Kitaroita, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset kitaristit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä kitaroita”.
Vuorossa tällä kertaa Knucklebone Oscar eli Oskari Martimo.
Jossain vaiheessa haastattelua Knucklebone Oscar toteaa, että nyt hän ”vasta tajuaa kuinka hirveästi näitä onkaan”. Kitaroita ja vahvistimia kasaantuu nimittäin kuvaamista varten esille aikamoinen määrä, ja asetelma on sellainen, että kirjoittajaa jo hieman hirvittääkin: yhdenkin soittimen kaatuminen voisi aiheuttaa jonkinasteisen dominoefektin surullisin seurauksin.
Knucklebone Oscar toteaa, että ”tällainen skittamania on enemmän vain diggailua, soittimen harrastusta, sillä eihän musan tekemiseen tarvitse näin paljon”. Tämä ”mania” ei ole Oscarilla jatkuvaa, vaan välillä on kuukausienkin taukoja, jolloin soittimien hankinta ei kiinnosta mitenkään. Mutta välillä himo yllättää ”eikä se tyydyty ennen kuin tekee jotain muuveja”.
Oscarin kokoelmassa on monimuotoisuutta niin iän kuin soitinten merkkien suhteen. Gibsonien taustalla näkyy Silvertonea ja DanElectroa…
Monia arvokkaammistakin kitaroistaan Oscar on modaillut itsellensä sopivaksi, mikä ei oikean keräilijän mentaliteettiin sopisi lainkaan. Hän toteaakin, ettei ”diggaa ajatuksesta soittimista vitriinissä, sillä ne ovat käyttövehkeitä”. Hän on myös ”jäänyt klassikoiden muotokieleen niin kiinni”, että ei erityisesti lämpene niiden pieneen muunteluun perustuville kitaramalleille, vaikka ne hyviä olisivatkin. Ja tarkoituksellinen relikointi häntä lähinnä ihmetyttää.
Les Paul -tyyppiset kitarat ovat Oscarille ”hieman valloittamatonta aluetta”, mutta niin vaan yksi Epiphone Japan löytyy varastosta.
Takavuosina Knucklebone Oscar tuli tutuksi kitaroita hajottavana kaahailijana, jonka keikoilla sattui ja tapahtui. Nykyään soittimia ei enää hajoile, ja muutenkin hän on siirtynyt musiikissaan ”rootsimpaan” ilmaisuun, kuten esimerkiksi viimeaikaiset levytykset Tuomari Nurmion kanssa osoittavat. Tapasimme Oscarin eräällä hänen laitevarastollaan Pohjois-Helsingissä, ja vietimme mukavan haastattelutuokion. Seuraavassa tarkempia poimintoja hänen arsenaalistaan.
Alkuaikojen keikkajyrät: Stratocasterit
– Tokain Stratocasterilla soitin aikoinaan ihan hirveästi. Tämä kitara oli ensimmäisen levyni kannessa aivan kiiltävänä, ja itsekin olin silloin nuori ja siloposkinen. Matkan varrella on kuitenkin tapahtunut rapeutumista ja relikoitumista, esimerkiksi kitaran lapaan on liimattu palkki kiinni. Meidän silloinen basisti oli puuseppä, ja hän sitten aina raffisti kasaili tätä kitaraa jollain puuliimalla, kun olin sitä kolhinut.
– Toinen lankkukitara, jolla soitin pitkään on valkoinen Fenderin Strato, joka nyt on aivan soittamattomassa kondiksessa. Jukka Melametsä taisi tehdä mikkien routtaukset: kaksi humbuckeria tai leveät P-ysikymppiset. Nykyään olen kyllästynyt Strato-tyyppisiin lankkukitaroihin, ja soitan melkein pelkästään puoliakustisilla kitaroilla, sillä musiikistani on jäänyt sellainen turbojyystö pois. Sitä spiidistä AD/HD-garagea tuli jotenkin kilsat täyteen. Puoliakustisissa ja varsinkin orkesterikitaroissa on jotenkin vaan enemmän puinen ja kolmiulotteisempi soundi kuin lankkukitaroissa.
Puoliakustisia: Guild Starfire & Greco
– Puoliakustisista soittimista 1963 Guild Starfire V piti ykköskitaran paikkaa pitkän aikaa. Sen soinnissa on hyvä atakki, ja mikrofonit on tosi makeen soundiset. Jotkut skebat vaan soi, ja jotkut ei. Ei ne vanhat kitarat aina niin hyviä ole, minullakin on ollut monta vanhaa soitinta, esimerkiksi Gibsonin SG:tä, jotka on olleet näin suoraan sanoen aivan paskoja.
– Monet ’70- ja ’80-lukujen japanilaiskitarat, kuten Crecon puoliakustiset replikat ovat todella hyviä. Esimerkiksi tämä 175-kopio on mielestäni parempi kuin monet Gibsonit. Soitin tällä kitaralla White Knuckles -triossani, soundi sopi siihen musaan hyvin. Aika kiertoherkkä tämä toki on, sillä kopan sisällä ei ole keskipalkkia. Samoin tämä toinen Creco, ES339-tyyppinen, soi erittäin hyvin.
– Minulla on myös ’70-luvun Gibson ES335, mutta väittäisin, että tämä Crecon on melkein parempi. Toki mikrofonit ei ole näissä vanhoissa japanilaiskitaroissa parhaita mahdollisia. Niitä olenkin sitten vaihdellut parempiin, samoin kuin vahvistimiin ämyreitä. Ja kun japanilaiskitaroista puhutaan, niin löytyyhän minulta myös Fernandesin ES335-kopio, joka on valmistettu ’80-luvulla.
Orkesterikitara: Gibson L4
– Arvokkain omistuksessani oleva kitara on ’50-luvulta peräisin oleva, kokopuukannella varustettu Gibson L4. Tämä on myös rakkaimpia soittimiani. Kyseessä on sama malli kuin millä Teemu Viinikainen soittaa, mutta tehty eri vuosikymmenellä. Aika erilaiselta kuitenkin kuulostaa, en tiedä sitten johtuuko soittajasta!
– Tässä soittimessa on napakka atakki, mutta tämä myös kiertää helposti. Mikkiähän tässä ei ole alunperin edes ollut, joten olen asentanut tämän DeArmondin mallin, joka käy periaatteessa mihin tahansa akustiseen orkesterikitaraan. Mutta ei sen kitaran tarvitse aina olla vanha. Esimerkiksi puoliakustinen Gibson Custom Shop 330 on myös hyvä soitin. Sekin kiertää semi-herkästi, mutta nykyään en enää soita millään mielettömillä säröillä. Silloin tällä pärjää, sillä kiertohan on myös hallintakysymys.
Danelectron sähkösitar on uusimpia löytöjä. Tähtäimessä on käyttää sitä maustesoundina levyllä, sillä ”keikan soittaminen tällaisella alkaisi ärsyttää sekä soittajaa että yleisöä”.
Erikoisuuksia: Ural ja Casio DG-20
– Venäläinen Ural taisi tarttua mukaan jostain facebookin myyntisivulta. Tämä on makeen näköinen soitin, mutta aivan kauhea soitannollisesti. Esimerkiksi virityslavan ja kaulan taitekohdan vahvike on täysin väärässä paikassa, ja se haittaa tosi paljon soittamista alimmilta nauhoilta. Samoin kaulan muoto on aivan järjetön ja mikrofonitkin tosi heikkotehoiset. Muuten tämä on kyllä aika törkee, vaikka en ole kertaakaan keikalla käyttänyt. Mutta lopulta kysymys on myös tottumisesta, sillä totuus on se, että keikan pystyy soittamaan lähes millä tahansa vehkeillä, kunhan ne pysyvät vireessä.
Vasemmalla: Venäläisen Uralin hinta näkyy takalevyssä: 185 ruplaa. Vastaava hintamerkintä löytyy Oscarin mukaan myös monien japanilaiskitaroiden takalevystä.
– Casio DG-20 (midi-kitarasyntikka ja kontrolleri) löytyi tori.fi:stä. Vaikka olenkin roots-soittaja ja diggaan hienosti rakennetuista soittimista, niin minua on aina kiinnostaneet myös sellaiset äkkiväärät ratkaisut, joissa on vähän puukkoa ja jotain outoa.
– Tämä Casiohan on todella erikoinen vehje, jonkinlainen midi-kitaran esiaste, jolla soittaminen on oikeastaan todella hankalaa. Tuli ajatus, että Casiolla voisi tehdä jotain erikoista. Kun tein tällä videon, niin jengi oli ihan liekeissä. Siitä keksittiin kiipparistin kanssa idea, että pitäisikö tehdä ihan kunnon ”digiblues”-juttu, jossa olisi tämä Casio, Keytar-kosketinsoitin ja joku rumpukone.
Putkivahvistimissa on turhaa mystiikkaa
Knucklebone Oscar ostaa käytännössä kaikki kitarat ja vahvistimet käytettynä tai tekemellä vaihtokauppoja. Hän kertoo olevansa kova tinkimään, joten hänen käsiensä kautta on kulkenut ”kaikenlaista tavaraa”, joista parhaimmat ovat jääneet. Vanhan ja toimimattomankin ostamista helpottaa se, että Oscar on sen perehtynyt elektroniikkaan, että pystyy korjaamaan vahvistimia ja modaamaan niitä sekä myös rakentamaan niille keinokuormia.
Eniten Oscar käyttää ja omistaa Fenderin vahvistimia. Kuten kitarat, myös keikkavahvistimet vaihtelevat aina ”fiiliksen” mukaan. Heti ensimmäisenä omaan silmään pistää kaksi harvemmin nähtyä Fender Broncoa. Niitä hän käyttää nykyään valikoiduilla keikoilla:
– Tämä vahvistinhan on kytkennältään sama kuin VibroChamp. Se bundlattiin vuonna 1967 samannimisen student-mallin kitaran kanssa paketiksi. Joskus jenkeistä ostin tuon toisen. Nyt vähän aikaa sitten hankin sille parin, sillä Bronco on vähän snadi yksistään ja riittää vain tosi pienille keikoille. Kaksi riittää jo vähän isompaan hommaan. Aika lujalla nämä täytyy olla, sillä soundi ei oikein muuten aukea.
Oikealla: Fender Bronco & Sidekick, luottopelejä molemmat.
Ampegin Gemini-kombo on niin ikään hyvä pikkukeikkojen vahvistin, jos haetaan hieman tanakampaa toistoa:
– Silloin kun on kolme tai neljä soittajaa ja soitetaan rhythm’n’bluesia. Tämäkään ei ole kovin tehokas, mutta isompi kaiutin ja kotelo antaa isomman soundin.
Putkivahvistimiin liittyy Oscarin mielestä kuitenkin paljon ”turhaa mystiikkaa”. Eniten hän itse on käyttänyt viime aikoina pientä Fender Sidekick -transistorikomboa.
– Tämähän on ’80-luvun transistorivehje, ja kuulostaa ihan helvetin hyvältä - itse asiassa paremmalta kuin jotkut putkivehkeet. Tässä on 25 wattia tehoa, ja sillä pärjää blues-keikoilla aivan hyvin, mutta ei toki isolla rokkikeikalla. Orkkisämyri ei ehkä ollut niin kingi, mutta muuten tässä oli heti tosi Fender-soundi. Nämähän ei edes paina mitään, ja näitä saa käytettynä ihan pilkkahintaan, esimerkiksi itse ostin toisen näistä alle satasella. Tämä kun on sen näköinen vahvistin, että jengi katsoo vähän vinoon, Oskari lataa.
Studiotöissä Knucklebone Oscar on havainnut hyödyllisiksi Silvertone-kitaroiden parina muinoin myydyt ”Amp in Case”-putkivahvistimet. Näitä kitara/vahvistin-paketteja hän omistaa kaksi.
– Niiden vahvistinosat ovat todella hyviä äänityksissä, sillä niissä on varsin maltillinen teho ja ne saa helposti oikealle korkeudelle.
Marshallin pilarikaapit otetaan joskus mukaan, kun oma PA tarvitaan. Oscar on vaihtanut kaappeihin kokoäänialue-elementit: ”Alunperin sisällä oli Marshallin Greenbackeja sun muita, mutta skitta-elementeissä toistoalue päättyy johonkin neljään kilohertsiin. Nyt näillä pääsee lähes yhdeksään kiloon saakka.”
L pad -kytkennällä muutama watti tehoa alaspäin
Knucklebone Oscarin ”full blast”-rokkikeikoille edellä mainitut pikkukombot jäävät hieman liian pieniksi. Tällaisia tilanteita varten varastosta löytyisi esimerkiksi vanha luotettu Fender ”Silverface” Super Reverb, mutta mieluummin hän käyttää saman valmistajan Vibroluxia.
– Viime vuosina en ole Super Reverbillä juurikaan soittanut, koska se on niin iso ja painava. Muutenkin tuntuu, että volat on maltillistuneet. Siksi olen soittanut isommilla keikoilla Fenderin ”Silverface” Vibroluxia. Niitä omistan kaksi, ja rakensin niille vielä keinokuorman, joilla saan tehoa vähennettyä kaksi tai neljä desibeliä. Sen vaikutusta ei oikeastaan yksin soittaessa juuri kuule, mutta bändisoitossa kylläkin. Geminiin tein vastaavan kuorman, jolla saa kaksi tai kolme desibeliä pois. Muutamaan desibeliin nimittäin riittää ihan simppelikin L pad -kytkentä. Jos taas haluaa saada paljon tehoa alaspäin, niin silloin keinokuorman pitää olla todella hyvin toteutettu tai muuten sen kuulee soundissa, Oscar näkee.
Joskus nuorempana on kuitenkin soitettu oikein kunnolla lujaa. Martimo omistuksessa on nimittäin Fenderin ’70-lukulaisen Super Six -vahvistimen, eli käytännössä Fender ”Silverface” Twinin kuudella 10-tuumaista kaiuttimella.
– Sillä soittaminen kuulosti kuin kitara tulisi yksistään jostain isosta PA:sta. Se oli paha kantaa, ja keikkamestoissa miksaajat sanoi, että ”voitko tehdä jotain, mistään muusta ei kuulu mitään”.
Keikoille ja studiohommiin on siis varaa valita niin kitaroista kuin vahvistimistakin, sillä esimerkiksi Fenderin Tremolux Blonde -stäkki ja ”Blackface” Bassman -setti sekä ’70-luvun transistori-Bassman sijaitsevat toisella varastolla. Lopulta Oscar myöntää, että ei oikeasti edes tiedä kuinka paljon soittimia hän omistaa.
– Yksi Fender VI -basso esimerkiksi on kateissa, koska en yksinkertaisesti muista missä se on tai kenelle lainasin.
Kaikkia hankintoja koskee kuitenkin yksi sääntö:
– Jokaisella hankkimallani kitaralla tai vahvistimella pitäisi soittaa ainakin yhdellä keikalla. Vasta sitten, kun olen käyttänyt sitä johonkin luovaan tai tuotannolliseen osaan sanoa, että onko siitä johonkin, Knucklebone Oscar toteaa.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
