Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Muistelijana tällä kertaa Abdissa ”Mamba” Assefa.
Abdissa ”Mamba” Assefa tunnetaan parhaiten lyömäsoittajana, joten monelle saattaa tulla yllätyksenä miehen ura äänittäjänä ja tuottajana. Alkuun tämä puoli lähti liikkeelle normaaliin tapaan musiikin äänittämisestä. Jossain vaiheessa studiotyöskentely luisui hiljalleen myös tuottamiseen, josta hän muistelee vaatimattomasti kollegoiden joskus ”ehkä” tajunneen, että hänellä voisi olla tarpeeksi visiota myös tuotantopuolelle.
– Mä olen aina jollain lailla kuullut päässä, miltä sen musan pitäis valmiina kuulostaa. Jokaisessa musanluonnin vaiheessa, niin mikki- ja soitinvalinnoilla, kuin koko instrumentaatiolla olen pyrkinyt tiettyyn lopputulokseen.
Lukuisissa sessioissa, niin soittajana, äänittäjänä, miksaajana kuin tuottajana työskennelleen Assefan on vaikea muistaa ensimmäistä tuotantosessiotaan. Varhaisimpia juttuja olivat muunmuassa apulaistuottajan homma Maaritin ”Metsän tyttö” -albumilla 2001, sekä vuonna 2004 Giant Robotin Domesticity, jota tuotettiin yhdessä Nick Trianin sekä bändin kanssa. Domesticityä työstettiin heidän silloisella Fredrikinkadun Ydin-studiollaan, millä tahansa käsillä olevalla laitteella.
– Silloin kun aloitin, ei ollut mitään tajua, miten hommia pitäisi teknisessä mielessä tehdä. Esimerkiks meidän Mackien 24/8 pöydässä luki ”Not for production”, sen tarran oli liimannut pöydän entinen omistaja Ilu Herkman HIP-studioilta. Pöytää oli käytetty siellä ymmärtääkseni vain kuunteluun.
Nyt miltei parinkymmenen vuoden jälkeen Mamba on profiloitunut tekemään enimmäkseen orgaanista, ei-kaupallista tavaraa, kuten jazzia. Valinta ei ole ollut tietoinen.
– Se on enimmäkseen puskaradion vika. Totta kai kun itsekin pyörii soittajana noissa ympyröissä, niin se on ollut luonnollinen tie.
Vaikka Mamba tekee musiikkia, jota iso yleisö ei kuluta, ei hän haikaile mainstreamiin. Mutta eipä hänen äänitysfilosofiallaan mitään mainstreamia kannata edes tehdä.
– Viimeaikoina on tullut mietittyä sitä, että kun toiset haluaa pysyä perinteissä, vaikka miksata analogisesti ja toiset haluaa pyrkiä pois siitä – miksata pelkästään läppärillä, mikä vapauttaa sut kokonaan kaikesta raudasta. Pitää vaan seurata sitä omaa ääntään ja tehdä niitä valintoja. Mä diggaan perinteisestä työtavasta. Analogisuudesta ja sen rajoitteista. Siitä, että raidat mahtuu tuohon pöydän kahteenkymmeneenneljään kanavaan. Se on valinta minkä mä olen tehnyt, enkä haikaile muuta ja se myös osaltaan karsii niitä duuneja.
Hän kertoo iän myötä musiikkimakunsa muuttuneen ajattomammaksi. Hänelle tietyt klassikot ovat ajattomia, sellaisia, jotka olisivat voineet ilmestyä eilen tai neljäkymmentä vuotta sitten. Tällaista musiikkia myös Abdissa Assefa haluaa tehdä.
– En tietenkään haluaisi jämähtää tai lokeroitua tiettyyn soundiin, mutta pitää kuunnella sitä omaa ääntään.
Paleface: Luova Tuho
Haastattelu nepalilaisessa ravintolassa poikii oivan aasinsillan Mamban ensimmäiseksi valitsemaan sessioon. Palefacen Luova tuho -albumia nimittäin työstettiin Mamban työhuoneella, joka sijaitsi nepalilaisen ravintolan vieressä.
– Aina kun tultiin työhuoneelta ulos, niin kaverit istu siinä röökillä ja pokkas, ”Tuutteko lounaalle?” Siellä tuli sitten istuttua melkein päivittäin. Ja levyä tehtiin kuitenkin kuukausia.
Siinä oli sitä alkuaikojen kotikutoisuutta, jolloin tehtiin niillä resursseilla mitä löytyy. Mulla oli pari hyvää pre-amppia ja mikkiä, jotka sopi Karrille (Miettinen eli Paleface) ja akustiselle kitaralle.
Paikan valinta oli tietoinen koska mentiin rajallisella budjetilla ja käytössä oleva aika haluttiin maksimoida. Mutta jos studio oli kotikutoinen, niin biisimateriaali vasta vajavaista olikin. Studioon astuttaessa kun kappaleita ei ollut ollenkaan. Eikös tuo ole aika uskaliasta?
– No on, tosi rohkeata. Olihan Karrilla tietysti ideoita ja riimejä muistikirjat täynnä, Mamba toteaa.
Tilanne ei ollut kuitenkaan aivan lohduton, sillä apuna oli RÄJÄHTÄVÄ NYRKKI!
Tai, siis tarkemmin basisti Heikki Laine ja kitaristi Aki Haarala kyseisestä bändistä. Osatuottajana toimineella kaksikolla oli iso panos kappaleiden syntymisessä. Ja onneksi sentään omalla työhuoneella pystyi työskentelemään ilman että kello tikittää ja taksamittari juoksee.
– Lähdettiin kokeilemaan ja koitettiin luoda studiossa sitä juttua. Siinä on puolensa ja puolensa. Voi olla tosi turhauttavaa, jos materiaalia ei synny ja tietysti taas tosi palkitsevaa, jos sitä syntyy ja homma nytkähtää käyntiin. Kun mukana on neljä tyyppiä, jotka ideoi kimpassa, homma ei ole yhden harteilla. Jos jollain jää ajatus jumiin, pystyy joku usein jatkamaan siitä ja viemää hommaa eteenpäin.
Mamba puhuukin yhdessä luomisen dogmasta.
– Mun mielestä parhaat levyt on soitettu kimpassa. Se yhteissoitto, ja se että tehdään hommia kimpassa ja koko se juttu rullaa hyvin, tulee sieltä kyllä läpi.
Kun biisejä rakennetaan lennossa, saattaa kokonaisuudesta muodostua aikamoinen sillisalaatti. Myös rima sille, millaisia sävellyksiä päästetään läpi, saattaa laskea kun tehdään luovaa työtä pakon edessä.
– Se vaara on olemassa. Nyt tullaan siihen, että mä en ole tuottajana niin teksti- tai biisilähtöinen tyyppi. No, nykyään ehkä vähän enemmän, mutta ennen olin melkein pelkästään soundi- ja moodilähtöinen. Olin kiinnostunut enemmän, mikä levyn tunnelma on, miltä se soundaa ja millaisia soundeja siinä on. Mä saatan päästää läpi biisejä, jotka ei ehkä ole niin briljantteja, mutta sitten mä alan kuorruttaa niitä itte jotenkin. Kun mä en vaan ole säveltäjä.
Mamban onneksi Haarala ja varsinkin Laine olivat mukana. Haaralalla on takana sävellystyötä aika paljonkin ja Laine tunnetaan taas hyvinkin kriittisenä kaverina.
– Hän kyseenalaistaa hyvin helposti, eikä yleensä päästä läpi ensimmäistä vaihtoehtoa, vaan mahdollisuuksia pyöritellään ja työstetään paljonkin.
Pyörittelystä huolimatta Mamba joutuu silti vain unelmoimaan albumista, josta ei täytebiisejä löydy.
– Kun kaikki tekeleet ei vaan voi olla briljantteja. Joukkoon tulee väistämättä vähemmän hyviä biisejä. Tän levyn kohdalla on kyllä niin, että sen jaksaa kuunnella alusta loppuun yhdellä istumalla. Hieno kokonaisuus, jossa jokaisella biisillä on paikkansa.
Kokonaisuus tai punainen lanka määrittyikin suhteellisen myöhäisessä vaiheessa, sillä se muotoutui vasta kun tajuttiin, että kaksi kappaletta ei vain sovi kokonaisuuteen. Jo valmiiksi miksatut biisit pudotettiin armotta pois.
– Aika yksimielisesti tultiin siihen lopputulemaan, että nää on ne biisit.
Yhden huoneen taktiikalla levyä tehdessä ei jouduttu tinkimään monestakaan asiasta. Esimerkiksi kaikki laulut, kitarat, bassot ja jouset tehtiin siellä. Kitarat nauhoitettiin pääosin vahvistimen kautta, jota huudatettiin aikamoisen huolella. Parissa biisissä käytetiin Kemperin mallintavaa vahvistinta. Jopa yhden kappaleen rummut purkitettiin kerrostalon työhuoneessa.
– Setissä oli haitsu, virveli ja basari. Soitin semmosta hidasta reggae one-droppia. Lähimikeillä mentiin ja ehkä jossain nurkassa oli joku mikki, jota en tainnut kuitenkaan käyttää. Eli tilaa ei kauheasti siinä ollut.
Eikä ollut vokaaleitakaan tehdessä, sillä Mamban istuessa luurit päässä ruudun ääressä seisoi Karri Miettinen mikkeineen aivan selän takana.
– Onneksi talossa asuu hyvin samanhenkisiä taiteilijakollegoita, joita ei moinen kauheasti haittaa.
Loput rummut – joita soitti Jaska Lukkarinen – äänitettiin työhuoneen vieressä sijaitsevassa Villassa. Matala, mutta yllättävän hyväsoundinen paikka on toiminut Mamballa useammankin kerran soittotilana. Hän epäilee hyvän soundin johtuvan hirsien päälle liimatusta pinkopahvista.
Nyt levyä kuunnellessa Mamba miettii, että ainakaan tuotannollisesti hän ei muuttaisi mitään. Asiat vaan lähtivät rullaamaan ja sorvin ääressä tavaraa syntyi. Hän nostaa esiin albumin improvisaatioluonteen, joka lämmittää kovasti jazzmiehen sisintä.
– Se olis eri levy, jos sen aspektin muuttaisi. Teknisessä mielessä… (Mamba pitää pitkän tuumaustauon) …Monasti käy niin – varsinkin kun kimpassa tehdään – että kun joku idea tulee, niin ei siinä jäädä odottelemaan jotain patchaamisia tai vastaavaa. Se meni jo! Tällaisessä prosessissa pitää mennä se fiilis edellä, jolloin saattaa käydä niin, että asioita ei toteuteta teknisesti parhaalla tavalla. Sen kanssa täytyy vaan elää. Sen mä ehkä muuttaisin, että jos olis varaa palkata joku ulkopuolinen, joka hoitais sen teknisen puolen kondikseen. Mähän en todellakaan ole vielä valmis tai osaava miksaaja. Mä opin koko ajan lisää, mitä tää kaikki tietysti onkin.
Usein epävarmuustilanteissa deadline on pelastaja, sillä päätöksiä vaan pitää tehdä. Kun levy oli menossa seuraavana aamuna masterointiin ja yhdestä kappaleesta puuttuivat vielä sanat, ei tunteilulle ollut sijaa.
– Eli vokaaleja ei oltu vielä edes äänitetty. Tilanne oli se, että mä duunaan miksiä luurit päässä biisistä, josta Karri kirjoittaa mun takana vasta tekstiä. Kirjoittaa ja kirjoittaa. Välillä homma lentää romukoppaan ja alkaa alusta. Sitten joskus kolmelta yöllä päästään purkittamaan. Kun äänitys on valmis, miksaus nopeesti loppuun ja eikun masterointiin.
– Tommosissa tapauksissa on vaan pakko hyväksyä, että se on nyt siinä. Siinä alkaa yleensä olla jo niin hapoilla, että sitä nostaa kädet jo muutenkin pystyyn, että näillä mennään.
Eipä se albumin miksaaminen muutenkaan turhan helppoa ollut. Mamban työhuonetta ei todellakaan oltu suunniteltu miksaamiseen, ei edes millään tavalla akustoitu. Senpä takia hän oli aina silloin tällöin pakotettu ajamaan Herttoniemen studiolleen tarkistamaan asioita.
– Ja sitä paitsi miksasin sen täysin boksissa, kun nykyään teen hommaa puoliksi pöydässä ja tietsikassa. Mä en mielellään miksaa pelkästään boksissa. En ole vaan vielä opetellut sitä hommaa tarpeeksi hyvin. Sitä paitsi kun analogisesti miksaa, niin se on jo siinä. Mitään ei mallinneta, vaan kun ajat sen tuohon rautaan, niin siinä raudassa on jo soundi.
Kun levyn äänitykset aloitettiin 2014 vapun jälkeen – täysin ilman olemassa olevaa kappalemateriaalia – ja laitettiin syyskuun lopussa painoon, voidaan todeta, että kyseessä oli melkoinen suoritus. Tahtotila oli kova, kertaa Mamba.
– Vaikkei levy ole suinkaan Karrin menestynein, siinä tavoitettiin joku semmonen syvyys, johon olen tosi tyytyväinen.
Tommy Lindgren Metropolis: Sininen kaupunki,
Tommy Lindgrenin ensimmäisen sooloalbumin kohdalla jatkettiin samoista lähtökohdista kuin Palefacen albumin kanssa, eli työskenneltiin paljon Mamban työhuoneella. Nyt sävellyksistä vastasi kolmikko Jarmo Saari, Teppo Mäkynen ja Assefa. Saari vastasi myös albumin kitaroista ja Mäkynen rummuista. Pohjat tehtiin Ambience-studioilla Helsingin Herttoniemessä. Mamba hoiti vähän vieraampaa tonttia.
– Tommi halus meidät kolme tekemään sitä yhdessä. Siis kaksi rumpalia ja yks kitaristi. Vedettiin ekat treenit, jossa tajusin, että meillä ei ole basistia. Mulla on pari bassoa, ja olen joskus soittanut sitä omaksi huviksi. En todellakaan koe olevani mikään basisti, tai edes osaavani soittaa sitä. Päädyin kuitenkin levylle sitä soittamaan.
Pohjat tehtiin livenä kolmistaan ja Mamba siis bassossa. Purkitukseen meni ainoastaan kaksi päivää. Lähtötilanne oli seuraava: Lindgren pyysi joka osanottajalta pari kolme demoa, joista kappaleet valikoitiin. Treenikämpällä demoista lähdettiin muokkaamaan bändiversioita.
– Mun ja Tepon demot oli tehty Akain MPC:llä. Aika nopeesti niistä alkoi muotoutumaan biisejä, ja sellaisia, joita voisi soittimilla soittaa. Toki Jarmo ja Teppo enemmän harmonia-orientoituneina muokkas myös mun biisejä.
Prosessi eteni nopeaan tahtiin ja päälle sävellettiin vielä pari biisiä. Tämän jälkeen siirryttiin Lindgrenin kansssa Mamban työhuoneelle vokaaleja rakentamaan.
Kuten arvata saattaa, soololevyn tekstit olivat hyvin henkilökohtaisia ja niiden moodi hyvin tummasävyinen. Vokaaleita tehtiinkin hyvin usein olosuhteiden pakosta vasta ilta yhdentoista jälkeen. Tällöin saatiin kappaleisiin aivan erityinen tunnelma.
– Tommyn kanssa äänitettiin tosi paljon hiljaisia osuuksia, tosi lähellä mikkiä. Kuiskauksia sun muuta. Yölento-biisiin päätyi esimerkiksi vokaalit, jotka tehtiin flunssassa joskus yöllä. Hommaa kokeiltiin uudelleen, kun mies oli terve, mutta juuri oikea kappaleen vaatima tunnelma löytyi kipeänä tehdyistä vokaaleista. Sellainen käheisyys ja alakulo.
Tässä kohtaa Mamba oivalsi, kuinka vaikeaa on saada ihmisäänestä tarttumaan jonkinlaista emootiota. Eritoten sellaista, joka puhuttelee. Tilanne laittoi myös pohtimaan laulattamista ylipäätään ja sitä, miten ihmisestä saa ulos juuri oikeanlaisen latauksen.
– Esimerkiksi perinteinen luurit päähän -homma ei toimi kaikilla vaan oikeanlaisen moodin löytämiseen saattaa toimia, että pohjat soitetaan PA:sta ja laulaja pääsee oikein huutamaan sen asiansa. Silleen että se musa on kaikkialla, eikä pelkästään pään sisällä. Vire paranee: ero on kuin yöllä ja päivällä. Laulaminen ei mene myöskään turhan varovaiseksi. Sitä naamalla tai pään sisällä olevaa laulua saattaa jopa suorastaan pelästyä.
Miten Mamballe sitten sopi yöaikaan työskentely?
– Monelle luovan työn tekijälle se sopii. Ehkä se johtuu siitä, että sä et kelaa niitä arkisia asioita. Kun ympärillä oleva maailma on unessa, on arjen mentaalista helpompi irrottautua. Yöllä työskentelyssä on puolensa. Joskus se voi olla hyvinkin tuottoisaa. Siinä kuplassa saattaa päästä hyvinkin syviin vesiin. Moodinsa puolesta levyyn sopi, että sitä tehtiin öiseen aikaan.
Ja näin homma eteni päivän tai kahden ryppäissä. Kun vokaalit oli saatu valmiiksi, alkoi kappaleiden lopullinen työstö. Vaikka Teppo Mäkynen onkin tätä nykyä aika pitkälle jazzmies, ja pureutunut siihen aivan tosissaan, oli hän hiphop-taustansa ansiosta taipuvainen myös klikkisoittoon. Joissain biiseissä rumpuja myös trigattiin ja päälle ohjelmoitiin perkussioita. Ilman klikkiin soitettuja pohjia se ei olisi ollut mahdollista.
– Sehän ei jokaiselta jazzjäbältä luonnistu, kun nehän juuri haluu olla vapaita siitä klikistä. Tepolta luonnistuu kyllä sekin. Kaikki biisit, yhtä räväkämpää rokkibiisiä lukuunottamatta soitettiin klikkiin.
Kirjoittajasta tuntuu kummalliselta, että Mäkynen editoi jotain kappalettaan ihan loppumetreillä, vaikka vokaalit oli jo äänitetty. Mamba valoittaa asiaa:
– Kun räpit on paikoillaan, se biisi vasta muotoutuu. Kun pohjia soitettiin, oli olemassa vain treenikämppädemot, joihin Tommi oli vetänyt läpät päälle. Ainoastaan rakenteet oli sovittu. Mutta, vaikka ne olis kuinka sovittu, vasta vokaalit määrittää mihin suuntaan kappale rakentuu. Silloin se lihallistuu.
Pohjien lisäksi päälle soitettiin vielä kiippareita. Mäkynen hoiti pianot ja kellopelin pariin biisiin, Saari soitti muunmuassa polkuharmoonia, mellotronia, Omnichordia ja Yamahan SH-101:stä.
Kamat oli kasassa, joten siitä sitten miksaamaan. Miksaus tehtiin taas kuolemaa halveksuen työhuoneella. Työn suorittaja näyttää tulokselle puolittaista peukkua.
– Nyt miksaisin sen toisin ja paremmalla kuuntelulla. Tämäkin miksattiin boksissa, vaikka mielellään miksaisin sen boksista ulos.
Mamba kuvaa albumia mieleenpainuvaksi, vaikkei se mikään kaupallinen menestyjä ollutkaan. Hänellä on myös teoria siitä, miksi näin kävi.
– Aikuismusaa sille, ken sen löytää. On jännä homma, että nää molemmat – Palefacen ja Lindgrenin levyt – on väliinputoajia. Ei autotunea, vähän rosoista ja karua ja vähän liian diippiä, mihin joutuis oikeasti keskittymään. Junnut kuuntelee jotain ihan muuta. Sitkun niillä on leima, että ne on nuorisomusiikkia, eli räppiä, niin myös aikuiset karttaa sitä. Sääli. Kummatkin levyt ovat kuitenkin taiteellisesti korkeatasoisia, jos pystyy olemaan välittämättä myyntiluvuista.
– Tän albumin kohdalla työskentely oli todella intensiivistä, millaista voisi tehdä enemmänkin. Keskittyä siihen performanssiin. Siihen miltä se soundaa ja millaisen emootion siihen saa.
Mopo: Beibe
Käydäänpä viimeisen session kimppuun kiertotien kautta. Kun Mamba alussa totesi jo nuoresta lähtien omanneensa jonkinlaisen kuvan siitä, miltä lopputuotteen pitäisi kuulostaa, tiedustelenkin häneltä kuinka vaikea omaa visiotaan on muuttaa tai ylipäätään luopua siitä? Kaikki kuulemma käy, kunhan asia perustellaan, ja tilalle tulee parempi ratkaisu. Omaan vaistoon ja näkemykseen pitää kuitenkin voida luottaa.
– Pitää olla hyvää itseluottamusta ja uskoa omiin valintoihin ja luottaa niihin.
Hän pyrkii tekemään valintoja hyvin varhaisessa vaiheessa, mikä on tänä päivänä harvinaista ”kaiken ton ATK:n myötä”.
– Vaihtoehtoja on tuhansia ja niitä on aina helppo lykkää eteenpäin. Mutta jossain vaiheessa ne päätökset on tehtävä. Jos niitä lykätään jonnekin miksaukseen, niin sulla on käsissä vaan todella vaikeasti hahmotettava sekamelska. Onneksi ei ole ollut hirveästi tilanteita, että olisi joutunut muuttamaan sitä, koska mä teen aina ratkaisuja varhaisessa vaiheessa.
Aikana jolloin levyjä tehtiin nauhalle elettiin sen asetta-mien rajoitteiden kanssa, kuten vaikka raitojen lukumäärän kohdalla. Niinpä jo välimiksauksia tehdessä tehtiin päätöksiä, miltä esimerkiksi koko komppi kuulostaa. Kun se summattiin kahdelle raidalle, niin paluuta ei enää ollut. Siirryttiin eteenpäin.
– Eikä jääty spekuloimaan, että olisko tää parempi näin tain noin. Se on tosi turhauttavaa ja siinä ei ole mitään järkeä. Sen takia mä olenkin enimmäkseen pysynyt poissa popmusasta. Siks mä teen jazz- ja aikuismusaa, tai niinkuin Jukkis Kiviniemi sanoo, aikuisviihdettä. Eli musaa, joka ei soi Spotifyn kärkisijoilla.
Mamba kuvailee vapauttavaksi tehdä musiikkia, jossa bändi on treenannut biisit viimeisen päälle ja sovitukset ja instrumentaatio on mietitty niin, että ei tule kilpailua taajuuksista. Koko sovitus soi jo itsessään hyvin.
– Bändi vetää biisit livenä purkkiin. Se on niin ihanaa ja vapauttavaa. Niin mun mielestä musa pitää äänittää. Mulle nyrkkisääntö on aina ollut, mitä vähemmän, sitä enemmän. Myös mitä hiljempaa, sen isompaa. Kun vaikka trio soittaa hyvässä balanssissa, sen verran iisillä volalla, ettei se mee tukkoon, niin siitä saa miksattua todella ison kuuloisen, ettei mikään kuulosta niin isolta. Kun siihen aletaan tunkemaan turhia extra-elementtejä, niin se vaan tukkii. Se homma ei ole mua varten, nostan kädet pystyyn.
Ja näin päästäänkin itse Beibe-albumin kimppuun. Fonisti Linda Fredrikssonin, basisti Eero Tikkasen ja rumpali Eeti Niemisen muodostama jazz-trio Mopo nimittäin tekee musiikkia, joka on Mambaa varten. Näissä sessioissa hänet pestattiin äänittäjäksi, mutta loppujen lopuksi albumi tuotettiin yhdessä bändin kanssa. ”Freesi” ja ”tosi luomu” on ensimmäiset mieleentulevat adjektiivit, kun mies muistelee albumin sointia.
– Nyt kun sitä kuuntelee, niin olen yllättynyt levyn hyvästä soundista. Yllättynyt sen takia kun se on äänitetty Otarin seiskytlukuisella MX-5050-kasiraiturilla. Se ei ole pro – semipro sanoisin. Ei sentään mikään koti-consumer-vehje. Iso kaksiosainen mötikkä. Siihen kun ajaa sopivan lujaa ja pitää kohinasuhteen aisoissa, niin sillä saa ihan hyvää jälkeä.
Mamba oli tehnyt aikoinaan muutamia levyjä kyseisellä nauhurilla ja eräissä sessioissa mukana ollut Mopo-basisti Eero piti laitteen soundista. Näinpä se valikoitui mukaan. Kyseiset sessiot pidettiin vielä samassa paikassa, jossa Mopon levyä alettiin tekemään. Paikka oli aiemmin mainittu vuosaarelainen villa, jossa äänitettiin myös Palefacen albumin rummut seuraavana vuonna.
Otari oli siis olennainen osa sitä soundia?
– Joo ja se tila. Siellä on semmonen nätti salonkisoundi. Ei ihan olohuone, vaan vähän isompi. Vaikka kartanon salonki. Tila toimii hyvin kun ei laita sinne liikaa matskua ja tuki sitä. Esimerkiks noin kymmenhenkinen Bad Ass Brass Band oli vaan liikaa sinne. Mutta trio/kvartetti toimii hemmetin hyvin.
Levyn nauhoitukset olivat ”kivaa touhuamista”. Mopon soittajat ovat sen ikäluokan kavereita, että nauhan kanssa pelaaminen oli heille jokseenkin eksoottista hommaa. Aina ei ollut selvää, mitä se nauhan kanssa toimiminen on. Varsinkaan päällenauhoituksien osalta.
– Ollaan livenä yhdessä tilassa, missä kaikki vuotaa. Mutta niitä vuotoja ei sitten lähdetäkään enää korjailemaan. Nauhalle äänittäminen on aika dogmaattinen tapa toimia. Ei siinä kuitenkaan mitään ongelmaa ollut. Kaverit tajus rajoitteet hyvinkin äkkiä. Joitain köörejä tehtiin jälkikäteen, mutta kahdeksan raitaa riitti triolle oikein hyvin.
Mamba tunnustaa käyttäneensä rumpuihin jopa neljä kanavaa, jotka kuitenkin summattiin kahdelle raidalle. Kokonaispaketti koostui Otarista, Ylen vanhasta Kajaani UT MIX -kasikanavaisesta mikseristä ja lähinnä nauhamikeistä.
– Vanha RCA:N 77DX fonissa, Coles 4038 -pari overheadeina ja muistaakseni Bang&Olufsen BM5-stereomikin puolikas bassossa. Samanmoinen B&O-mikki kuunteli tilaa blumleinina. Tosi yksinkertainen setti, mutta toimi hyvin – ehkä just sen takia.
Alkuun Mamban salaisena toiveena oli, että kakulta olisi miksannut suoraan varttituumaiselle nauhalle. Siihen tarkoitukseen löytyi työhuoneelta vanha Telefunkenin M15A-nauhuri, joka oli noihin aikoihin muutenkin paljon käytössä.
– Ei piru, jouduin kuitenkin siirtämään sen Pro Toolsiin, kun bändi halus sit kuitenkin editoida jotain juttuja. En sitten ihan viittinyt rupee leikkelemään sitä nauhaa, kun sitä on harrastanut aika paljon vähemmän.
No nyt kuulostaa villiltä. Miten soitto voi olla editoitavissa vaikkei sitä ole soitettu klikkiin?
– Jazzhommissahan mennään kylmästi vaan tulta päin. ”Joo, aika lähellä on tempo, siitä vaan naks”. Vanhoissa jazzlevyissä, varsinkin Milesin (Davis) levyillä, tuottaja Teo Macero ja Miles itse oli kuuluisia siitä, että soitattivat paljon ottoja ja yhdessä silppus niitä. Teema tuolta, soolo tuolta… Joku biisi saattoi olla kasattu kymmenestä otosta. Ja kyllä sen kuulee, kun oikeen kuuntelee. ”Oho tossa vaihtu”, kun symbaali lakkaa soimasta tai soundi vaihtuu.
– Ei se niin vaarallista ole, sehän on ihan ohikiitavä hetki kun se menee. Kun ei niitä kuitenkaan huomaa, kuin asiaan vihkiytyneet, ellei leikkaus ole todella räikeä. Siinä edittivaiheessahan sitä tuijottaa pelkästään sitä leikkauskohtaa, mutta kun sen kohdan kuuntelee vaikka viikon päästä, ei sitä enää huomaa.
Koska jazzbändit ovat yleensä hyvin treenattuja ja nauhoittavat livenä, ei äänityksiin varmaankaan kulunut pitkää tovia. Mamba nyökkää. Kysymys ei ole niinkään virheettömästä soitannasta, vaan enemmänkin tulkinnasta ja performanssista. Sen pitää olla kohdallaan.
– Kunhan mikki osoittaa sinne päin, etkä ole ryssinyt pahasti. Jos signaalitie on kondiksessa, niin ei sitä sen enempää tuoteta. Toiminta on hyvin suorasukaista ja soundi luomua. Silloin kyse on ainoastaan muusikkojen sen hetkisestä fiiliksestä.
Vaikka hommaa ei välttämättä sen enempää tuoteta, pyrkii Mamba tuottajan roolissa ollessaan bändin treenikämpälle pohjatyötä tekemään ennen sessioiden alkua. Mukana muistiinpanovälineet ja kännykkä äänittämässä. Materiaaliin tutustumisen jälkeen saatetaan käydä hienovaraista pohdintaa ja jutustelua eri vaihtoehdoista tai muutoksista. Pääasiassa hän kuuntelee bändin dynamiikkaa ja balanssia.
Turina hyppää sivuraiteelle kun alamme pohtia tämän päivän tuotantobudjetteja. Joskus työhuoneen käyttö voi olla vaikka ideologinen valinta, mutta hyvin usein se on rahapoliittinen kysymys. Varsinkaan kotimaisten jazzlevyjen myyntiluvuilla ei studioaikaa rajattomasti heru. Ironista kyllä, usein kotimainen jazz saattaa myydä enemmän fyysisiä äänitteitä kuin yksikään top 10 artisti. Ja vaikka budjetit ovat pudonneet, pitää musiikkia silti tuottaa laadukkaasti.
– Ei musiikin tekeminen, säveltäminen ja soittaminen ole mihinkään kadonnut, ehkä jopa päinvastoin. Kadonnut ei ole myöskään musiikin taltioiminen laadukkaasti, hyvissä tiloissa, hyvillä mikeillä ja kamoilla. Eikä sen pitäiskään kadota mihinkään. Senkin pitäis olla yhtä lailla standardi.
– Tänä päivänä levyn halvalla tekeminen on tehty mahdolliseksi. USB-Podcastmikit voi lyödä suoraan läppäriin kiinni ja tehdä mitä lystää, mutta se ei vaan ole mun juttu. Siinä mennään niin halvalla kuin voi.
– On vaan ikävää, että seuraavaa sukupolvi totutetaan siihen soundiin. Se on hyvin yksiulotteista, latteaa pintaa vaan, mikä on tosi ikävää. Kun katsot täällä studiossa ympäriinsä – tämä on se mistä mä tykkään! On noita kolmen unitin rautamöhkäleitä, missä putket palaa ja helkkarin isot muuntajat sykkii siellä sisällä. Siitä se soundi tulee. Kyllä sen jokainen kuulee, kun vaan suostuu kuuntelemaan. Tää vaan on ihan eri juttu. Kun ei ole budjetteja ja levyt ei myy, ollaan pahassa tilanteessa. Mutta onneksi ei se musa ole mihinkään katoamassa.
Palataanpa vielä lopuksi ruotuun. Mamba kiittelee Pauli Saastamoisen Finnvoxissa tekemää masterointia.
– Pauli ihmetteli heti alkuun, että missä platta on äänitetty, kun tila ei kuulosta ollenkaan tutulta. Vuosien varrella sille on aika monet studion tilat tullut tutuksi. Pauli teki hyvää duunia. Masteroinnin jälkeen oli hienoa kuunnella, että vitsi, täähän onnistui aika hyvin. Siinä oli pari biisiä, joiden miksaukseen en ollut ihan tyytyväinen, vaikka bändi oli ne jo hyväksynyt. En silti muuttaisi paljoakaan, mutta haluaisin avaa ne projektit, että näkisin mitä olen sillon tehnyt. Tehdä niille ruumiinavaus. Olis ihan terveellistä seurata välillä ja selvittää mitä hittoa mä olen tossa ajatellut? Sitä tarvis aika usein vieläkin.
Mopon Beibi-albumi valittiin vuonna 2015 Emma-gaalassa vuoden jazz-albumiksi.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
