Kesän 2017 Pori Jazz -vieraisiin kuulunut Fantastic Negrito ei ollut varmaankaan juhlien tunnetuimpia esiintyjiä. Saapumista Poriin siivitti kuitenkin kovan luokan näyttö – Last Days of Oakland -albumi, joka oli alkuvuodesta kahmaissut blues-Grammyn.
Fantastic Negrito vastaa Skype-puheluun kotoaan Oaklandista, Kaliforniasta. Kyseessä on tietysti taiteilijanimi, ja sen taakse kätkeytyy Xavier Dphrepaulezz. Hänellä on takanaan kirjava ja dramaattinenkin menneisyys, johon lukeutuu paitsi vaikea lapsuus, levytyssopimus ison levy-yhtiön kanssa neo-soulin parissa vailla menestystä, koomaan vienyt auto-onnettomuus, siitä toipuminen ja paluu kotikaupunkiin vailla musiikillisia ambitioita.
Ja sitten tärppäsi. Vasta varttuneemmalla iällä syttynyt kiinnostus vanhaan mustaan roots-musiikkiin poiki paineitta tehdyn albumin. Tämän vuoden Grammy-juhlissa tuo levy, Last Days of Oakland, nimettiin parhaaksi Contemporary Blues Album -kategoriassa. Sen lauluista ”Working Poor” päätyi myös Bernie Sandersin vaalikampanjan tunnuskappaleeksi.
Last Days of Oakland poikkeaa piristävästi pitkälti kitaristien dominoimasta mainstream-bluesista. Haastateltavamme yhdistelee levyllään hienosti vanhaa blues-perintöä orgaaniseen, mutta moderniin soundiin. Esimerkiksi ”Lost in the Crowd”-biisissä alku on kuin jostain vanhasta työlaulusta ja sitten toisaalta biisissä on r’n’b-fiilistä myös.
– Minulle bluesissa tärkeintä on fiilis, se on nimenomaan fiilis eikä prosessi. Fiilispuoli on se, mikä meidät yhdistää mustaan roots-perintöön, bluesiin ja gospeliin. Sen kautta ihmiset ovat pystyneet samaistumaan toisiinsa ankeina aikoina, Xavier kuvaa.
– En välttämättä osaa selittää näitä asioita teknisesti, vaan minulle on tärkeintä välittää musiikissani tunteita. Opin sen, kun soittelin rautatieasemalla. Jos olet tehnyt mielestäsi hyvän laulun, soita sitä ihmisille, joita ei kiinnosta kuunnella.
Last Days of Oakland on paitsi Xavier Dphrepaulezzin tuottama, myös yhtä kappaletta lukuunottamatta kokonaan hänen kirjoittamansa levy. Käy ilmi, että levyn lopullinen versio työstettiin etähommina eri paikoissa hänen tekemiensä demojen pohjalta.
– Soitin aluksi kaiken itse, mutta olen enemmänkin vain lauluntekijä ja tuottaja. Minulla on kuitenkin kolme työtoveria, joiden kanssa teen yhteistyötä. Yksi heistä asuu Oaklandissa, muut kaksi Los Angelesissa ja Japanissa. Eli lähetin kitarat Japaniin, bassoraidat Losiin. Itse soitin koskettimia, mutta kaverini Lionel Holoman soitti sitten ne kaikki hienot urku- ja pianojutut. Lopullisen miksauksen teki Matt Winegar. Minun studiotilani ei ole mitenkään miksaukseen sopiva.
Miten kirjoitat kappaleesi, tapahtuuko se soittimen kanssa vai kenties ilman?
– Mitään metodia ei ole. Voin muovailla biisi-ideoita á capellana tai vaikkapa basson, rumpujen tai pianon kanssa. Kun sitten työstän niitä studiossa, en tiedä mitä tulee tapahtumaan, sillä jokin yksittäinen asia voi johtaa ihan toisenlaiseen lopputulemaan. Joskus myös luon soundeja, äänitän vaikkapa kättentaputuksia ja kerrostan niitä päällekkäin. Tykkään yhdistellä erilaisia ideoitani. Esimerkiksi ”Lost in the Crowd”-kappaleen b-osan melodian olin tehnyt jo kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta en löytänyt sille käyttöä. Nyt sitten yhdistin sen tuohon säkeistöön.
Levy, jossa on teema
Onko Last Days of Oakland teema-albumi, sillä kappaleet tuntuvat käsittelevän elämää modernissa Amerikassa?
– Kyllä näin varmaankin on. Olin muistaakseni keikkailemassa New Orleansissa silloin, kun aloin levyn kappaleita varsinaisesti tekemään. Olen matkustellut aika paljon eri puolilla Yhdysvaltoja viime vuosina, ja kaikissa suurkaupungeissa tuntui olevan samantapainen teema. Jos kyseessä oli perinteisesti mustien asuttama kaupunki, monet niistä tuntuivat menettävän väestöä. Jos kyseessä oli luova ja taiteellisesti merkittävä kaupunki, monet niistä tuntuivat menettävän taiteilijoita, koska näissä kaupungeissa eläminen on muuttunut erittäin kalliiksi.
Yksi teemallinen ja samalla persoonallinen piirre levyllä ovat myös muutamat interlude-osat.
– Rakastan niitä. Ne ovat hauskoja, spontaaneja. Toivottavasti voin tehdä noita välisoittoja tulevaisuudessakin.
Oliko Grammy-voitto sinulle yllätys?
– Kyllä ja ei. Siitä olin yllättynyt ja olen yhä edelleen, että voitin NPR:n Tiny Desktop Concert -kilpailun. Kun albumi sitten nimettiin Grammy-ehdokkaaksi, ajattelin, että olenhan kyllä tehnyt aika mielenkiintoisen levyn, vaikka monet eivät ole sitä kuulleetkaan. Musiikkijournalistit ymmärsivät heti levyn idean, ja se sai todella hyviä arvioita. Toki olin shokissa, kun voittaja julkistettiin ja piti keksiä jotain sanottavaa.
Musiikki avautui asteikoista
Puhutaanpa hieman vaikutteistasi. Esimerkiksi Wikipediassa mainitaan Lead Belly, Skip James, Muddy Waters.
– Mitä tulee tähän Fantastic Negrito -hahmoon, niin todellakin olen kuunnellut paljon näitä vanhoja mustia roots-kavereita, myös Robert Johnsonia, Son Housea ja Charley Pattonia. Heidän juttunsa oli mullistavaa taiteellisesti. He olivat niin hyviä kitaristeja, etten pysty samaan itse… minähän olin räppäri nuorena ja tunnepuolen hallitsen kyllä. Skip Jamesissa rakastan erityisesti hänen lauluääntään, se tuntuu pehmeältä kuin patja.
Niin, Xavier opetteli ensimmäisen instrumenttinsa vasta 18-vuotiaana. Hän treenasi pianoa lähellä kotia sijainneen Berkeleyn yliopiston harjoitteluhuoneissa, vaikka ei opiskellutkaan siellä.
– Olin viekas, koska en tiennyt miten muuten olisin päässyt treenaamaan. Minä kun olin kotoisin köyhältä alueelta. Berkeley oli siinä lähellä, joten menin vain sisään. Kuuntelin, kun opiskelijat treenasivat asteikkoja, joten aloin tehdä samaa, ja siitä se musiikki alkoi sitten avautua. Olen siis hyvin kiitollinen yliopistolle.
Lead Bellyn tunnetuksi tekemä ”In the Pines” on levyn ainoa lainakappale.
– En yleensä tee cover-versioita, enkä ole niissä kovin hyvä. Todella monet ovat tehneet oman versionsa siitä. Tunsin kuitenkin todella suurta vetoa tuota melodiaa kohtaan. Muutin tekstiä hieman, koska halusin kertoa siitä väkivallasta, jota nuoret mustat miehet tällä hetkellä kohtaavat niiden puolelta, joiden pitäisi heitä suojella. Olen menettänyt veljen, serkun ja ystäviä aseellisen väkivallan seurauksena. Samalla halusin tekstissä korostaa sitä miten vahvoja äidit ovat noissa yhteisöissä, koska siitä ei koskaan puhuta.
Xavier kertoo, että kesän Euroopan kiertueella kuullaan ihan normaalia perusbändiä, ja itse hän soittaa hieman kitaraa ja koskettimia. Sopiva soittoilme on vielä pohdinnan alla, mutta sen hän jo tietää, ettei halua soittaa aivan samoin kuin levyllä.
– Viime vuodet ovat olleet minulle aika mielenkiintoisia, joten funtsin koko ajan miltä meidän pitäisi keikoilla kuulostaa. Missään nimessä se ei saa kuulostaa täsmälleen samalta kuin levyllä, se on ihan saletti. Se ei ole minua varten, vaan koen sellaisen aika tylsänä. Joten tämä on haaste, mutta niinhän meidän tuleekin kokea haasteita omassa työssämme.
Syksyllä teet Yhdysvalloissa rundin Sturgill Simpsonin kanssa. Hän tekee vanhaa perinnettä kunnioittavaa kantria persoonallisella otteella, sinä taas käsittelet mustaa roots-perintöä omalla tavallasi. Koetko hengenheimolaisuutta?
– Kuulin häntä ensimmäisen kerran soittaessani akustisia keikkoja Chris Cornellin lämmittelijänä. Kun Sturgill pyysi minua lämppärikseen, olin silloin vielä todella tuntematon. Kun sitten kuuntelin hänen levyjään, olin että ”vau, hän tekee omaa juttuaan”. Me olemme molemmat jo hieman varttuneempia kavereita, ja lähestymme kumpikin perinnettämme omalla tyylillä, Xavier päättää.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
