Ida Nielsen – groove lähtee kropasta

Basso on liima, joka sitoo palaset yhteen. Ja silloin koko bändi kuulostaa paremmalta.

Tanskalaissyntyisestä funk-basisti Ida Nielsenistä (s.1975), puhuttaessa mainitaan usein ensimmäisenä hänen liki kuuden vuoden ja kolmen kokoonpanon mittainen kiinnityksensä Princen yhtyeissä. Musiikillisena mentorina hänen vaikutuksensa on ollut niin suuri myös Nielsenin uralla, että aihe nousi esiin vääjäämättä keskustelun aikana.

– Mikä mahdollisuus oppia asioita, eikö! Hän oli niin suvereenisti funk kuin vain voi olla, että jo pelkästään sen omaksumisessa oli haasteita. Sitä vaan koettaa tehdä parhaansa, että tavoittaisi samanlaisen meiningin omassa soitossaan. Pidän itseäni hyvin etuoikeutettuna, että sain olla mukana sellaisessa.

Ja meininkiä Ida Nielseniltä löytyy. Peukalon iskut kieliin lähtevät kyynärvarresta saakka ja soittotekniikan ohessa hyvin fyysistä on eläytyminen rytmiin muutenkin. 
– Sen täytyy todella tuntua koko kropassa. Jos sitä ei tunne, se ei myöskään kuulosta oikealta. Ja kun koko kroppa elää mukana, groovekin löytyy luonnollisemmin, kuvailee Nielsen suhdettaan soittoon.

Voimallisessa släppäyksessä koville joutuvat peukalo ja ranne, mutta kumpikin on kuulemma toistaiseksi säilynyt ehjänä.
– Isken kyllä aikaa lujasti kieliä. En jatkuvasti koska kyllähän soitossa pitää olla dynamiikkaa. Mutta diggaan erityisesti 70-luvun funkia ja siihen sopii mielestäni tuollainen pikkuisen likainen soundi.

Osansa rouheaan soundiin tuovat kielet, nykyisin 040:n G:stä alkava setti.
– Soitin ennen 045:n kielillä, mutta vaihdoin ohkaisempiin, kun ryhdyin soittamaan omaa musiikkia, jossa on paljon nopeita kuvioita. En vaihda kieliä kovinkaan usein. Tykkään vanhan koulukunnan funkista ja sopivasti virttyneissä kielissä on siihen sopiva soundi. Uusissa kielissä on metallinen klangi, joka kuulostaa helposti ihan liian agressiiviselta peukuttaessa. Haluan, että soitto groovaa, mutta ei sen tarvitse olla aggressiivista.

 

Kielten trimmauksessa kultainen leikkaus löytyy eri soittotapojen vaatimuksista.
– Jos kielet ovat kovin lähellä otelautaa, sormisoitto on kyllä helpompaa, mutta peukutus ei tunnu siltä miltä sen pitäisi. Ja jos kielet ovat liian korkealla, soitosta tulee kohtuuttoman raskasta. Asetukset ovat siis jotain siltä väliltä, mutta bassoni on silti hyvin helpposoittoinen.

Soitatko koskaan plektralla?
– Joskus kyllä, mutta en ole erityisen etevä siinä. Jotain ihan perusjuttuja osaan soittaa kelpo soundilla, mutta sellaisia todella funkyjä rytmejä ja nopeita kuvioita en hallitse. Tykkään sellaisista kyllä kovasti, niissä on ihan oma hienoutensa.

Nimikkosoitin mittatilauksena

Vaikka soundi onkin Idan mukaan ”pitkälti sormissa”, on myös soittimen mikrofoneilla lopputulokseen suuri merkitys. Sandbergin valmistaman nimikkobassonsa mikrofonit hän kävi valitsemassa tehtaalla Saksassa.
– Heillä on sellainen sovitusbasso, johon on hyvin helppo vaihtaa erilaisia mikrofoneja ja lisäksi niitä voi siirrellä eri kohtaan parhaiden paikkojen löytämiseksi. Se oli superhauskaa! Oli todella mielenkiintoista, että molemmille mikrofoneille löytyi paikka, joka oli sille juuri täydellinen. Mutta kun ne sitten avasi yhtäaikaa, soundi olikin aivan kammottava. Se mikä kuulosti oikealta yhtä mikkiä käytettäessä, kääntyikin aivan vääräksi kun myös toinen avattiin. Tuokin piti ottaa huomioon… Ja kyse oli todella pienistä muutoksista mikkien sijainneissa. Lopulta päädyin lähes vakiopaikkoihin, eroa on nyt ehkä puolen sentin verran, mutta ei ainakaan enempää.

 

 

Kokoonpanoon kuuluu tarkoituksella kaksi hyvin erilaista mikrofonia.
– En usko, että olisi sellaista yhtä ja ainoata instrumenttia, joka sopisi loistavasti kaikkiin mahdollisiin musiikkityyleihin. Mutta aika lähelle voi päästä, ja minä koetin löytää basson, joka sopisi omaan tyyliini mahdollisimman hyvin. Tallamikki on Music Man -tyyppinen, ja siitä lähtee erittäin hieno Pastorious-soundi. Etumikki taas on jazz-basson tyylinen, mutta siinä on todella vanhahtava soundi, aivan 70-luvun meininkiä… Yhdistelmänä ne toimivat pätevästi melkein mihin tahansa tyyliin, ja itse miksaan yleensä etumikkiä hiukan lujemmalle suhteessa tallamikkiin. Silloin soundista ei tule liian nokkava ja sillä tavalla saan mielestäni ripauksen enemmän sellaista vanhan ajan klangia.

Nimikkobassossa on aktiivinen elektroniikka, mutta se toimii myös passiivisesti. Ida kertoo päätyvänsä useimmiten kuitenkin aktiivisen kannalle, tosin yhdellä tietyllä reunaehdolla.
– En koskaan buustaa sillä bassoa tai trebleä. Se lähtee niin helposti lapasesta ja soundista tulee hankala hallita, ihan liikaa kaikkea. Tykkään kontrolloitavammasta soundista.

 

Pedaalit mukaan

Efektejä Nielsen kertoo käyttävänsä mielellään, mutta määrä riippuu tilanteesta. Jos soundirysä kulkee lavalta toiselle muiden lastaamassa rekassa, siihen mahtuu pedaali poikineen. Kun matkustetaan yksin, täytyy mukaan valita vain välttämättömin. Kuten oktaaveri, joka soi ylhäältä tai alhaalta, tai molemmista.
– Lisään mielelläni basson omaan ääneen alaoktaavin, joka tuo tiettyä jykevyyttä. Toisaalta yläoktaavikin on erittäin mainio juttu, erityisesti sooloillessa. Myönnän olevani pikkuisen kateellinen kitaristeille, joiden tarvitsee vaan nostaa toinen jalka monitorille ja vinguttaa rehvakkaasti yhtä ainoata ylä-ääntä vibralla ja se on heti siinä – koko lavan herruus. Koetapa samaa bassolla: ”boom”…  eikä kukaan noteeraa. Oktaaveri jelppaa sentään vähän…

 

Omin päin reissatessa mukana kulkee myös kompressori.
– Se on vain boostia varten sooloissa, koska muuten pidän dynamiikasta ja nimenomaan koko dynamiikasta!

Envelope follower puolestaan tuo funk-sooloihin sopivat vaakut, joita Ida äityy matkimaan onomatopoeettisesti ja nauraa päälle:
– Kuulostaa ihan kanalta, rakastan sitä!

Basso-wahille on sillekin paikkansa.
– Auto-filtteri reagoi vain dynamiikkaan ja tuo nopea wak-wak on ainoa mitä sillä voi tehdä. Wah-pedaalilla voi naukaista piiitkäään ja se on ihan toinen juttu se.

Nielsen soittaa pääasiassa nelikielistä bassoa, mutta viisikielinen nimikkomalli on tekeillä. Kuusikieliseen hän ei tunne vetoa.
– Lisäkieli yläpuolella, C-kieli, ei se etenkään ylhäällä kuulosta enää bassolta. Mutta se on tietysti vain minun mielipiteeni. Ekstra-matalasta pidän sen sijaan kyllä ja odotan innolla oman soittimeni valmistumista. Saa nähdä, tuntuuko se samalta kuin nelikielinen tai kuinka paljon se eroaa siitä.

 

Iso stäkki soi isosti

Vahvistimissa Ida on luottanut TC Electroniciin siitä lähtien kun merkki alkoi valmistaa bassokamoja.
– Käytän eniten heidän isointa malliaan, Blacksmithia. Ja sen kanssa kahta 4 × 10 -kaappia. Siitä heltiää roimasti alakertaa, koska niissä on kaiutinpinta-alaa yhteensä niin paljon. Sointi on kuitenkin paljon kontrolloitavampi kuin vaikkapa 15- tai jopa 12-tuumaisilla elementeillä, joiden kanssa syntyy helposti romuluisempaa soundia. Sellainenhan taas sopii hyvin vaikka reuhakkaampaan rockiin, mutta kun tarvitaan täsmällisempää soundia niin pienemmät elementit ovat eduksi. Eikä tuollaisen pinon kanssa tarvitse välttämättä soittaa lujaa, koska se yksinkertaisesti soundaa paremmalta ja tuhdimmalta hiljaisemmillakin voluumeilla. Pienillä kamoilla kamoilla käy usein päinvastoin – ne joutuu kääntämään isommalle ja sitten ääni on kyllä kova, mutta soundi on kehno. Parempi soittaa hiljempaa ja kuulostaa silti täyteläiseltä. Vaikka… kyllähän mä tykkään soittaa lujaakin aina joskus! 

 

Basismin ytimessä

Onko bassolla musiikissa jotakin yleispätevää roolia, joka pätisi kaikkiin tyyleihin?
– Minulle groove on kaikki kaikessa, ihan musiikin tyylilajista riippumatta. Jos soitto ei lukitu eikä groovaa, niin kyllä siitä jotain silloin puuttuu. Mutta minusta basismissa on erityisen hienoa, että se voi olla ikäänkuin liima, joka sitoo kaikki muut palat yhteen. Siinä voi todella saada koko bändin kuulostamaan paremmalta. Kuuntelet rumpalia, lukkiudut siihen ja silloin koko juttu alkaa soida yhtenäisenä.

Mutta voiko käydä niin, ettei rumpalin kanssa löydykään yhteistä groovea?
– Tietysti se voi olla joskus vähän hankalampaa. Jokaisella on oma sisäinen pulssinsa. Omani tuntuu tietysti juuri oikealta minulle itselleni, mutta rumpalilla voi olla toisenlainen sisäinen pulssi. Sen kuulee ja tuntee, mutta silloin koetan lähteä siihen mukaan. Jos vaan itsepintaisesti pitää kiinni omastaan, niin kokonaisuus alkaa kuulostaa todella pahalta. Pitää vaan hypätä mukaan ja yrittää seurata. mihin se sitten johtaakaan… Mutta tämä pätee rumpaleihin, joilla on tasainen pulssi. Jos on todellisia ongelmia tempojen kanssa, niin ei siinä oikein mitään voi tehdä, koska se on yleensä ihan sattumanavaraista.

 

Ida Nielsen keikalla Sellosalissa 2017, mukana suomalaismuusikoista kootussa yhtyeessä myös Felix Zenger.

 

Eräs patenttilääke yhteisen rytmiikan löytämiseen toki on.
– Tietysti, jos kyse on irtokeikasta niin se on sitten siinä. Mutta jos soitetaan samassa bändissä pysyvämmin, niin silloin voidaan treenata. Ja kun tarpeeksi soittaa yhdessä, löytää kyllä toisensa. Kuulin ihan vähän aikaa sitten esimerkiksi bändiä, joka teki minuun aikamoisen vaikutuksen. Niiden rumpali oli niin ajoissa joka tahdin ykkösellä, ettei kukaan ikinä. Mutta ei mitään – koko bändi soitti ykköset silti tiukasti kimppaan! Ajattelin, että tuo on todella hienoa – rumpali ryysää aivan sikana, mutta muut pysyvät kyydissä just eikä melkein. Kaikesta kuuli, että ne olivat soittaneet toistensa kanssa vuosia ja todella hitsautuneet yhteen.

Mistä poimit itsellesi rumpalin timen, löytyykö se hihatista vai bassarista, kenties virvelistä?
– Luultavasti kokonaisuudesta. Mutta jos rumpalilla on ihan erilainen pulssi kuin itselläni, niin silloin hi-hat on paras tuki, koska sitä nakutetaan yleensä kaikkein tiheimmin. Siitä voi vähän päätellä, että jahas, nyt mennäänkin vähän edelle, tai että nyt täytyykin näemmä jarrutella…
– Omassa bändissäni vuorottelee kaksi eri rumpalia ja heillä on hyvin erilainen soittotapa. Mutta kummankin kanssa soitto toimii, koska he ovat vakaita ja vahvoja siinä mitä tekevät. Kaikki on erittäin selkeätä ja siihen on helppo lähteä mukaan. Rakastan sitä.

 

Settilistalla vesilintua

Minkä verran Princen yhtyeet harjoittelivat ennen kiertueelle lähtöä?
– Paljon. Ja mielestäni kaikkien bändin pitäisi treenata. Se tuo tiettyä särmää, jota ei millään muulla saa. Kun me lähdimme kiertuelle niin me todella olimme harjoitettuja. Valmiita soittamaan minkä tahansa kappaleen, jonka hän päättää esittää. Ja hän päätti aika usein heittää koko settilistan hemmettiin sound checkin jälkeen ja kirjoittaa aivan uuden ennen konsertin alkua. Ja joskus hän vain alkoi keikalla soittaa jotain ihan muuta kappaletta, koska hänestä tuntui, että nyt juuri olisi oikea hetki sille. Hänen kanssaan ei riittänyt, että osaa 30 keskeisintä biisiä. Ja joka ainoa biisi piti hieroa niin syvälle selkäytimeen, että bändi toimii tiukasti joka käänteessä.

Kuinka monta kappaletta sinne selkäytimeen kuuden vuoden aikana oikein lopulta iskostui?
– Ei aavistustakaan. Ensimmäisen kahden kuukauden aikana kirjoitin ylös ja opettelin koko siihen astisen ohjelmiston, toista sataa kappaletta. Mutta eihän se siihen jäänyt, kun koko ajan syntyi uutta musiikkia. Jossain vaiheessa lopetin laskemisen ja ne uudet biisit vaan jotenkin nivoutuivat osaksi sitä jatkuvasti kasvavaa ohjelmistoa.

 

Jättikö Prince muusikoilleen taiteellisia vapauksia vai olivatko esimerkiksi bassolinjat pikkutarkasti sovitettu ennalta?
– No. Lähdetään siitä, että hänhän oli itse erittäin kova basisti! Mutta kyllä hän soi meille vapauksia muusikkoina, hiukan tilanteesta riippuen. Toisinaan hän näytti minulle, että tässä olisi bassolinja ja sen minä sitten soitin. Joskus valmiina oli vain säkeistö ja kehittelin omin päin kertosäkeisiin sopivat jutut. Joskus hän vain hyräili meille asioita ja niistä piti napata kiinni. Toisinaan taas hänellä oli koko biisi valmiina päässään rumpufillejä myöten. Silloin hän vain opetti meille jokaiselle, kuinka se soitetaan pienintäkin piirtoa myöten. Välillä hänellä oli joku groove, josta lähdettiin rakentamaan…

Tuo kaikki vaatii varmastikin hyvin säännöllistä työrytmiä, se kuulostaa jatkuvalta prosessilta.
– Me soitimme kuutena päivänä viikossa, sunnuntaisin pidimme vapaata. Olenkin oppinut arvostamaan harjoittelua. Ei muusikoiden tarvitse olla aina edes niin huippuja yksilöinä, sillä kyllä se kuuluu bändin tiukkuudessa ja energiassa, jos he ovat viettäneet viikkoja tai vuosia treenaamalla yhdessä siinä kellarikämpässään. On paljon hienoja muusikoita, jotka soittavat todella upeasti vaikka kokoonpano olisi harjoitellut vain sound checkissä ja kapuaisi sitten ensimmäistä kertaa lauteille yhdessä. Se on tietyllä tapaa nasta tapa toimia ja coolia, mutta miten paljon enemmän ne samat soittajat saisivat aikaan, jos bändi treenaisi kunnolla yhdessä. Siinä on vissi ero.

Tiivis yhteissoitto loi pohjan 3rd Eye Girl -yhtyeen levysessioihin. Kaikki soitettiin samassa huoneessa ja samaan aikaan, eikä missata saanut, koska kaikki olisivat joutuneet uusimaan oton.
– Se antaa ihan omanlaisensa fiiliksen ja tuo toisenlaista energiaa siihen soittoon kuin jos istuskelee kotona tietokoneen ääressä ja voi joka oton jälkeen todeta, ettei tuo ollut vielä kyllin hyvä, teenpä sen uudestaan… Ne ovat erilaisia tapoja.

Jälkimmäinenkin työtapa on Idalle tuiki tuttu, sillä elokuussa 2016 julkaistun kolmannen soololevynsä, Turn It Up, hän työsti kotonaan soittaen bassoraitojen lisäksi myös kitarat ja koskettimet. Rummut hän ohjelmoi hanketta varten koneelle, mutta päätti lopulta, että elävä rumpali olisi paikallaan.
– Ne ohjelmoidut osuudet tökkäsivät korvaan. Kaikki muu oli oikeasti soitettu ja niissä oli ihan erilaista energiaa. Niinpä pyysin rumpaliani soittamaan lopuksi kaikki rumpuosuudet levylle ja korvasin koneet hänen soitollaan.

Millaista klikkiraitaa suosit tuollaisessa raita kerrallaan -työskentelyssä?
–  Studiossa käytän yleensä jotain, mikä kuulostaa groovelta. Joku koneelle ohjelmoitu juttu tai luuppi… Metronomi on harjoittelua varten ja mielestäni jokaisen pitäisi ehdottomasti opetella soittamaan sen kanssa. Opetella tähtäämään iskulle, hiukan ennen iskua, hiukan iskun jälkeen, iskujen väleihin… Olisi hyvä myös vaihdella metronomin tiheyttä ja soittaa välillä neljäsosien tahdissa, joskus taas pidentää iskujen väliä. Mutta klikkinä metronomi ei tue soittoa, koska se ei anna oikeanlaista fiilistä. Vaikka, toisinaan jos pitää saada esimerkiksi sellainen tietynlainen laid back -meininki, jota ei välttämättä saa oikein ohjelmoitua millekään koneelle, niin silloin yksinkertainen nakutus voi olla parempi ratkaisu.

Soololevynsä itse tuottanut Ida kertoo puuhan olleen varsin mutkatonta: olivat sävellykset ja soittimet joilla ne soitettiin, eikä sen kummempia tuotannollisia kikkoja. Työn eri vaiheissa hän kertoo koettaneensa miettiä, miten Prince olisi vastaavassa tilanteessa toiminut ja pyrki sitten samaan.
– Mutta sitähän en oikeasti tiedä millaista tästä musiikista olisi tullut, jos Prince olisi tuottanut sen. Voihan olla, että lopputulos on kumminkin nyt ihan eri.



 

HUOM!
Ida Nielsen konsertoi kvartettinsa kanssa Savoy-teatterissa maanantaina 14.5.2018. Liput ennakkoon Lippu.fi-palvelusta, sekä tuntia ennen tilaisuutta Savoy-teatterin ovelta.

•••

 

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2017Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 
 

 

12.05.2018
|
Teksti: Lauri Paloposki | Kuvat: Minna Hatinen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy