Nayteikkuna

Harri Rantanen – Leo Fender oli nero, Jazz Bass on täydellinen

Elämäni kitarat -juttusarjassa on vierailtu myös basistien juttusilla. Ensimmäisenä vuorossa oli Harri Rantanen ja juttu julkaistiin tuolloin Riffin printtinumerossa 4/2018.

 

Harri Rantasella tuli jutun teon aikoihin kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun hän soitti ensimmäistä kertaa bassoa levylle. Levytysura alkoi gospel-bändi Kantrikustaan albumin sessioissa. Muutama vuosi myöhemmin Rantanen liittyi Sami Hurmerinnan bändiin, jossa tuli tutuksi myös ”aisapari” Anssi Nykänen. Sen jälkeen he ovat soittaneet yhdessä lukemattomilla levyillä ja keikoilla. Rantasen keikkahistoria sisältääkin esimerkiksi Pekka Ruuskan, Mikko Kuustosen, Kummelin, Nylon Beatin sekä Jari Sillanpään ja Paula Koivuniemen yhtyeet. 

 

Harri Rantanen on lähtöisin Jyväskylästä, ja toteaa olevansa ”ylpeästi jyväskyläläinen”. Apua bassonsoiton alkeisiin tuli läheltä, sillä setä Veikko Rantanen oli basisti ja ravintolamuusikko. Ensimmäisen ”kunnollisen” bassonsa, vuonna ’65 valmistetun Fender Precisionin Harri Rantanen hankki Tukholmasta ’80-luvun alussa. Kun sen kaula osoittautui liian paksuksi omille sormille, tilalle tuli Fender Jazz Bass, sillä se oli kuin ”kuin tehty” hänen käsilleen.

Tapasimme Rantasen heinäkuussa hänelle tutussa keikkapaikassa, Jyväskylän Popparissa, jonne hän poikkesi ennen Nylon Beatin keikkaa Suomipop-festivaalilla. Samalla hän toi näytille muutaman helmen bassovalikoimastaan. 

 

Fender Jazz Bass vuodelta ’62

– Minun ensimmäinen Jazz Bass oli vuodelta ’65. Sen sijaan tämä vuoden ’62 yksilö kulkeutui minulle parikymmentä vuotta sitten. Tunsin hyvinkääläisen Pär Rikströmin, jolta olin jo aikaisemminkin hankkinut joitain bassoja. Tämän hän oli tilannut Gruhn Guitarsilta Nashvillesta vuonna 1985. Oikein kuolasin tätä: sitten kun tulee se päivä, että haluat luopua tästä niin, ”it’s me”. Nyt en enää käytä tätä bassoa rundilla lainkaan, vaan se on säästetty vain studiotyöhön.

 

 

– Basson runko on todennäköisesti saarnia, kaula puolestaan vaahteraa ja otelauta ruusupuuta. Muutama äänittäjä on sanonut tästä bassosta, että kun sä tuot sen, niin sitä ei tarvitse ekvalisoida eikä kompressoida. Soundi on heti siinä. Soitinta kun on soitettu riittävän paljon, niin silloin se aukeaa. Ainahan näissä bassoissa on se niin sanottu ”dead spot”, joka sijaitsee G-kielen h- ja cis -sävelten välillä. Mutta omasta mielestäni sekin on ominaisuus, eikä vika. Hiotuilla kielillä tämä basso on täydellinen. 

 
– Olen vaihtanut tähän nauhat, muuta en ole muuttanut. Nämä jäljet tallan luona on niistä kielikohtaisista demppareista, jotka vanhoissa Jazz-Bassoissa oli. Ajatus oli, että soundi olisi ihan tumppu. Ne ovat minulla edelleen jäljellä, ja pari kertaa olen laittanut ne paikalleen, mutta on ne tosi hankalat. Tämän lisäksi joku aikaisempi omistaja on vaihtanut myös sormitukien paikan vasurille sopivaksi. Se on pieni kosmeettinen haitta, mutta kertoo, että tällä on selvästi soitettu ja tätä on rakastettu. 

 

 

Nauhaton Fender-basso

– Nauhattoman basson hankin reilu 15 vuotta sitten. Tässä on ensinnäkin ’64-vuoden Jazz-Basson runko, joka on uudelleen maalattu. Elektroniikka on täysin alkuperäinen, samoin mikrofonit. Kaula puolestaan on vuoden ’60 Precisionista, ja logo on myös uusi. Tämä on siis tällainen hybridi, jonka tilasin Englannista.

 

 

– Se mistä minä tykkään bassoissa ylipäänsä on pulttikaula ja passiiviset mikit. Jos nauhattoman kaula kulkee rungon läpi, kuten yleensä liimaliitoksessa, soundissa on liikaa sustainia. Basson ei tarvitse soida kuten flyygelin – tästä Toivakkaan. Sen sijaan soundissa pitää olla purevuutta, eikä liikaa soivuutta. 

 

Fender Jazz Bass V  

– Viisikielinen Jazz-Basso on muuten täysin samanlainen kuin nelikielinen, paitsi että sen kaula on hieman leveämpi kuin normaalisti. Ja siitähän minä just tykkään. Varsinainen syy siihen, miksi hankin viisikielisen basson oli se, että jos tänä päivänä aikoo tehdä levyjä, niin tällainen on oltava varustuksessa ihan yhtä lailla kuin nauhatonkin. Lisäksi Granfeltin Benin rundilla Saksassa huomasin, että tarvitsen viisikielistä jokaisessa biisissä – aina niissä oli tarvetta mennä vähän matalammalle. Tämä olikin pääinstrumenttini niillä keikoilla. 

Kuva: Hanna Åsted

 

Lakland JoBo ’06 (Joe Osborn Signature)

– Tämä on Chicagossa rakennettu Lakland, jonka hankin kymmenisen vuotta sitten. Kyseessä on kopio Joe Osbornin vuoden ’60 Jazz-Bassosta. Tämä on se soitin, joka nykyään lähtee aina mukaan tien päälle. Soundi poikkeaa hieman omasta jazz-bassostani, onhan esimerkiksi otelaudassa enemmän puuta kuin omassani. Sanoisin, että Lakland ei ole ihan niin napakka soinniltaan. Lisäksi sen mikrofonit ovat tehokkaammat. 

 

 

– Minun mielestäni Leo Fender on ollut nero, kun hän lanseerasi Jazz-Basson vuonna ’60 juuri näillä asetuksilla. Se on parasta mitä on. Presarikin on hyvä, mutta myin omani pois. Omistin myös Telecaster-basson, joka oli vuodelta ’75. Siinä oli kaksikelainen mikrofoni aseteltuna otelaudan juureen, ja soundi oli häkellyttävän synamainen. Kun sille ei ollut käyttöä kolmeen vuoteen, myin senkin pois.

 

Hyvä soundi voittaa hurinan

Harri Rantasen soitinvalikoima kattaa myös akustisen kontrabasson, Dean Pacerin stick-tyyppisen sähkökontran, Dan-electron Longhornin sekä Fenderin edullisen akustisen basson. Sen sijaan hän ei enää omista yhtään bassoa, jossa olisi kaksikelaiset mikrofonit: 

– Muistan kitaranrakentaja Nevalaisen joskus sanoneen, että mitä vähemmän mikrofoni hurisee niin sen verran häviää myös soundissa. Matin mielestä alkuperäiset Jazz-Basson mikrofonit ovat maailman parhaat. Sen allekirjoitan kyllä. Toisaalta ymmärrän hyvin, että monet teatterimuusikot vaihtavat mieluisaan bassoon kohinattomat mikrofonit, mutta teatteri onkin teatteri. Studiossa saan hurinan häviämään, kun vaihdan hieman soittoasentoa. 

Pitkän aikaa Rantanen oli vahvistimien suhteen uskollinen toiselle klassikolle, Ampegille. Ben Granfeltin kiertueella Saksassa tuli kuitenkin vastaan tuolloin uusi vahvistinmerkki, Markbass, joka teki vaikutuksen.

– Oltiin lämppäämässä Robin Troweria, jonka bändissä soitti basisti nimeltä David Bronze. Hän soitti Markbassilta. Kysyin häneltä, että mikäs vahvistin tuo on, kokeilin sitä ja pidin todella paljon. Hieman sen jälkeen Soundstoren perustaja kysyi minulta mitä vahvistinmerkkiä haluaisin tuotavan Suomeen. Vinkkasin ottamaan selvää Markbassista, sillä uskoin, että se voisi kiinnostaa monia. Saman tien tein myös artisti-diilin, ja myin vuoden ’73 Ampeg-nupin sekä kaksi Ampeg-kaappia pois. Backline Rental ”halusi oikein mielellään” ostaa ne. Heille nimittäin tulee välillä raidereita, joissa pyydetään nimenomaan vintage-Ampegia.

 

 

 

Vahvistin soi lattialla parhaiten

Studiossa Rantanen ei käytä vahvistinta lainkaan, vaan soittaa aina linjaan. Ainoa lisälaite on vanha Sadowskyn belt clip -etuaste, joka on omiaan hieman terästämään passiivimikrofoneilla varustetun basson soundia linjasoitossa.

– Se on aina studiossa mukana. Korostan sillä vain ihan vähän treble- ja bassotaajuuksia. Kaikkein eniten pidän siitä, että se on siinä basson ja äänipöydän välissä. Spedujakin on kotona, mutta en käytä niitä sen enempää keikoilla kuin studiossakaan. Sen sijaan äärimmäisen laadukas piuha on minulle tärkeä asia, Rantanen toteaa.

Keikalla hän ei kuitenkaan halua soittaa ilman vahvistinta, eikä myöskään käyttää korvamonitorointia.

– Nytkin Nylon Beatissa olen ainoa, jolla on kulmamonitori. Muutenkin pidän siitä, ettei styrkkaria nosteta mihinkään, vaan että kaappi on kiinni lattiassa. Ylös nostetun kaapin soundista tulee jotenkin aneeminen. Lattiasta kaappi kerää kuitenkin pientä subbasvaikutusta. Jos kaappi on valmiiksi nostettu johonkin, niin toivon aina, että voisiko sen minun keikan ajaksi laittaa lattialle. 

Vuosien varrella komppipari Nykänen-Rantanen on muodostunut jo käsitteeksi. Harri Rantanen kertoo, että joskus kaksikko todellakin tilataan keikalle nimenomaan parina. Usein käy kuitenkin niin, että toiselle soitetaan, ja sanotaan, että ”tuo se sun kaveris myös”. 

Kuinka erilainen on sitten se tilanne, kun vieressä soittava rumpali ei ole ollenkaan näin tuttu?

– Silloin pitää kuunnella vähän tarkemmin. Me ollaan kuitenkin Anssin kanssa soitettu jo vuodesta ’86. Siitä on seurannut se, että me tiedämme miten toistemme kanssa toimimme. Kun taas tulee minulle aivan uusi soittokaveri, niin häntä pitää vähän kuulostella. Ja todeta myös hyväksi, Rantanen tuumaa. 

•••

Haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

 

 
16.02.2020
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Tommi Anttonen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy