Nayteikkuna

Elämäni kitarat: Kaarle Viikate – ulkonäkö edellä!

Kitaroita, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset kitaristit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä kitaroita”. Tämän jakson kertojana Kaarle Viikate, olkaa hyvät!

 

Kouvolalaisen Viikate-yhtyeen päähahmo Kaarle Viikate alias Kalle Virtanen sanoo suoraan, että hän menee kitaroiden ostamisessa ulkonäkö edellä. Toki alkuihastuksen jälkeen kitaran pitää myös sopia käteen. Vaikka Viikate yhdistelee rautalankasoundia metallivalleihin, toteaa pää-Viikate heti alkukantaan, että hänelle metallin tekninen taituruus on vierasta. Oma soittaminen alkoi ”ihan Pelastusarmeija-pohjalta”, ja kaikki Viikate-kappaleet ovat syntyneet ”lauluntekemismeiningistä eikä riffipohjalta”. 

Kaarle Viikate kertoo, että nuorempana hän kuunteli raskaampaa rockia ja rautalankaa sujuvasti rinnakkain jo senkin vuoksi, että olohuoneessa vanhempien levylautasella soi Agentsien Besame Mucho. Kun ikää tuli lisää, rautalangan olemus alkoi avautua myös soittajan näkökulmasta. Ehkä kaikki tämä tavallaan kulminoituu siihen, että viime juhannuksena Viikate ja Agents soittivat yhteiskeikan Tommolansalmen lavalla. Toisaalta Marko Haavisto & Kaarle Viikate -kokoonpano tarjoaa lahtelaistuneelle kouvolalaiselle vieläkin rautalankamaisemman maailman. 

 

Tokai Love Rock & Custom-RD, rakentaja Pasi Töytäri

– Tokain Love Rock oli kolmas kitarani, ja juuri se, jolla periaatteessa opettelin soittamaan. Siinä oli asennettuna EMG:n aktiivimikit, ja kun korva johonkin tottuu, niin siinä haluaa pitäytyä. Siksi tässä RD:ssä ja muissakin keikkakitaroissani on sellaiset. Siihen ne on aika passelit, kiertää juuri sopivasti. Mutta on varmaankin niin, että jos tuossa Tokaissa olisi ollut jotkut muut mikit, niin sellaisia käyttäisin nykyään.

– Kaksi viimeisintä keikkakitaraani on rakentanut kuusankoskelainen teknisten töiden opettaja Pasi Töytäri. Hän on tehnyt minulle tämän RD:n ohella Firebirdin. Idea RD:n hankkimiseen lähti siitä, että metalliyhtye Ghost käytti näitä ennen Wash-burn-diiliään. Yritin kovasti jallittaa jostain Gibsonin RD:tä, mutta mistään ei tuntunut löytyvän. Lisäksi maahantuoja sanoi silloin, että USA:ssa on tosi tanakka jono. Siksi käännyin Pasin puoleen, joka lupasi sellaisen tehdä, vaikka ei nykyään taida kovin paljon soittimia rakentaakaan. 

 

Puoliakustisia kitaroita: Duesenberg Starplayer TV & Gibson 335 

– Duesenberg on yksi parhaista heräteostoksistani: painaa kuin mikä, tuntuu hyvältä kädessä ja on kaunis katsella. Kaverini oli menossa Helsingissä Kaisaniemen F-Musiikkiin ostamaan jotain lankkukitaraa, ja pyysi minua konsultoimaan vibrakammen suhteen. Tämä oli siinä vieressä, ja olin että voi hyvänen aika, nyt on kyllä hyvä. Sattui vielä sopivasti olemaan painetta luottokortilla, joten eikun kiitos! Ehdottomasti paras kaksi tonnia, mitä olen käyttänyt. Tässä on Duesenbergin oma Bigsby-systeemi, ja se on todella herkkä. Kauneimmat laulut on varattu tälle soittimelle.

– Gibsonin hankin joskus vuonna 2009. Näitä oli tällaisia mattapintaisia malleja Kouvolan Musiikissa useampikin. Silloinkin ajattelin, että onpas komea. Bigsby piti laittaa tottakai. Olen sittemmin käyttänyt studiossa ainoastaan Duesenbergia ja tätä kitaraa, mikäli Aaltosen Miitri on ollut äänittämässä. Viikatteen keikoille pitää olla eri kalusto. Omistin nimittäin aikoinaan Washburnin puoliakustisen, jossa oli EMG:n aktiivimikit, ja siitä sai kyllä fyllailla lonkat umpeen kun keikoilla soitti. Sen jälkeen siirryin niissä hommissa lankkukitaraan. Tätä Gibsonia olen käyttänyt keikoilla Haaviston Markon kanssa, koska se on nyanssirikkaampaa touhua kuin tuo V-lapiointi. Duesenberg huutaa myös soittamista siinä bändissä, mutta en raaski ottaa, kun keikkahommissa kuitenkin aina kalja vähän läikkyy. Kotonakaan en viitsi laittaa sitä edes seinälle, pölyyntyy vaan. 

 

Kouvola-kitara, rakentaja Kai Seppälä

– Sain kavereilta 40-vuotisjuhlaksi Kouvola-kitaran. Se on rakennettu Kouvolan maantieteelliseen hahmoon ennen kuntaliitoksia. Kitara ojennettiin minulle vuoden 2015 Southpark-festiaalilla Tampereella. Se on siis ihan oikea kitara, ja itse asiassa aika hyvä soittaa hihnan kanssa, vaikkakin hieman kaulapainotteinen. Mutta eipä sillä ole juuri tullut soiteltua, sillä jotenkin sitä aina jämähtää siihen mitä on ennen käyttänyt. 

 

Bigsby täytyy olla

Kun katselee Kaarle Viikatteen olohuoneensa sohvalle asettamia kitaroita, tekee nopeasti huomion, että kaikissa on Bigsby-kampi.

– Gibsoneissahan ei ole omaa, ja toisaalta Fenderin kampisysteemi tai Floyd Rose ei tuntuneet käteeni sopivilta. Bigsbyn tallaviritys on ihan mahtava, toki rullatalla on ihan pakollinen – silloin se palautuu hyvin vireeseen. Yritän saada tällä ”herkän, väräjävän äänen”, en missään nimessä metallihommia. Enkä todellakaan mitään Kerry King -juttuja, että istutaan sen kammen päällä. Kaikissa kitaroissani kammen jousta on pitänyt vähän säätää, jotta kampi on korkeammalla ja saan siitä keikalla sujuvan otteen. Viime vuonna sain kunnian olla mukana Nyt-Liitteen jutussa, jossa suomalaiset kitaristit soittivat Esa Pulliaisen Stratocasterilla. Kyllähän se on niin, että stratossa kampi täytyy koko ajan pitää pikkusormella mukana kun soittaa. 

Kaarle Viikate alkoi viime vuonna tehdä myös akustisia keikkoja. Sitä varten piti hankkia akustinen kitara – ja tietysti Bigsby-kammella. 

– Tämä Gretschin akustinen oli ensimmäinen vastaan tulleista, jossa oli kampi. Tälle oli käyttöä, kun tehtiin vuosi sitten marraskuussa Takalon Jukan kanssa akustinen kupletti-kiertue.

Sen sijaan nauhakaiku-soundin löytyminen Viikate-soundiin oli kuulemma onnellinen sattuma:

– Kun äänitettiin Viikatteen kolmatta EP-levyä, oli studiolle unohtunut Rymäkkä-yhtyeen haitaristi Arto Kunnaston nauhakaiku Echo Orbit. Tuupattiin se väliin, kun soitin Alakulotettuja tunnelmia -biisin teemaa: hei, tämähän sopii tähän. Oivallettiin siis, ettei tällaisen laitteen kanssa tarvitse soittaa vain Emmaa tai Mantsurian beatia. 

Omaa nauhakaikua Kaarle Viikatteella ei ole, vaan keikoilla hän tekee soundin kahden Bossin delay-pedaalin avulla.

– Nauhakaiku on studiossa kiva, kun se huojuu ja haisee – se palanut pöly lämmittää mieltä. Keikoilla minulla on kuitenkin kaksi Bossin digitaalista delay-pedaalia eri aikaan ajastettuna. Lisäksi surffilaudassa on Blackstarin putkisärö, josta saa aika hyvän särösoundin sekä noise supressor, jolla saa vinkunat pois. 

 

Taiminen takaa taimin

Kaarle Viikate kertoo, että vuoteen 2005 saakka hän soitti Viikatteen levyillä kaiken itse rumpali Simo Kairistolan ohella. Silloin bändistä tuli bändi studiossakin, se on kuulemma vaikuttanut hieman myös biisintekemiseen. 

– Vaikka Ari (Taiminen) ja Eki (Erkka Koskinen) olivat keikkakokoonpanossa jo vuodesta 2001 lähtien, he alkoivat levyillä soittaa vasta 2005. Ari on nykyään tosi kova kitaristi. Etenkin jos haluaa sellaista Albert Järvis -henkistä hommaa, niin hän on ihan oikea kaveri sellaiseen. Nykyään yritän tehdä rätväkämmät biisit niin, että Ari pääsee näyttämään, koska hän pystyy vetämään kisakoneeseen menevää materiaalia ihan ykkösellä – se on monesti varsinkin keikalla huikeaa kuultavaa. Lisäksi hänellä on sellainen peruskallion omainen komppikäsi. Jos Aaltosen Miitri on meitä äänittämässä, häneltä tulee aika nopeasti toteamus, että josko Ari hoitaisi tämän tarkkuutta vaativan homman. Minulle sitten lankeaa ne suurpiirteisemmät toteutukset, soitan varsinkin biisien teemat. Soolot mietin yleensä valmiiksi ennen äänittämistä. 

Kompit menevät yleensä puoliksi kitaristien kesken, mikä on soundin kannalta hyvä asia.

– Minä soitan yhden komppiparin ja Ari yleensä yhden; ne asettuu sitten aika kivasti sinne miksaukseen. Yleensä minun kompit miksataan stereokuvassa laidoille, ja Arin kompit tulee keskemmälle. Molemmilla puolilla on siis molemmilta yksi raita. Enimmillään meillä on tainnut olla yhdessä biisissä molemmilta kuusi eri raitaa, mutta ne on sitten soitettu erilaisilla soundeilla ja särövahvuuksilla, mukana on ollut myös akustista kitaraa vähän räpsyttelemässä korvalehtiä. 

Kaarle myös toteaa, että vaikka studiossa on mahdollisuus usein kokeilla kaikenlaista uutta tekniikkaa, niin yleensä se paras soundi tulee kun Marshallin eteen laittaa mikrofoniksi Shure 57:n. Toisaalta bändillä ollut sopimus myös Blackstar-vahvistimien käytöstä.

– Ainakin se minun Artisan on aika simppeli vahvistin ilman turhia klumeruuleja. Olen pitänyt kovasti ja käytän sitä edelleenkin.  

Kaarle Viikate arvelee alunperin tykästyneensä Gibsonin kitaroihin, koska ne olivat vähän ”raskasluisempia”. Hänen mielestään kitarat jos mitkä perustuvat mielikuviin, ja hänelle esimerkiksi Ibanez on ”kitaroiden Fiat”, aivan liian kevyt. Ja soittimen pitää sopia myös bändin imagoon, vaikka ihan tiukasta Gibson vs. Fender -vastakkainasettelusta ei kyse olekaan. 

– Kyllä mie tiedän, että Telecaster on ihan tolkuttoman kova kitara ja kaikkea tällaista, mutta kun Ari aikoinaan osti sellaisen ja yritti tulla sen kanssa jollekin Nosturin keikalle, niin kielsin: ei, et todellakaan, Les Paulilla soitat, me ei lähdetä tuohon hommaan! Semmoinen rokkistrato-juttu kyllä menee Albert Järvisen ja Fast Eddie Clarken takia… On sitä siis joskus ollut vähän turhankin matalaotsainen näiden hommien kanssa, Kaarle nauraa. 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.

 

18.07.2021
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy