun kuuluu selvästikin muutakin kuin pelkkä settilistasta päättäminen.

Soolokitaristin iso urakka

Otetaanpa nyt uusi levy tarkempaan käsittelyyn.

– Äänityksissä on toimittu vanhan liiton meiningin mukaan kahden tuuman nauhalle. Ensin äänitettiin rummut, basso ja kitara. Tämän jälkeen sain kaksi raitaa käyttööni. Se minimoi tuottajan ja äänittäjän ajan tuhlaamisen sekä antaa minulle paineen olla tehokas. Sehän sopii! Monet tuttuni veivaavat sooloja loputtomiin, valikoivat parhaan tai poimivat pieniä palasia. Minä taas tutustuin biisiin, mutta en liikaa, jotta tuo-reus säilyisi. Vedin soolon yhdelle raidalle ja otin toisen käyttöön tavoitteena vielä parantaa ottoa. Kun kasassa oli kaksi kunnon vetoa, valittiin toinen, ehkä vähän korjattiin venytykset vireeseen ja puhdistettiin häiriöitä ja sen jälkeen käsiksi seuraavaan biisiin. Tällä konstilla tunnen soolot hyvin ja niiden oppiminen on myöhemmin helpompaa. Kahden raidan käyttämistä suosittelen klinikoillakin, livetuntuman saavuttamiseksi, Blair kuvaa levytyksen etenemistä.

– Kaikkiaan levyllä on parisataa soolokitaran osuutta. Useimmissa biiseissä on enemmän kuin yksi soolo, toisinaan kolme. Sovitukset muuttuivat, laitteistokin vaihtui äänitysten aikana ja parhaat soolot äänitin loppuvaiheessa hankittuani ESP:n kitaran. Paljon hyviä jouduttiin jättämään poiskin. Toivottavasti kuulijat huomaavat kehittymisen edelliseen levyyn verrattuna.

Kerro tarkemmin muutamasta biisistä, millaisiin kohtiin kannattaa kiinnittää huomiota?

– Eniten pidän sooloistani balladiin Miss You, jota suunnittelemme keikkasettiin mukaan. Biisi on vanha, peräisin Crimson Idolin sessioista 1991. Sen soolon äänitin jo 2012 vanhalla 80-luvun kitarallani, jossa on juuri sopiva soundi. Biisissä minulla on hiukan davidgilmourmainen tuntuma, koska sointukulkukin on Pink Floydiin viittaava. Sain ladatuksi mukaan henkilökohtaisia tunteita, mikä sopi biisiin hyvin. Kappale olisi vahva ilman sooloakin, mutta uskon pystyneeni vielä lisäämään tunteellisuutta.

– Tämän vuoden sessioissa tehtiin singlebiisi The Last Run-away, jossa käytin ’92 Washburnin N4:a varustettuna Sustainiacilla. Soolo on rivakka, kitaran otelauta on koverrettu, minkä ansiosta sain kunnon otteen kielistä ja ison vibraaton. Tässä biisissä on kaikkiaan kolme sooloa. Nimiraidalla Golgotha on pitkä soolo lopussa ja siinäkin on Sustainiac käytössä, minkä kuulee selvästi.  

Tämän jälkeen kuunneltiinkin nuo raidat. W.A.S.P.:in tunnistamisessa on aina auttanut Blackie Lawlessin raastava kurkkuääni, joka tuntuu olevan yhä tallella. Muutosta aikaisempaan on tapahtunut biisien kestossa – levylle on tulossa yhdeksän kappaletta, jotka kaikki ovat varsin pitkiä. 

Ei pelkästään historian varassa

1980-luvulla kitaran oppimiseen täysillä panostanut Blair pitää tuota aikakautta rikkaana vaikutteiden ilmapiirinä. Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä toistamaan samoja kuvioita kuin muut, vaan haki vaihtelua ryhtymällä kehittämään kitaroita itselleen. Tämä idointi ja nikkarointi jatkuu edelleenkin.

– Sain kokeiluista tekemisilleni suuntaa, joka tuntui kiinnostavalta ja uudelta. En ole luontainen lahjakkuus, jolle onnistuisi minkä tahansa soittaminen tuosta vain, vaan olen tehnyt kovasti hommia kaiken oppimiseksi. Mutta kun menen eteenpäin elämässä musiikin kanssa, olen oppinut tuntemaan ne osa-alueet, joissa olen hyvä, joista musiikillinen tyylini muodostuu. Palasia kertyy matkan varrella ja ne muuntuvat omikseni, hän summaa soittamisen filosofiaansa. 

– Nykyään kitaristin tai bändin on vaikea erottua joukosta tyylillisesti erilaisena. W.A.S.P.:kin on varsin suoraviivaista rockia, jonka puitteissa on hankala kehittää sellainen soolo, joka muodostuisi ikoniksi.

Blairin klinikat sisältävät hänen soittimiensa ja niiden tarjoamien mahdollisuuksien esittelyä sekä musiikillisia elämyksiä.

– Klinikoillani pyrin näyttämään ihmisille ideoita ja miten asioita voit tehdä hiukan eri tavalla. Surround-esityksissä kuulijat ovat neljän kaiuttimen keskellä ja pedaalilla panoroin ääntä eri suunnista tulevaksi. Tämä aiheuttaa kuunteluun yllätyksiä. Monissa suunnittelemissani soittimissa on kaksi instrumenttia: kaksikaulaisissa kitaroissa on akustinen kaula – toisessa se on teräskielinen, toisessa nailonkielinen – sähköisen ohella. Guitar-crossissa on vierekkäin bassokielet ja kitaran kielet. 12-kielisessä kitarassa on nailonkielet ja teräskielet. Jokaisessa näistä on kaksi lähtöä ja esityksessä aluksi vaikka toinen eteen ja toinen taakse hiljalleen siirtyen. Laulunkin tulosuuntaa voi vaihdella.

Blair kaipaileekin bändien jo vuosikymmeniä sitten keikoilla ja levyillä kokeilemien monikanavaisten toistojen paluuta: 

– Elokuvateattereissa olemme tottuneet upeisiin surround-jäjestelmiin. Ja olihan Pink Floydilla sellainen jo 1971! Nykytekniikalla kaiuttimet toimivat langattomasti ja digitaalimikserit lähettävät monella kanavalla. Ihmettelen, mikseivät kiertuebändit käytä enemmän hyväkseen järjestelmiä, joilla edes osa äänentoistosta kuten kaikuja ja erikoisefektejä siirrettäisiin taakse. Mekin olemme bändissä kaavailleet tällaista, mutta hyvätkin ideat saatetaan hylätä kulujen katon tullessa vastaan. Soolona se sentään minulle onnistuu, koska tarvitsen vain pienen kaluston. Ja varsinkin akustisen kitaran kanssa se toimii oikein hyvin.

– Jospa kuitenkin jonakin päivänä nelikanavaisuus tulisi takaisin äänitteiden kuunteluun! Kaikki tuntuvat nykyään vain kuuntelevan mp3:a korvanapeilla. Vinyylin yleistyminen voisi tehdä nelikanavaisista vinyyleistä taas kysyttyjä. Miksaaminenhan olisi nykyään helppoa. 

Lisätiedot:

• W.A.S.P. 

• Douglas Blair Signal 2 noise

•••