Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Vuorossa on tällä kertaa mahtipontisuuteen viehättynyt kaksikko, jonka ohjastamana ovat muotonsa saaneet mm. nämä muistojen kirjasta esiin kaivetut kaksi Saimaa-yhtyeen levyä sekä Jesse Kaikurannan esikoisalbumi.
Jesse Kaikuranta: Vie mut kotiin
Tuotantotiimi Kosonen/Mikkola aloitti yhteistyönsä Vicky Rostin Pitkästä aikaa -albumin tiimoilla vuoden 2011 paikkeilla. Tuoreen parivaljakon työtavat ja pyrkimykset olivat vielä hieman hakusessa, mutta vähän myöhemmin käynnistyneen Jesse Kaikurannan session myötä alkoivat yhteiset suuntaviivat hahmottua. Yhteinen sävel ja innostus löytyi mahtipontisuudesta, jota albumilla – ja erityisesti tulevilla – viljeltiin roppakaupalla. Rostin, Kaikurannan ja Pepe & Saimaa -albumeita työstettiin limittäin ja edellä mainituista Rostin albumi valmistui viimeisenä.
Ensimmäisenä Kaikuranta-sessioissa otettiin työn alle Vie mut kotiin -kappale, jonka artisti esitti Voice of Finland -kilpailun finaalissa. Kososen puoli vuotta aikaisemmin säveltämä ja Saara Törmän sanoittama biisi räjäytti Kaikurannan kohdalla pankin, vaikkei mies finaalipaikasta huolimatta kisaa voittanutkaan. Ennen loppukilpailua oli Universal Musicin A&R-mies Riku Mattila pyytänyt Mikkolaa tuottamaan biisin. Ajatus oli, että ehkä Mikkolalla voisi olla rohkeutta viedä kappaletta johonkin muuhun suuntaan kuin sliipattuun, varman päälle tehtyyn radioiskelmään.
Alussa oli idea yhdestä tiimistä, joka tekisi kappaleet yhteneväisen fiiliksen saavuttamiseksi. Pöytään biisejä toivat kuitenkin Mikkolan ja Kososen lisäksi mm. Aku Rannila ja Saara Törmä, ja lopulta albumille kerääntyi materiaalia monesta suunnasta. Näinhän on käynyt miltei jokaisella ”kisalevyllä”.
– Kyllähän se aikamoinen sekamelska oli, vaikka pyrkimys oli johdonmukaiseen tyylilliseen linjaan, aloittaa Mikkola.
– Tuotantopalavereissa vilahteli sana ”kaupallinen” silloin tällöin, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Ei sitä kuitenkaan kauheasti ajateltu, jatkaa Kosonen.
Biisejä kasattiin kesän mittaan nopealla aikataululla ja itse levyn tekemiseen vierähti kuukausi. Kummallakin kaverilla oli samaan aikaan monta rautaa tulessa. Kosonen teki Samuli Putron Tavalliset hautajaiset -albumia ja Mikkola Laura Närhen Tuhlari-albumia. Kosonen kertoo levyn tulleen bonuksena kaiken muun hässäkän päälle. Hän ei edes liiemmin muista yksityiskohtia Vie mut kotiin -albumin tekemisestä.
– Järjestään melkein kaikilla jotka tätä hommaa tekee, on pari juttua päällä samaan aikaan. Onhan se välillä semmosta jonglööraamista tuplabuukkausten, valkoisten valheiden ja ihmeellisien järjestelyjen välillä. Mutta kyllä se pitää virkeänä, että voi hyppiä tyylistä toiseen. Parhaimmillaanhan ne hommat ruokkii toisiaan.
Myös Mikkola kaipaa sitä että on eri juttuja työstössä päällekkäin.
– Itse olen ainakin syyllistynyt siihen, että on niin sanotusti liikaa sanottavaa, eli esikoiskirjailijan syndrooma. Sitä tapahtuu varmaan vieläkin, mutta senhän näkee itse vasta jälkeenpäin. Mutta kun on päällä useampia proggiksia, niin niiden kautta myös näkee aika hyvin, mikä on olennaista minkäkin homman kanssa.
Samalla katoaa tarve mikromanageroida kaikkea, mikä oli Eppu Kososen helmasynti hänen uransa alussa. Oli todella tärkeää pitää kaikki narut tarkasti omissa käsissä, ihan kansitekstejä myöten.
Kosonen aloittaa levyn perkaamisen biisistä, joka laittoi koko homman liikkeelle. Jesse Kaikurannan Voice of Finlandin finaalissa esittämän Vie mut kotiin -kappaleen tuotantoon oli käytettävissä kolmisen päivää suoran tv-kilpailun aikatauluista johtuen. Kappaletta väännettiinkin yötä myöten Mikkolan studiolla ja valmistuminen meni sen verran täpärälle, että Arttu Peljo miksasi aikaansaannosta vielä samana päivänä kun se piti masteroida.
– Sehän on klassinen balladi, joka voisi olla peräisin miltä vuosikymmeneltä vaan. Vaikka laulelmaa, tai mitä tahansa.
Kaksikon luoma iso sointi ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia tahoja.
– Ruotsissa sanotaan ”lagom” (sopiva tai sopivasti, toim. huom.). Miksi tällasessa biisissä pitäis himmailla? Mä en tajua sitä hyssyttelyä! Jos tehdään powerballadi, niin kuunnellaan siihen pohjalle Quincy Jonesia tai muuta amerikan meininkiä. Mistä se hyssyttely tulee?
Mikkola puolestaan muistelee kuinka Kaikurannan seuraava sinkku, Järjetön rakkaus, sai jossain Radio Suomen levylautakunnassa osakseen tuohtunutta kritiikkiä, siitä että viimeiseen kertosäkeeseen oli lisätty vielä kaiken päälle handclapit. Perustelu meni jotakuinkin niin että ”tässä julkeasti mennään liian pitkälle”.
– En voi tajuta sitä, että musasta ei saisi tavallaan nauttia. Toki ymmärrän, että olisi aika rasittavaa, jos joka biisissä oli pasuunat ja kauhea blaastaus päällä. Sitähän esimerkiksi tuo turboahdettu EDM (Electronic Dance Music) on tänä päivänä – ja se on väsyttävää. Välillä siinäkin musassa voisi olla vähän ilmavampiakin sävyjä… mutta eikös Suomessa edes pari tyyppiä saisi tehdä tällaista isoa musaa. Että sitä ei tarttis kategorisesti kieltää sen mahtipontisuuden takia.
– Sama juttu Pepessä (Willbergin ja Saimaa-yhtyeen albumi). Herranjesta, osa sitä pointtia just oli, että tehdään kerrankin semmonen levy mikä on tarpeeksi isoa! En ymmärrä, että käytetään argumenttina sitä, että ei ole kauhean hyvä levy kun tässä nyt liioitellaan ja tavoitellaan liian korkealle.
Överöintiä siis harrastettiin jopa oikein nokittelumielessä. Kun kummallakaan ei tunnu olevan kauheasti rajaa siinä, että kuinka isoa voi laittaa, niin aika suurta tuppaa tulemaan…
– ”Ai, tollasella fillillä sisään, no pitäiskö sit laittaa kuorot?” Sitten äänitettiin kahdestaan viisikymmentä raitaa kuoroa. Semmonen feikki gospelkuoro. ”No pitäiskö sit laittaa jouset?” Ja homma menee oikein yllyttämiseksi. Vie mut kotiin -biisin vika kertsi on silleen, että eteen avautuu koko cinemascope-laajakangas. Me molemmat ollaan tykätty sinfonisuudesta musassa lajissa ku lajissa, kuvailee Kosonen.
Vie mut kotiin -kappale antoi Kososelle lisäpotkua Samuli Putron Olet puolisoni nyt -singlen loppuunsaattamiseen ja kasvatti ajatusta että kaikkea saa ja pitää tehdä. Mutta millainen tilanne on tuottaa omaa biisiä?
– Hankalaa on silloin kun teet omaa stygeä, johon sulla on mielikuva, että miten se soi ja millainen sen pitää olla. Sen sijaan joku ”west coast under assistant promotion -man” kertoo, että ”Eijeijeijeijei!! Sun täytyy nyt nähdä nämä markkinat ja sun täytyy ymmärtää, että ton basarin pitää olla just sellainen…” Se katkaisee sun luontaisen intuitition ja sä rupeet arvailemaan. Ja monastihan ne on oikeassa, ja silloin vain täytyy olla nöyränä. Se on sitä omanlaista ammattitaitoa, että…
Mikkolan lause jää kesken Kososen jatkaessa:
– Se omaan peräreikään katoaminen on ihan todellinen uhka. Sitä saattaa fiksautua johonkin juttuun, esimerkiksi ”on tosi tärkeää, että tän biisin säestys tulee pelkästään näistä mun kahvikupeilla tekemistä äänistä”. Siinä unohtuu se että kukaan, kuka sitä biisiä kuuntelee, ei ole tippaakaan kiinnostunut sen levyn metodeista. Mutta jos omilta idiksiltä leikataan siivet, niin sitten se menee arvailuksi, että mitä tälle pitää tehdä?
Kun Mikkola saa työstettäväksi jonkun muun tekemän biisin, mielikuva lopputuloksesta on yleensä selkeä. Tarvittavat asiat kuulee helposti. Kosonen lisää, ettei se kuitenkaan tarkoita etteikö kokeileminen kannattaisi. Se on sitä omaa kivaa, joka saattaa avata kaikenlaisia lukkoja. Mikkola löytää esimerkin helposti:
– Jonkun modulaarisynan kytkeminen on aika työlästä verrattuna plugaripresetin käyttämiseen, mutta se saattaa olla just se juttu, joka laukaisee jotain asioita.
Kuinka hyvin Jesse Kaikurannan debyytti sitten tuottajien mielestä onnistui?
– Sen verran olen katsellut tiettyjen vastaavan tyylisten balladien elämänkaaria, niin siellä on sellaista tietynlaista ikiaikaisuutta, että jossain vaiheessa kun aikaa on kulunut tarpeeksi, niin ne kaivetaan yöradioihin kestosoittoon, Mikkola maalailee.
– Kiire jäi harmittamaan ja tietty sillisalaattifiilis. Siellä on biisejä, jotka on irrallaan muusta paketista. Niistä kuuluu, että sinne piti haalia sitä matskua. Mutta kaiken kaikkiaan olosuhteisiin, aikatauluun ja meidän juuri alkaneeseen yhteistyöhön nähden, kyllä se aika hyvin meni, Kosonen puolestaan tuumailee.
Vie mut kotiin -kappale nappasi ilmestyessään kärkisijat radio- ja latauslistalla. Itse albumi saavutti seuraavana vuonna tuplaplatinarajan. Ifpin tilastojen mukaan albumia on myyty tähän mennessä 48 905 kappaletta.
Pepe ja Saimaa
Pepe & Saimaa oli vuoden 2014 musiikkitapaus. Albumi sai poikkeuksellisen paljon julkisuutta ollen vähän aikaa suorastaan lehdistön lempilapsi. Mikkola ja Pepe Willberg olivat kesän 2014 kaikkien huulilla. Tohinan keskellä Eppu Kosonen jäi edellämainittujen varjoon, vaikka hänellä oli oleellinen osuutensa proggiksessa.
Mikkola sävelsi ja tuotti suurimman osan materiaalista, ja miksasi yhdessä Kososen kanssa. Tämä puolestaan sävelsi albumille kaksi ja puoli kappaletta, lauloi parit stemmat ja soitti joitain pieniä sekalaisia osuuksia, jonka lisäksi hän soitti livekokoonpanossa toista rumpusettiä. Albumia kuunnellessa voisi kuvitella, että sen teknisen toteutuksen kantavana ideana olisi ollut haalia vanhoja putkimikkejä ja analoginauhureita studioon. Niiden sijaan albumille rakennettiin pitkiä plugariketjuja ja yksittäisillä kanavilla saattoi olla lukuisia kompressoreita.
– Soundiinsa nähden se on yllättävän pitkälle tietokoneella tehty ja täysin koneella miksattu. Onhan se nopeempaa, varsinkin kun biisit oli niin isoja. Ei meillä ollut edes pöytää, to-teaa Kosonen, jolla oli kuulemma paljon ohjenuoria sen suhteen, miltä albumi ei saa kuulostaa.
Esimerkkinä hän mainitsee tietyt balanssiasiat, kuten mikä on rumpujen rooli. Se ei saanut olla ainakaan niinkuin nykyään rockmusassa on, eli aivan pinnassa. Miehet painottavat erilaisten kaikujen tärkeyttä. Isoja kaikuja, joilla instrumentit saatiin yhtenäistettyä. Miltei kaikissa kappaleissa on kaiku master-kanavassa, jolla saatiin koko yhtye ikäänkuin kirkon sisään soimaan. Etenkin Willbergin laulusta saatiin hyvin läsnäoleva. Komea soundi ei tullut helpolla.
– Laulun tuplaus oli helkkarin vaikeata. Siinä kumuloituu niin helposti ne preesensin puukot. Sen kanssa tuli aikamoista sihinää ja sähinää, huolimatta monenlaisesta kompuroilla lanauksesta. Lopulta tuplaus equutettiin ihan tumpuksi, pelkkää alamiddlemössöä. Ei siitä kanavasta olisi soolona saanut mitään selvää. En tiedä olisko ollut erilainen jos sen olisi oikeasti laulanut jossain kirkossa puolen metrin päässä jostain ikivanhasta neljäseiskasta. Mutta kun käytössä oli moderni studion laulukoppi, Mikkola aprikoi.
Alkuun pelättiin että laulumikki oli rikki, kun alkoi ilmaantua ihmeellisiä resonansseja, mutta kävikin ilmi että Willberg lauloi niin kovaa, että liian pieni koppi alkoi resonoida. Kopista luovuttiin ja kaikki biisit laulettiin tarkkaamossa tuolin vieressä. Laulun kaiuttamiseen käytettiin paljon aikaa. Käytössä oli oikeanlaiset yhdistelmät kaikuja. Plateja, kirkkoja ja etuheijasteita.
– Etuheijaste oli tosi tärkeä. ’70- ja ’80-luvun musassa on paljon sitä, että on ollut kuiva äänilähde ja sen perässä semmonen irrallinen pitkä häntä, Mikkola kertoo.
– Haettiin samanlaista juttua lauluun kuin jossain Sinatran ja Scott Walkerin levyillä. Vaikka on rauhallinen hiljainen intro, niin laulu on tosi läsnä. Ilman että siinä on semmosta inhottavaa yläpäätä. Soundi on lämmin ja tosi kovalla, mutta se on sillä kaiulla upotettu sinne muun bändin sekaan. Ekan biisin lähdössä on samantien se läsnäolo, Kosonen täydentää, Mikkosen jatkaessa ajatusta vielä eteenpäin:
– Levyä ei voi kovin hiljasella kuunnella, kun kaikki se ”pulla” häviää. Se sellainen soiva ydin.
Levyn pohjat tehtiin livenä jolloin samaan aikaan taltioitiin kahdet koskettimet, kitara, basso, rummut ja perkussiot. Käytössä oli pelkästään vintagesoittimia kuten Hammond ja Rhodes. Viereisessä huoneessa ambienssia tallensi yksittäinen pallokuvioinen monomikrofoni, jolla saatiin niin sanottua liimaa soitinten väliin. Symbaalit vuosivat totutusti moneen kanavaan, mutta se onkin ikuisuusongelma jonka kanssa jokainen äänittäjä joutuu välillä painimaan.
– Ollaan monasti referoitu Small Facesin peltisoundia, jonka överit on semmosta valkoista kohinaa, eikä semmoista kongi-voikunaa, Mikkola toteaa.
Erinäisistä syistä parin kappaleen kohdalla sävellajeja ja tempoja jouduttiin päättelemään ilman laulajaa, jolloin pohjia jouduttiin välillä jälkikäteen muuttamaan. Kun jouset ja torvet oli jo äänitetty, eikä sävellaji ollutkaan oikea, jouduttiin pohjia pitchaamaan sävelaskeleen ellei enemmänkin alaspäin. Mikä saattaakin olla joidenkin kappaleiden soundin charmi.
– Ehkä se on jotain semmosta punk-asennetta, että ei ole kauheasti pelonsekaista kunnioitusta kaikkea tekemäänsä kohtaan. Ja se auttaa tuollaisissa jutuissa. Ton levyn tekoon liittyy niin paljon epäortodoksista toimintaa. Mähän diggaan todella paljon kaikenlaisesta epäortodoksisesta ja epähifistä soundihommasta, Mikkola kertoo, ja jatkaa:
– Juuri hiljattain tuli kuin vastauksena mun rukouksiin Brian Enon kirjoitus, missä se toteaa, että ”Whatever you now find weird, ugly, uncomfortable and nasty about a new medium will surely become its signature. CD distortion, the jitteriness of digital video, the crap sound of 8-bit – all of these will be cherished and emulated as soon as they can be avoided.”
– Se on juuri sitä, minkä takia levy masteroitiin vinyylille eli levystä tehtiin ensin vinyyli dubplate, josta tehtiin cd-master kaikkine rahinoineen ja räpsyineen. Sen takia overit ja jotkut kovaääniset kohdat menee välillä särölle. Rakennetaan illuusio siitä, että nyt kyse on asiasta joka ei ihan mahdu pakkaukseensa. Siinä on energiaa. Se on se Enon pointti, että meininki on liian rajua, että se ei mahdu niihin raameihin. Tavoitellaan isompaa, kuin on toteutettavissa.
Samalla päästään spekuloimaan uskottavasta isouden illuusiosta. Henry Mancini toteaa kirjassaan, että esimerkiksi pianon kanssa pitää olla tarkkana, sillä tietynlaisissa arreissa se pienentää koko paketin. Samalla tavalla Pepe-sessioissa piti välttää jotain moderneja tehokeinoja, kuten hengitysten kuulumista, sillä aivan korvan juuresta tuleva maiskutus ei olisi uskottavaa.
– Sama juttu orkan ja kuoron välisen balanssin suhteessa siihen kaikuun ja kuoron tuomaan laajuuteen. Jos halutaan laajuutta, niin rumpujen lähimikitys ei saa olla se pääasia, vaan komppi on taustalla ja se muu leveä asia – sen pitää vyöryä sieltä, Kosonen kuvailee, ja paljastaa saman tien myös ison bassosoundin jujun:
– Bassokitara ei voi olla ulkona kaiusta. Se on mahtavaa, kun se oikein leviää sinne, mutta kaikuisan basson pitää soittaa yksinkertaisemmin. Tiukemmissa biiseissä kaikua voi olla vähemmän, mutta aina sitä on hyvä vähän avata.
Mikkola jatkaa, että basson läsnäoloa voi säätää vaikuttamalla siihen, mistä kaiun paluu ”hi-passataan”. Myös erilainen kompressointi ja atakkien käsittely siirtää asioita syvyyssuunnassa.
– Pepen levyä oli verrattu jossain johonkin Einojuhani Rautavaaran teokseen, jossa asiat ”soivat ilmavammin ja harmonisemmin”. Ehkä joku pointti tästä kokonaisuudesta oli mennyt ohi, sillä eihän sen ole tarkoituskaan soida sillä tavalla! Kamasta pitää uskaltaa tehdä tarpeeksi mössöä! Se kaaos on juuri sen mössön hienous ja siihen käytettiin paljon aikaa. Brian Wilsonit on meinaan kuunneltu tarkkaan.
Kappaleisiin on piilotettu paljon erilaisia kerroksia ja siveltimen vetoja, joiden ei ole tarkoitus kuulua sieltä omana osuutenaan, vaan tarkoitus on vain värittää kokonaisuutta. Layereita tehtiin esimerkiksi harmonisoimalla laulumelodioita puupuhaltimilla oudoista intervalleista. Myös stereokuva vastaanotti erikoiskäsittelyä, kun se rajattiin hyvin kapeaksi, jolloin ainoastaan kaiut ja tilat venytettiin leveiksi.
– Joskus taas laitettiin päinvastaisesti isojakin sektioita omiin ryhmiin eikä ripoteltu niitä tasaisesti joka puolelle. Vaikka jouset vasurissa ja puhaltimet oikealla. Se taas jättää siihen keskelle tosi paljon laulajalle tilaa. Tota ei enää tehtäis ihan normaalissa tuotannossa. Varsinkaan silleen että rummut olisi yhdessä laidassa ja perkat toisessa, mikä on vanhoissa levyissä ihan normi, kun pöydissä on pannauksessa ollut vaan kolme eri asentoa, Kosonen kertoo.
Lopputulos ylitti tekijöidensä kaikki odotukset. Vieläkin vähemmän odotettavaa oli levyn hyvä menestys.
– Eihän sellaista osannut edes toivoa. Siinä oli kuitenkin hirveen paljon uutta ja kokeilua. Kun sä varaat jonkun Kaartin soittokunnan, niin se on se kaksi päivää mitä sulla on ja sen jälkeen on turha soitella perään, että pitäis korjata jotain, Mikkonen kuvailee.
Hänen mukaansa isot orkesterisovitukset – kuten eräät amerikkalaiset evergreenit – eivät aina edes tarvitse miksausta, sillä sovitus huolehtii itse itsestään. Jos kokemusta isojen orkestereiden sovittamisesta on vähemmän, balanssi-asiat saattavat olla vielä hakusessa.
– Joku oboe saattaa hyppiä nenille ihan yllättäen. Mulle kävi juuri niin, että jos balansoi ekan kertsin kohdalleen, niin tokassa säkeistössä viulut ei kuuluneet ollenkaan ja yhtäkkiä klarinetti tulee todella kovaa. Aikamoisen nysväyksen kautta jouduttiin sitä hommaa tekemään.
– Miksauksessa piti vielä kerran ”kapellimestaroida” orkesteria. Kaikki nostot, piilotukset ja nyanssit jouduttiin tekemään loppuvaiheessa hiirellä, täydentää Kosonen.
Levyä miksattiin puhdetöinä iltaisin ja viikonloppuisin, välillä viinipullonkin voimalla. Siihen aikaan miesten elämässä oli liikaa ”Spotify-todellisuutta”, jolloin katoaa helposti kosketus musiikkiin itseisarvona. Lopussa miksaus piti viimeistellä pakottamalla, sillä muuten koko albumi olisi saattanut jäädä tekemättä.
– Mä olin mukana miksauksessa sen takia, että rahat alko oleen loppu, toteaa Kosonen lakonisesti.
– Seisoin päälläni ja hain omalla pikkuautolla jengiä ja tein kaikenlaisia oravannahkakauppoja, että sain tän homman valmiiksi. En ollut alussa edes varma, olisko Eppu ollut edes oikea tyyppi tähän juttuun. Mutta hän sanoi että homma kiinnostaa ammatillisessa ja irtiotollisessa mielessä, kun päivät pitkät kuunnellaan tasabassaria, kertoo Mikkola
Ja Kosonen nappaa kiinni ajatuksesta:
– Se oli semmosta musaa mitä olen aina halunnut tehdä. Sellaista ei usein pääse tekemään. Kun siellä oli vielä mun sävellyksiä ja jotain soittoja ja lauluja. Aika loogista, että lähdin siihen mukaan. Loppujen lopuksi miksaus tehtiin parissa viikossa vaikka piti tehdä välillä muitakin duuneja. Siinä oli vielä aika isoja korjauskierroksia. Editointia isolla kädellä.
Pepe ja Saimaa -albumin teko oli siis tavallaan satsaus itseen?
– Lähtökohtana oli, että olis kiva harrastaa tällaista juttua, mutta eihän se ihan pelkästään omaksi iloksi onnistu. Päätin silloin, että koetan oman elämisen rahoittaa muilla tuloilla, koska budjetti ei vaan tule riittämään. Loppupeleissä varmaankin kaivelin omista taskuista tän proggiksen viimeisiä suoritteita. Monasti tällaset jutut kuitenkin poikivat jossain vaiheessa jotain vaikka näkyvyyden kautta, Mikkola vastaa.
Pepe & Saimaa -albumi valittiin vuoden 2015 Emma-gaalassa vuoden rock-albumiksi ja voitti kriitikoiden valinta -katego-rian. Samaisessa gaalassa Willberg valittiin vuoden miessolistiksi ja Mikkola vuoden tuottajaksi. Suomalaisia lämmittänee myös brittiläisen toimittajan Kieron Tylerin The Arts Desk -sivustolla oleva arvio, joka alkaa otsikolla ”Album of the year”. Pepe & Saimaa ylsi 13 530 myydyllä kappaleellaan vuoden kahdeksanneksi myydyimmäksi albumiksi.
Saimaa: Matka mielen ytimeen
Kun Saimaa-yhtye oli vuonna 2014 koko kansan huulilla, oli yleinen spekulaation aihe seuraavan levyn laulaja ja millä tavoin Pepen levyn huikea ilotulittelu ylitetään. Mitä enemmän erilaista supattelua Kososen ja Mikkolan korviin kantautui, sitä enemmän käännyttiin koko hommaa vastaan. ”Fuck this shit”, oli lause, jonka Mikkola suustaan päästi. Taiteilija pään sisällä mietti, että jos ei tarvitsisi ollenkaan ajatella, että miten sitä rahaa tehtäisiin, niin käännetäänpä kokka artsusekoilun suuntaan.
Ja saamanne piti. Kosonen avaa:
– Kyllähän sitä varmasti jossain kokouksessa on mietitty täysin irrallisten tahojen toimesta, että kuka on seuraava Saimaa-vokalisti. Aika banaaleja ehdotuksia kantautui korviin. Päällimmäinen ja hyvin vapauttava ajatus oli, että luovutaan siitä tähtisolisti-hommasta ja pyritään pitämään Saimaa ryhmänä hengissä.
Ensimmäinen artsusekoilu-ajatus oli covereiden tekeminen, joka oli molemmille täysin vieras juttu.
– Tajusin että on muusikoita, joille on aivan arkipäiväistä tehdä covereita kamppiksiin ja muualle. Me ollaan tosi paljon väistelty sitä hommaa, ja sen takia se tuntukin erikoiselta ja kiehtovalta, kertoo Mikkola.
Kosonen muistelee, että jossain keskusteluissa oli mietitty, että mikä olisi tällä hetkellä epämuodikkaampaa kuin käännös-iskelmät. Käännösiskelmän kulta-aikojen jälkeen ne olivat täysin kadonneet mainstream-kentästä. Ajatus instrumentaali-covereista taas syntyi, kun vastaan oli tullut kaikennäköistä Star Wars -discoa.
Mitkä suomalaiset biisit ansaitsisivat saman kohtelun?
– Sellainen pyhien sävelmien häväistys, silleen hyvässä mielessä. Esimerkiksi laskettiin leikkiä Myrskyluodon Maijan kuvitteellisesta Finnhits-discoversiosta, ja siitä lähti idea tutkia sitä Saimaan kanssa, Kosonen jatkaa.
Tältä pohjalta Saimaa-yhtyeelle järjestettiin Sonic Pump -studiolla kolmen päivän karonkka, joka oli tarkoitus viettää jamitellen, ei levyä tehden. Ainoa toive oli, että ”älkää sopiko kotiintuloaikoja, älkääkä tulko autolla”. Paikalla oli kahdeksan henkeä ja instrumentaatio seuraava: kahdet rummut, perkussiot, koskettimet, kaksi kitaraa, basso ja saxofoni/huilu. Kun jengi oli kasassa, biisien sovitus alkoi siinä paikassa, livenä.
– Paperi ja kynä sauhuumaan. Missäs järjestyksessä soolot? Ensin kitara, sitten huilu, piano, jne… Tosi epäsuunnitelmallista. Eihän me mitään levyä lähdetty tekemään, vaan tarkoitus oli äänittää se homma meille itsellemme dokumentiksi, Kosonen kuvailee.
Missä vaiheessa mieleen hiipi ajatus, että tästähän saisi levyn?
– Oletusarvona oli, että ainahan jameista on tohkeissaan pari päivää, mutta aika sen näyttää. Mutta kun aikaa kulu, niin ei tullutkaan backlashia. Se klikittömyys ja kaikki, muistelee Mikkola.
Lentävä kalakukko oli viimeisen illan viimeinen biisi. Tuolloin kello oli yli kolmen yöllä. Kaartin soittokunnassa soittava rumpali Thomas Rönnholm ehtisi juuri nukkua muutaman tunnin ennen keikkaa jossain maakunnassa. Aikaa oli vain yhteen ottoon.
– Mä olin luullut, että fonisti oli koko ajan tarkoittanut, että kappale menee neljään, sitten selvis, että eikun kolmeen ja viisitoista minuuttia aikaa. Päätettiin sitten soittaa se kolmeen, mutta kun sitä veivattiin se kuulosti todella kankealta, Mikkola kertaa.
Tehtiin hätäratkaisu: Rönnholm soittaa neljään, toinen rumpali Kosonen ja basso soittavat kolmeen. Yksi veto ja se oli siinä. Kiitos kaikille! Osa bändistä siirtyi tarkkaamoon kuuntelemaan päätä puistellen: ”Onpas sitten tuollainenkin versio tallessa...”
– Sen komppi ei yhdessä kohtaa oikein lukittautunut, vaan kaikki soitti niinku omaan taskuun. Pidän kappaleen komppiraitoja fantastisina, kunpa vain se yksi kohta olis tiukempi. Toisaalta se on sen viehätys. Sitä ei kertakaikkiaan treenattu ollenkaan ja sen takia ei ollut itsestäänselvää kuka biisin tempoa ja groovea pitää ”käsissään” siinä kohdin, Kosonen kertoo, ja jatkaa:
– Se oli jotenkin niin anarkistista – täysin irrallaan siitä musa-bisnes-musasta, jota me tehdään. ”Tää on pakko julkaista. Tässä on niin haista vittu -meininki, että me lunastetaan tällä oikeus tehdä ihan mitä vaan!”. Ihan hullua, kaksitoista minuuttia täysin suunnittelematonta avantgardistista sekoilua. Miksi tällanen musa on unohtunut maailmasta?
Levoton tuhkimo lähti samanlaisista lähtökohdista ja syntyi ihan siinä lennossa. Jonkun toisen kappaleen bassolinja muistutti Levottoman tuhkimon pääriffiä. ”Hei, tostahan sais…” Ja siitä se lähti. Kun veto oli saatu päätökseen, ensimmäinen ajatus oli: ”Pliiiis, tulihan toi nauhalle? Ottoa saksittiin kylläkin jonkun verran, mutta aika pitkälle pohja oli siinä. Eikä aikaakaan kun miehet olivat improvisoimassa pohjien päälle hyräillen erilaisia orkesterijuttuja.
Mikkolan vuoro aloittaa:
– Tän koko levyn taustalla on semmonen musiikin slow food -ajattelu, että maailmassa saa olla yksi saakelin bändi, missä ei ole joku samperin kansitakkijäbä heristämässä sormea, että ”nyt ei kyllä kertsi ala tarpeeksi aikaisin”. Sellaista yhteissoittelua, mitä me muusikot rakastetaan.
Ja Kosonen täydentää:
– Se ei kuitenkaan ole sitä että jokainen sooloilee vuorotellen ja esittelee vaan chopseja. Tässä mennään silleen, että musa on kingi!! Sanoinko mä tosiaan noin??
Yksi musiikkia palvelevia päätöksiä oli, että sooloja ei nosteta framille, vaan ne ovat siellä muiden seassa. Soolon tyylin ja soundin pitää palvella sitä biisiä. Kaiken pitää olla linjassa ja jokaisen tulee tietää oma vastuualueensa.
– Hypnoosi on semmonen avainsana, minkä harva tiluttaja tai basisti tajuaa. Että kun löytää sen ”sweet spotin”, niin jäädään siihen, ja siihen voi mennä helposti kymmenen-viisitoista minuuttia että vaan makustellaan sitä asiaa, Mikkola pohtii.
– Mä luulen että Saimaa olis aikamoinen bändi, jos me vaan kerettäis joskus treenaamaan kunnolla, Kosonen pudottaa.
– Kyllähän tässä aika lähetyssaarnaaja saa olla, että sais massat keikalle kuuntelemaan tavaraa, missä ei varsinaisesti tule mitään piikkiä. ”Tää on vaan tämmöstä vellomista kolme tuntia. Te voitte välillä käydä hakee vaikka drinksua. Tää pyörii täällä koko ajan”. Semmonen musiikin Hop On - Hop Off -ajelu, Mikkola pohtii.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2016. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
