Nayteikkuna

Heikki Kervinen – olympiavalmentajasta ääniteknikoksi

Heikki Kervisen urapolku ääniteknikoksi on ollut mäkinen ja mutkainen
– siis sananmukaisesti. Suomen maa-joukkuetta olympialaisissa valmentanut Kervinen vaihtoi lajia vuosikymmenen alussa ja työskentelee nyt kärkiartistien etupään ja monitorien vahtina.

 

Otetaan se poikkeuksellinen urapolku puheeksi hieman myöhemmin, mutta heti kärkeen: Heikki Kervisen nopeahko nousu tunnettujen artistien luottomieheksi saattaa joitakuita ihmetyttää. Yhteys Erja Lyytisen hovimiksaaja Kimmo Antikaiseen poiki hänelle ensimmäisen pitkäaikaisen yhteistyön blueskuningattaren hovissa.

– Kimmo oli vihjannut Erjan suuntaan, että tietää hyvän sällin, joka on liikkunut ulkomailla ja puhuu muutakin kuin suomea.

Ja kun Kervinen hyppäsi Lyytisen kelkkaan, heti kolmas keikka olikin jo ulkomailla. Ja siellä on pyöritty säännöllisesti siitä lähtien.

Lyytisestä seurasi Erjan ja Heikki Silvennoisen yhteiskiertue, sitten Silvennoisen omat keikat, sitten hänen muut proggiksensa kuten SF-Blues Dave Lindholmin ja Pepe Ahlqvistin kanssa, SMB Pave Maijasen kanssa, ja tuoreimpana Silvennoisen proggis Heikki Helan ja Johanna Förstin kanssa. 

Ja asiat todellakin johtavat toisiin: Wigwamin monitoriteknikon pesti tuli Maijasen suosituksesta, joka oli kiinnitetty juhlakiertueen basistiksi.

Pystymetsästä alalle tullut Kervinen ihmettelee vähän itsekin, kuinka on onnistunut väistämään alkuaikojen tyypilliset karikot, vaikka astuikin usein alkuvuosina kokoaan suurempiin saappaisiin. Tekniikan omaksuminenkaan ei ole kuulemma tuottanut ongelmia.

– Laitteet ovat lopulta aika simppeleitä – jos ne ovat kunnossa niin nehän tottelevat. Tästä ei tarvitse tehdä niin monimutkaista, että on itsekin ihan solmussa. Mikseri tai äänijärjestelmä on väline, ei niiden kanssa tarvitse taikoja tehdä.

Okei, teknologia oli siis helppo nakki. Entä äänen olemus, akustiset ilmiöt, soundi – eikös noissa jo löydy elämänmittaisesti opiskeltavaa?

– Olen yrittänyt kuunnella miten muut hommia tekevät, liittyen esimerkiksi miksauksen balanssiin ja estetiikkaan. Nyt kun nälkä on kasvanut syödessä ja hommat ovat laajentuneet järjestelmäteknikon tehtävien puolelle, niin niitä koulutuksia on tullut matkan varrella koluttua, ja tutkittua aiheeseen liittyvää kirjallisuutta.

Soundien hahmottamisen ja sähköisen bändin tilasoinnin hallinnan suhteen Kervinen sanoo, että hänellä kävi tuuri kun sai miksattavakseen heti kärkeen juuri Lyytisen vankan bändin, jossa soitti kovan luokan ammattimiehiä rumpali Miri Miettisestä Chaka Khanin basistina kunnostautuneeseen Roger Innissiin.

– Siitä sai hyvän referenssin, miltä bändin pitää lähtökohtaisesti kuulostaa!

 

Sormet liu’uilla

 

Ensimmäiset vuotensa audioalalla Kervinen onnistui ymmärtäväisten rehtorien ansiosta pitämään kiinni liikunnanopettajan virastaan miksauskeikkojensa ohessa, ennen kuin uskalsi heittäytyä päätoimiseksi ääniammattilaiseksi. Virkavapaita kasautui siinä määrin, että koulun johdossa alkoi ymmärrys loppua, ja Erja Lyytinen itse joutui kerran soittamaan rehtorille, että ”pukkaisi keikkaa Sveitsiin ja Saksaan, pääsisikös se Kervinen kumminkin”.

– Ei kehdannut rehtori sanoa artistille päin naamaa, ettei päästä, Kervinen hymähtää.

Nykyään Kervinen työskentelee siis sekä salimiksauksen, esiintyjämonitoroinnin että järjestelmäsuunnittelun parissa. Kaksi ensin mainittua linkittyy usein toisiinsa, esimerkiksi Lyytisen monitorit on hoidettu lähes poikkeuksetta etupään tiskiltä. Sama selkeä meininki on ollut vallalla myös SF-Bluesin ja Silvennoinen-Maijanen Bandin kanssa, korkeintaan backliner jeesaa iPadilla lavalta tarvittaessa.

– Kai sitä voisi erikoistua yhteen lajiin. Mutta näin pienessä maassa ja mielenterveydenkin kannalta on hyvä, jos voi tehdä kaikkea – ja käsi kädessähän nuo kulkevat muutenkin.

Big bandin miksauksesta uransa aloittaneelle Kerviselle iso bändi ja paljon tulokanavia pöytään ei ole kauhistus, toinen ääripää sen sijaan voi saada kämmenet hikoamaan.

– Olin tuuraavana äänitaiteilijana Vesku Loirin ja Peter Lerchen duokeikalla Seinäjoki-areenalla, joka on siis jalkapallostadion. Kaksi miestä isolla lavalla, ja pöytään tulee neljä kanavaa: Loirin laulu ja kolme Lerchen kitarakanavaa. Sellaisessa jos menet yhden niistä kanavista ryssimään, niin se on 25 prosenttia kokonaisuudesta!

 

Egoa pienemmälle

Kervisen firmalla on omaakin kalustoa, jonka ydintä ovat Allen & Heath dLive -sarjan tiskit, Shuren PSM1000-sarjan langaton korvamonitorijärjestelmä sekä cat-pohjainen lavakaapelointi ja läjä mikrofoneja. Myös mittalaitteita on ilmaantunut matkan varrella töiden vaatimusten mukaisesti.

– Jos on itsellä hyvät kamat, niin siinä on yksi iso huolenaihe poistettu. Mutta pidetään siinäkin joku tolkku. Emmehän me äänimiehet ole keikalla itseämme korostamassa. Välillä on näyttänyt siltä, että jonkun ego vaatii hillittömän laitemäärän, jolla ei kuitenkaan lopulta tehdä mitään merkittävää.

– Onhan se kiva haalia kaikkia laitteita mukaan tai vaihdattaa ihan asiallinen PA omien mieltymysten mukaiseksi, mutta kun se kaikki pitäisi saada myös sisään ja ulos talosta tietyssä ajassa. Paljonko se nostaa esityksen arvoa, jos tiskiin on kytketty Bricastin kaiku? Aika harvoin show jää siitä kaiusta kiinni, Kervinen kärjistää.

Teknisten tuotantojen kasvaessa yhä isommiksi yksi avainasia tuppaa joskus unohtumaan – se, että kaikella on hintalappunsa.

– Kiertuetuotannot pitäisi laskea ”kustannukset versus hyöty” -pohjalta, eli mitä tiettyjä omia laitteita kannattaa kuljettaa mukana, ja miksi, montako henkilöä tarvitaan tekniikkaan, ja miten kuljetaan. Isosti on kiva tehdä, mutta joskus ylöspanoissa on niin paljon näyttämisen makua, että artisti saattaa yllättyä kun hieno rundi meneekin taloudellisesti tappiolle. Olisi kiva, että artistillekin jäisi vähän eläketurvaa – sen lisäksi, että näytettiin ja kuulostettiin hyvältä.

 

Live ei ole levy

Kervinen sanoo, että valmennustyö on auttanut asettamaan monta seikkaa tiettyyn mittakaavaan. Urheilu on armotonta, koska mittaustapa on niin yksioikoinen: suoraan tuloslistasta näkee miten meni. Äänihommissa tavoitetason asettaminen on hiukan armollisempaa. Riittää, että laitteet ovat tilanteeseen sopivia, esiintyjällä on hyvä olla ja ennen kaikkea yleisö nauttii.

Ja yleisöstä puheen ollen, sen keskellä miksaava ääniteknikko on useimmiten se, kuka kuulee ensimmäisenä yleisön palautteen, eikä se aina ole kiittävää. Yleisössähän on niin monta mieltä kuin on kuulijaakin. Silloin kun kukaan ei sano mitään, teknikko voinee onnitella itseään: kaikki on nähtävästi mennyt hyvin.

Yksittäiset huomauttelut pitää Kervisen mielestä osata suhteuttaa tilanteeseen ja yleisömäärään, mutta jos mikserille alkaa syntyä jonoa, on varmaan syytä katsoa peiliin, että oliko jotain oikeasti vialla.

Kervinen toteaa, että varsinkin sisäkeikoilla katsojille on joskus vaikea selittää, miksi miksaaja ei voi kaikkeen vaikuttaa. Esimerkiksi konserttisalit, joita tänä päivänä paljon bändien kanssa kierretään, ovat monesti hyvin haasteellisia rytmimusiikin soittoon.

– Livemusan soundi on lähes aina kompromissi. PA:lla toistetaan bändin estetiikkaa eli lavalta tulee se matsku – varsinkin näillä vanhan liiton bändeillä, joita itse olen pääosin tehnyt. Balanssi on jo bändissä itsessään, ja miksaajan pitää välittää se eteenpäin. ”Levysoundi” ei ole tällöin edes tavoite, eikä live kuulosta samalta kuin stereot kotisohvalla.

Maksavaa yleisöä lainkaan halveksimatta Kervinen luonnehtii, että teknikon kriittisin yleisö taitaa sittenkin olla lavalla. Muusikoilla on jo ammattinsa puolesta tarkat korvat, ja niissä aika kalliit napit, joista kuuluu tasan se mitä teknikko sinne syöttää.

Siksi on tärkeää, että soittaja saa monitoreihinsa kaiken minkä haluaa, ja juuri sellaisena kuin haluaa.

– Varsinkin luurien kanssa kuuntelu on juuri se työkalu, jonka varassa soittaja kontrolloi sitä mitä hän yleisölle esittää!

 

Sata db:tä lavalta

Kervisen keskeisimmät työnantajat ovat tosiaan vanhan liiton muusikoita ja bändejä. Siellä lava soi, ja lujaa: on aika läjä instrumenttivahvistimia kaappeineen ja myös monitorit soivat lavalla tilassa, eivät korvanapeissa.

– Nuo vaikuttavat tosi paljon kaikkeen mikä sen jälkeen tulee. Lisäksi Silvennoisen, Daven ja Maijasen tapaisilla hahmoilla ei ole tapana kauheasti jäädä hieromaan asioita ennen keikkaa. He ovat tehneet näitä hommia pitkään, soundcheck ei ole heille se juttu. Keikka on.

Näissä puitteissa tiskin takana ei kannata satsata mihinkään biisikohtaisiin presetteihin – tärkeämpää on pitää korvat auki ja kuunnella millainen päivä tänään on. Ja onhan paikkakin joka tapauksessa taas toinen kuin eilen.

Vaikka soundit sinänsä olisivatkin mestarien sormista lähtiessään täydellisiä, ne saattavat joskus tulla esimerkiksi ”hieman” kovaa. Ainakin silloin äänimiehen velvollisuus on asiasta mainita. Ja kun teemana on ”legendat lavalla”, siinä saattaa nuorempi ääniteknikko joutua hetken rykimään. Esimerkiksi taannoin SF-Bluesissa, jossa soittaa kolme kitaristia, joilla on viisi kitarastyrkkaria, ja jossain vaiheessa Daven ja Ahlqvistin kamoista alkoi tulla aika väkevästi sataa desibeliä Kerviselle etupäähän ennen kuin PA:n kanavia oli edes avattu.

– Totesin hymynkare suupielessä artisteille, että nythän meillä olisi kaksi vaihtoehtoa: annatte Kerviselle valtakirjan soittaa PA:ta niin lujaa kuin tarvitsee, ilman yleisön valitusoikeutta – tai voimme toki myös hiljentää styrkkareita lavalla.

Sittemmin kitarasankarit ovat lisäksi hyväksyneet pleksit vahvistimiensa eteen ryhmää liidaavan Silvennoisen lailla, joka käyttääkin niitä tilanteesta riippumatta.

 

Muistipaikoilla vai ilman

Välillä Kervinen päivystää etupään sijaan lavan sivussa monitoritiskin takana, miltä sektorilta löytyykin pari asiallista kiertuetta reilun vuoden ajalta: Wigwamin 50-vuotisjuhlakiertue toissa syksynä ja Marko Hietalan suomenkielisen soololevyn julkaisurundi viime kesänä.

Kervinen vertailee, että etupäässä miksaajalla on edessään yleensä vain stereot, jolloin tehdään käytännössä yksi mik-saus. Monitoritiskin takana sen sijaan joutuu olemaan hyvinkin valppaana.

Wigwamin tapaisissa lattiamonitoreita käyttävissä bändeissä on omat haasteensa, vaikka sellaisten monitorointi itsessään ei niin monisyistä olisikaan. Niiden kanssa ei presettejä välttämättä nakutella sen enempää monitoritiskillä kuin etupäässäkään.

– Vanhoissa rock- ja bluesbändeissä on monesti paljon dynamiikkaa, kun mukana ei ole valmiiksi puristettua kovalevytaustaa, mikä määrittelisi soittoa millään tavalla.

Sen sijaan luurikuuntelua käyttävät modernimmat bändit ovat toisella tavalla vaativia, kun jokaiselle räätälöidään dramaattisesti muista soittajista poikkeava monitorointi, ja vieläpä biisikohtaisesti kuten esimerkiksi Marko Hietalan rundilla.

Hietalan kiertue oli huolella valmisteltu koitos: äänimiehet istuivat viikon ajan treeneissä rakentamassa monitorien ja etupään soundeja ja balanssia.

– Sitä rakennettiin molemmissa päissä muistipaikkoihin: siellä menee kanavaa kiinni ja auki ynnä muuta. 

Kun kaikilla on napit korvissa ja soiton sekaan tulee HD-raitoja, näin voi ja varmaan kannattaakin tehdä?

– Jos on mahdollista tallentaa tiettyjä juttuja, niin miksipä ei, Kervinen nyökkää.

– Toisaalta siinäkin piilee aina vaara, että olet kätkenyt jotain pöytään biisissä numero 12, ja tilanne lavalla onkin tietämättäsi muuttunut. 

Eli riskit kasvavat mitä enemmän äänipöydän valikoihin piilottaa säätöjä, ja äkkiäkös asiat alkavatkin heittää volttia. 

– Jos ajetaan keikkaa valmiilla asetuksilla, kurin pitää olla tiukka. Silloin kukaan ei saisi tehdä omia muutoksia – ainakaan kertomatta niistä muille!

 

 

Lumilta lauteille

Tausta huippu-urheilijoiden valmentajana on auttanut Heikki Kervistä asettamaan tavoitetason kohdalleen. Äänihommissa riittää, kun setti on vireessä, bändillä on hyvä olla ja yleisö nauttii – ja näitä ei sadasosilla mitata.

 

Heikki Kervisellä (45) on ääniammattilaiseksi poikkeuksellinen menneisyys. Liikuntatieteiden maisterin ja valmentajan erikoisammattitutkinnon omaava Kervinen valmensi päätoimisesti Suomen skicross-maajoukkuetta vuodesta 2007 Vancouverin olympialaisten yli. Lumilautaliiton valmennustehtävissä tuli käytyä jo edellisetkin talviolympialaiset Torinossa 2006.

– Ensi kesänä tulee kymmenen vuotta siitä, kun keksin, että äänen toimittaminen voisi olla jännää hommaa, Kervinen toteaa leppoisan savolaiseen tyyliinsä.

– Minulla on ”likainen bilebändimenneisyys” ja äänentoistosta tiesin mikä on mikki ja mikseri, mutta voi sanoa että lähdin tälle alalle käytännössä nollasta.

Kervisen lähtöpotkuna keikkaäänentoiston pariin toimi Nilsiän musiikkileiri, jonka vakiomiksaaja Kimmo Antikainen otti innokkaan oppilaan apumiehekseen kesäksi 2010. Homma sujui ilmeisen hyvin, sillä leirin päätyttyä Antikainen ilmoitti, että voisi oikeastaan pitää välivuoden ja luovuttaisi seuraavan kesän näillä puheilla Kerviselle.

Tulokas rupesi talven mittaan ottamaan asioista selvää, mikä olikin tarpeen, sillä puikkoihin käydessään hän joutui heti miksaamaan muun muassa Ilmavoimien Big Bandia isolla Louhosareenalla. Syliin pudonnut keikka oli aika kookas noin alkuunsa, joten puhelinlinjat olivat kuumina Antikaisen suuntaan: ”mites tekisin tämän ja tuon…?”

Kervinen kuittaa nousunsa alalla osittain sillä, että on aina pyrkinyt etsiytymään ”itseään parempaan seuraan”. Hän lisää, että on jo kilpaurheilun parissa oppinut sietämään painetta, ja tekemään asiat aina niin hyvin kuin pystyy – mielellään vähän paremminkin.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

14.02.2021
|
Teksti: Tommi Saarela
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy