Nayteikkuna

Ikimuistoiset sessiot – Janne Saksa

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Kertojan vuorossa Janne Saksa.

 

Musiikkibisneksessä työskentely – varsinkin studion omistaminen – vaatii hyvin laaja-alaista osaamista. Muutos on jatkuvaa ja kiivastempoista. Aallon harjalla olisi pysyttävä niin teknisesti kuin soundillisestikin. 

Studiosessioiden lyheneminen ja kotiäänittämisen helpottuminen nakertavat studion pitämisen mielekkyyttä. Ja kun koko bisnes elää jatkuvassa murroksessa, on studion omistajankin pakko laajentaa omaa toimialaansa ja palvelutarjontaansa. Vanha klisee on, että tällä alalla tulot koostuvat pienistä puroista. Kolmetoista vuotta omaa studiotaan pyörittänyt Janne Saksa on saanut tuntea alan muuttumisen omissa nahoissaan. 

Hevituottajaksi profiloitunut hämeenlinnalainen muistelee 2000-luvun alkua, jolloin Suomessa jylläsi todellinen hevibuumi ja työtä riitti. Spinefarm-levy-yhtiö oli Saksan suurimpia työllistäjiä ja kalenterissa riitti varauksia aina kuusi kuukautta eteenpäin.

– Mulla kävi silloin viidestä kuuteen Spinen bändiä vuodessa. Kuukauden siivuja. 

Kiirettä piti aina vuoteen 2008 asti, jolloin studiotyö väheni kuin veitsellä leikaten. Lama oli palannut. 

– Monelta levy-yhtiöltä, kuten Spineltä, potkittiin monta bändiä pois. Samalla pitemmät pätkät jäi pois, eikä sellaisia ole enää tullut. Nyt homma on enemmänkin päivän-kahden sessioita. Ennen tänne piti varata aika puoli vuotta aikaisemmin, nyt mennään tosi lyhyellä jänteellä. 

 

 

Perinteisten studiotöiden vähetessä oli pakko ryhtyä miettimään muita ansaintakeinoja. Ne menevät otsikolla ”kaikenlaista musahommaa”. Saksan kohdalla se tarkoittaa mainostuotantoa spiikkauksineen, joskus myös mainosmusiikin sävellystä. Välillä tehdään ulkostudiollista toimintaa cover-keikkojen muodossa ja siihen vielä päälle biisien säveltämistä.

– Aloin tekemään niitä 2009, kun tuli ensimmäinen pitempi tyhjä pätkä kalenteriin. Lama oli tavallaan onni onnettomudessa, sillä se avasi mulle uusia ovia. Heti ensimmäinen biisi meni läpi Kristian Meurmannille. Oli kai siinä onnea mukana, kun osumisprosentti on kuitenkin aika pieni noissa.

Töiden vähentymisestä huolimatta Janne Saksaa voidaan hyvällä syyllä kutsua onnekkaaksi sillä kolmentoista vuoden aikana yli neljä viikkoa kestäviä taukoja on ollut vain kaksi.

– Tänä vuonna se osui lomakaudelle, mutta kyllähän kysynnän putoaminen kuumotti. Olen aina kuitenkin saanut pidettyä lomat. Yleensä se menee silleen, että hyvänä vuotena studiotyöllä elää ja teostoilla reissaa, mutta viime aikoina on reissut jääneet väliin. 

Toisaalta, myös hiljaiset ajat saattavat aiheuttaa kiireitä, sillä ahtaina aikoina sitä tapaa bookata itselleen kaikki tarjotut duunit, ja yhtäkkiä niitä onkin liikaa. Yrittäjällä ei ole pahemmin varaa valita. Nostalgiassa hän ei kuitenkaan suostu piehtaroimaan, vaan kultaista 2000-luvun alkua muistellessaan nousee otsalle hiki. 

– Liukuhihnatahti oli stressaavaa, vaikka itse tekeminen hauskaa onkin. Ei ollut tietoa millaista kamaa tulossa ja pahimmillaan koko homma piti hoitaa miksauksineen neljässä viikossa. Onhan hevi raskasta, hehheh… jos äänität kuukauden rässiä, viikonloppu väliin ja uusi rässibändi kehiin, niin käyhän se raskaaksi. Voihan se varmaan olla näin minkä tahansa musan kanssa, mutta ei se mitään fiilistelyä ole, vaan hyvin pedanttia hommaa, josta on välillä rokki todella kaukana. Fiilistely syntyy sitten vasta kun päästään levyn valmistuessa kuuntelemaan ja kilistelemään. Soittaessa se soittamisen riemu ei useinkaan näy.

Eri musiikkityylien äänittämisessä on siis eroavaisuuksia. 

– Poppihomman taltioiminen on helpompaa. Jos ajatellaan vaikka kitaraa, jolla soitetaan jotain sointukiertoa. Koska se on niin helppoa, voi siinä paremmin keskittyä siihen fiilikseen eikä taimaukseen. Kun taas metallihommissa mennään välillä pahimmillaan tahti kerrallaan.

Kun saa vetää äänityskarttaan ruksin komppikitaran kohdalle, se on huokaisun paikka. Sama kun rumpali saa urakkansa kasaan ja sitä aletaan vielä kvanttailemaan niin sen jälkeen on vähän kuin levyn harjannostajaiset.

Vaikka Janne Saksa on profiloitunut metallituottajaksi, on musiikkityylien painotus kääntynyt toisinpäin. Alussa asiakkaista seitsemänkymmentäviisi prosenttia oli metallibändejä ja kaksikymmentäviisi prosenttia edusti kaikkea muuta.

– Mä luulen kuitenkin, että se lama puhdisti aika paljon tota hevikenttää, kun ei ne kaikki diilin saaneet bändit olleet ihan maailman parhaita.

Kun saman genren yhtyeitä tuotettiin liukuhihnatahdilla, mahdollisuudet yksilöllisten soundien hakemiseen olivat vähissä. Toisaalta metallin soundimaailma on jo lähtökohtaisesti hyvin geneerinen ja sille on asetettu tarkat raamit, josta ei paljoa poiketa. Ja juuri se asia tekee metallista metallia. 

– Bändeillähän on odotukset ja olettamukset, että pitäisi kuulostaa referenssiltä, vaikka tietysti poikkeuksiakin on. Yleensä hevilevyllä bassarit lätisee, kitaroissa on se skoopattu hi-gain-soundi, vahvistimena Peaveyn 5150. Niitä on kaksi ja ne soittaa aika pitkälle samaa. 

 

 

Saksa tunnustaa syyllistyneensä joskus aikataulusyistä geneerisen soundin tuottamiseen. Kunnon esituotannolla olisi saavutettu yksilöllisempää soundia. Usein kävi niin, että levy-yhtiö kertoi yhtyeelle, että Janne Saksa tuottaa, mutta pahimmassa tapauksessa bändi ei edes tiennyt mitä tuottaminen tarkoittaa. Puhumattakaan esituotannosta, jota tehtiin harvoin.

– Oli tilanteita, joissa saatoin ehdottaa jotain muutoksia, ja bändi oli ihmeissään, että puututko sinä meidän musiikkiin? Myös psyykkaamista tarvittiin paljon. Sessioissa joissa ei ollut esituotantoa, itse bändi toimi referenssinä. Eli pyrittiin kaivamaan niitä parhaita puolia tai korostamaan niitä. Usein bändeillä saattoi olla selkeä kuva, mitä ne halusivat tuoda esille, Janne Saksa kuvailee. 

Selkeän kuvan toista äärilaitaa edustivat harhakuvitelmat, joissa bändi oletti että vaikka soitto ei ole kauhean hyvää, siitä kuitenkin saa hyvää, luonnollisesti luomuna – esimerkiksi rummuissa ei haluttu käyttää sampleja, vaikka ilman niitä rumpuraidat kuulostivat hatarilta. 

Tuon ajanjakson alusta on peräisin Saksan ensimmäinen valinta ikimuistoiseksi sessioksi. Nyt ei tehty geneeristä  tavaraa.

 

Mokoma: Kurimus

(Sakara Records, 2003)

Kaksi grungeen kallellaan olevaa albumia EMI:lle tehnyt lappeenrantalaisyhtye perusti levy-yhtiön, muutti täysin musiikkinsa suuntaa ja alkoi esittää trashia. Uudenlaisella soundilla, tyylillä ja suomenkielellä soiva Kurimus oli käänteentekevä tekele suomalaiselle metallimusiikkikentälle ja varsinkin Janne Saksalle. Albumi oli hänelle ensimmäinen oikeasti menestynyt levy, joka poiki paljon töitä saman genren bändien kanssa. 

– Ne kaksi aikaisempaa EMI:n levyä ei lähteneet ollenkaan. Sen jälkeen laitettiin Sakara Records pystyyn. He kävivät ymmärtääkseni samalla kun levyä tehtiin, viemässä firman paperit patentti- ja rekisterihallitukseen. Ja loppu on historiaa. Ei niiden ole tarvinnut sen jälkeen muuttaa konseptiaan. Ne on jatkaneet samalla linjalla ja tehneet aika mielettömän uran. 

Jälkikäteen on helppo todeta, että kyseessä oli niinsanotusti ”tykki” levy. Albumin materiaaliin tutustuessaan Saksa oli kuitenkin hieman epäileväinen. Olisiko yleisö valmis tälle? Kombinaatio tuntui liian kummalliselta, kun yhdistetään suomenkieli, pauhaava rässi ja omintakeinen laulusoundi. Lyriikassakaan ei liikuttu perinteisissä aiheissa vaan jossain kappaleessa saatettiin mainita jopa rakkaus. Tai ainakin sellaisia aihepiirejä sivuttiin. Ja se oli metalliympyröissä kiivaasti paheksuttu aihe. Myöhemminhän laulaja Marko Annalasta tuli myös kirjailija. 

– Tolla levyllä oli sitä punkkia, jota sen hetken metallista tuntui puuttuvan. Myöhemmin heidän ulosantinsa on selkeytynyt. Mun korvissa Kurimus on omalaatuisinta Mokomaa. Siinä on vielä kaikuja taide-ajoista. Vaikka siellä on kaahausta, on mukana kummallisia sointuja ja laulumelodioita. 

Janne Saksa kehuu yhtyeen tapaa antaa luottoa myös muille. He ovat hyvin vastaanottavaisia erilaisille ehdotuksille. Melodiat, rakenteet, jopa tempot ovat muokattavissa, jos muutokset pystyy perustelemaan. Sanoitukset on ainut asia johon Saksa – eikä luultavasti muutkaan bändin jäsenet – puutu. 

– Mikä on tuottamista, mikä ei… kyllä mä ainakin laulajaa ohjeistan yleensä aika paljon. Metallissa ei riffin soittamista voi tuottaa. Joko se soitetaan huonolla taimilla, huonossa vireessä, tai oikein. Siinä on ne variaatiot. Se menee niinkuin se menee. 

Lauluun ja yllättäen bassoon voi Janne Saksan mukaan vaikuttaa paljonkin. Monesti  metallimusiikissa basso tuplaa kitaraa. Mokoman kohdalla kappaleet on sävelletty usein akustisella kitaralla ja kertosäkeet pohjautuvat enemmän sointukiertoihin kuin riffeihin. Tällöin niihin on helpompi keksiä erilaisia bassovariaatioita. 

Lauluvetoisesta keskitempo-rokista ei niin vain hypätä yli 200 bpm:n tempoilla mätettävään metalliin. Se on hommaa joka vaatii tietynlaista kuntoa. Vaikka osalla Mokoman jäsenistä oli trash-taustaa, olivat vuodet välissä tehneet tehtävänsä. 

– Olihan ne treenanneet, mutta oli siinä silti tekemistä. Varsinkin kitaristien down-pikkauksessa, että sen saa kuulostamaan oikeelta. Hyvinhän kaikki saatiin talteen, mutta ei se ihan ongelmitta sujunut. Minuutti nopeata down-pikkausta putkeen vaatii soittokuntoa ja -tekniikkaa. Tommosen homman haltuunoottaminen on kuitenkin useamman kuukauden homma.

 

 

Rumpali Janne Hyrkäs saa rummutuksestaan puhtaat paperit. Mies takoo tyylillä, josta Saksa on aina pitänyt. 

– En tiedä hänen metallitaustastaan, hän on enemmän rokkirumpali. Rumpali, joka osaa groovata, mikä on metalliympyröissä joskus hieman tuntematon käsite. 

Albumia äänitettiin Hämeenlinnan kaupungin studiolla noin kuukauden ajan. Osan biiseistä Saksa miksasi omassa studiossaan, mutta pääosin levy miksattiin Helsingissä Inkfishillä. Tämä oli ainoa kerta, kun hän on miksannut jossain muualla. Työskentely vieraalla kuuntelulla tuotti alkuun vaikeuksia. 

– Vaikka oli samat Genelecit, niin olin aika hukassa. Piti vain luottaa niihin päätöksiin mitä oli tehnyt. Toisaalta hevilevyissä on helppoa kun saat yhden biisin valmiiksi, loput menee aika pitkälle samoilla säädöillä. Jotain stemmoja siellä äänitettiin lisää. Väsynyt Atlas -biisiin piti saada jotain noisea. Kun se ajan plugarit ei olleet vielä kauhean kehittyneitä, niin mölyä saadakseni äänitin pölynimuria flangereiden sun muiden läpi. 

– Masteroinnissa Mika Jussila tokaisi, että omassa studiossa tehdyt biisit kuulostavat vähän paremmilta, vaikka ne onkin samoilla säädöillä tehty. Itse en sitä kyllä kuule.

Bändin toiveena oli kivitalon kokoiset kitarat. Myöskään laulu ei saa olla liian lujalla, vaan se on yksi instrumentti muiden seassa. 

– Se oli tosi simppeli setti. Kaksi kitaraa, bassot ja rummut. Mokoman millään levyllä ei ole enempää rytmikitaroita. Säröä niissä on varmasti riittävästi. Kaikesta rajuudesta huolimatta soundi on yllättävän erotteleva. En varmaan osaisi tänä päivänä edes tehdä samanlaista soundia. Se ei ole geneerisen kuuloinen levy. Saattaa olla, että  multa syntyy nykyään metallimusiikin suhteen geneerisempää soundia, mutta se on oma tietoinen valinta. 

Janne Saksa ei osaa sanoa tekisikö hän tänä päivänä jotain eri tavalla. Hän muistaa ainakin Mokoman seuraavaa albumia tehdessään tokaisseen jollekin lähtösoundien olevan paremmat kuin edellisellä levyllä. 

– Niin ne varmaan joidenkin kriteerien mukaan ovatkin, mutta ne on samalla myös geneerisemmät. Sehän on tietty ajankuva. Silloin Mokoma kuulosti tolta ja mulla oli tuollaisia mikkejä silloin. Esimerkiksi kitarasoundi, joka levyä paljon leimaa on jätkien vääntämä ja mä taltioin sen Shuren 57:lla ja Senkun 421:llä. 

Saksa pohtii, että jos bändi tekee kymmenen levyä, ei voi olla mahdollista, että seuraava levy kuulostaa aina soundillisesti paremmalta kuin edellinen. Voi olla, että se neljäs on se parhaimman kuuloinen. 

– Vaikka on välillä tylsää, että hevilevyissä on biiseissä samat soundit, onneksi tää levy kuulosti tältä eikä sillisalaatilta.

 

 

Turisas: The Varangian way

(Century Media, 2007)

Oman kylän poijjaat, Turisas. Janne Saksa oli tietoinen bändin olemassaolosta, mutta musiikkia hän ei ollut vielä kuullut. Noh, vaikka olisikin, niin ei se varmaankaan olisi valmistanut häntä siihen mitä tuleman pitää. Työstöön oli nimittäin tulossa sen verran monumentaalinen teos, että  kokonaisuutena se valkeni Saksalle vasta kun hän kuuli sen kokonaan miksattuna. 

Janne Saksa ei muista pyydettiinkö häntä tuottajaksi vai äänittäjäksi, mutta nopeasti kävi selväksi, että yhtyeen musiikkipuolta ei voi kukaan muu tuottaa kuin bändin liideri Mathias Nygård

Bändi oli varannut itselleen huomattavasti enemmän studioaikaa kuin Mokoma, mutta esituotantoa ei ehditty kiertueaikataulun vuoksi kuitenkaan tehdä. Levyn tekokin oli pakko aloittaa vaikka kappalemateriaalia ei ollut vielä ihan valmiina. Noin yhdeksänkymmentäseitsemän prosenttisesti kuitenkin. Mutta kun se kaikki pitäisi vielä instrumentoidakin.

Vuonna 2007 jokainen omisti jo tietysti laptopin, mutta silti Janne Saksalle oli valtaisa yllätys, kun bändi roudasi kitaroiden lisäksi studioon kasan tietokoneita. Niiden käyttötarkoitus valkeni nopeasti.

– Niillä tehtiin orkesteriohjelmointia moniajona, ja orkat oli koneilla pääosin valmiina. Studiossa oli ainakin kaksi pc-pistettä, jossa ohjelmoitiin siis muutaman bändinjäsenen toimesta orkestereita, kun samaan aikaan tallennettiin bändisoittimia. Ja hyvinhän se toimi.

– En ollut silloin vielä kuullut tuollaista orkesteriohjelmointeja, jotka paikoitellen kuulosti ihan aidoilta. Toi onkin musaa, jota pitää tehdä hyvissä ajoin. Matskussa ei ollut muutenkaan mitään puuttumisen varaa. Kunnianhimoista ja helkkarin hyvänkuuloista musaa. 

Käytännössä Saksa vastasi pitkälti soitinosuuksien äänittämisestä ja samalla, kun instrumentteja tallennettiin, singahteli ATK-osastolta lennossa viestejä, että tällaista tavaraa on kohta tulossa. Tahti oli kova materiaalin putoillessa tiputellen.

– Välillä kun tultiin yhdeksältä studioon, niin Mathias oli viettänyt koko yön ohjelmoiden viuluja ja sointukäännöksiä miettien. Pätkääkään nukkumatta. Siitä oli rokki kaukana. Esimerkiksi kitaroita ei voinut soittaa pelkästään vitos-otteella, vaan ne piti soittaa kvarttikäännöksenä, että ne menee muiden bassolinjojen mukaan. Kitarassa piti olla oikea bassosävel, vaikka siellä on jo basso. 

Samanlaisia viilauksia löytyy levyltä paljon. Materiaalin koostaminen oli hyvin teoreettista ja pohdiskelevaa. 

– Oli ne perusteltuja juttuja, mutta siinä vaiheessa mun oli vaikea kuulla niitä. Tuollaisia juttuja ei voinut tuottaa. Turisaksella ei kauheasti ollut kitarariffejä, vaan se oli enemmän säestystä. Biisit oli sointupohjaisia, jolloin kitaran tehtävänä oli tuoda musiikkiin se metallisoundi. Muuten kitarat oli alisteisia sille orkesterille.

Jos on orkesteria, niin pitäähän sitä olla sitten kuoroakin. Ja hakusessa oli massiivista, vähintäänkin Carmina Buranaan verrattavaa äänimassaa. Ja milläs sitä saadaan? No rahalla tietenkin. Siihen ei kuitenkaan budjettia löytynyt, joten päädyttiin tamperelaiseen amatöörikuoroon, jota äänitettiin stereoparilla ja liikkuvalla kalustolla pienessä salissa Tampereella.

– Ne melodiat ei ollut ihan mitään perusjuttuja kuitenkaan. Kyllä se kuoro siitä suoriutui, mutta onhan siinä ero amatööri- ja ammattikuoron välillä. Ihan tyhjin käsin ei Tampereelta palattu, mutta paljon jäi vielä uupumaan. Vire ja taimaukset eivät olleet ihan timmiä ja soundikin jäi vajaaksi, sillä tarvittavaa poweria – mitä ammattilainen pystyy tuottamaan – ei vaan ollut.

Ja eikun paikkailemaan. Jokainen bändin jäsen joka osasi laulaa laitettiin laulamaan. Myös Janne Saksa.

– Mä lauloin siellä neljä ottoa per ääni. Kaikki juttuja, mihin ylsin. Sopraanot ei ihan lähteneet. Sit se alkoi jo kuulostamaan jäsennellyltä ja virekin alkoi olla jo kohdillaan. Poweria kuitenkin puuttui. Apuun hälytettiin viimein kaksi oopperalaulajaa, mies ja nainen. Ammattilainen on ammattilainen. Sen jälkeen kuoro alkoi kuulostaa siltä miltä sen piti. Ne veti lujaa!

Kuorosekoilu oli tärkeä oppitunti Saksalle ja varmaankin bändillekin. Säästämällä ei aina saa halpaa. 

– Siihen kun jokainen bändinjäsen kävi laulamassa ja tuplaamassa, meni varmaan useampi päivä. Samalla rahalla olisi homma voinut tulla laakista päivässä kohdilleen. 

Ähakutti, eipä ne kuorot kuitenkaan siinä olleet. Seuraavaksi tarvittiin viikinkikuoroa. Sitä varten haalittiin Hämeenlinnasta kaikki laulutaitoiset kaverit. Kyse ei ollut kuitenkaan mistään mullikööristä, vaan ihan oikeata laulua sekin materiaali oli. Ei mitään klassista, mutta Saksa vertaa suoritusta keskimääräistä paremmin laulavaan armeijajoukkoon.

Vierailijoiden oli sinänsä helppo vetää, sillä puhaltajataustan omaava Nygård oli tehnyt kaikista osuuksista partituurit. Saksa kuulee Nygårdin sävellyksistä, että hän on kuunnellut paljon klassista musiikkia ja leffascoreja. 

– Sen materiaali ei ollut mitään juustoista string-soundilla tuotettua kamaa, johon kuka tahansa pystyy. Ja hänen jutut on vielä sävellyksellisesti tuosta kehittyneet. Lahjakas jätkä, jolla oli selkein näkemys kokonaisuudesta.

Äänitykset alkoivat olla loppusuoralla eikä Saksa ollut kuullut vielä yhtäkään kappaletta kokonaisuudessaan. Deadline häämötti jo nurkan takana, mutta kontrollifriikin vikaa omaavalla Nygårdilla oli vielä hommat kesken. 

– Hän halusi kuulla jokaisen soinnun taimin erikseen, vaikka aika alkoi loppumaan. Ja se aiheutti paineita myös mun suuntaan.

Aikataulun venymisestä johtuen oli ollut jo jonkin aikaa selvää, että Saksa ei hääloman takia levyä ehdi miksaamaan.  

– Siinä piti alkaa lennossa miettimään, kuka sen sitten ehtii miksata. Oli jännä tilanne, kun noin kovasti rakennettu juttu jääkin yllättäen aika epävarmoille kantimille. Miksaaja löytyi tottakai suositusten kautta ja se onnistui erittäin hyvin.

Albumin miksasi Finnvoxissa Teropekka Virtanen.

Tässä vaiheessa on pakko ihmetellä, miksei esituotantoa tehty?

– Nehän rundas silloin paljon. Tommosen materiaalin säveltäminen ei vaan onnistu keikkadösässä, vaan sille tarvii varata aikaa. Poppibiisin sävellystyön saa tehtyä vartissa.  Se koko konsepti tarinoineen ja teksteineen on vaatinut varmasti paljon aikaa. Ja tuotanto on tapahtunut samaan aikaan kuin sävellys ja mulla ei olis ollut siihen mitään tehtävää. Sitä ei olis varmaankaan voinut tehdä toisin. 

Ainoa asia, mikä olisi Saksan mukaan vaatinut miettimistä etukäteen oli sävellajit. Kun joku kappaleen osa oli sävelletty tiettyyn sävellajiin, saattoi se olla laululle aivan väärä rekisteri. 

Myös aikataulutukseen olisi voinut paneutua enemmän.

– Välillä oli silleen, kun tiedustelin mitä seuraavana päivänä soitetaan, se saattoi olla pahimmillaan ainoastaan jonkin biisin c-osa, mihin oli orkat valmiina. Joskus päivä saattoi mennä piuhoja juotellessa, kun odoteltiin materiaalin valmistumista. Ja palkka juoksi. Taksa oli tietenkin sovittu. Hyvin maksettua piuhantekoaikaa.

Vaikka toiminta välillä aika järjestelemätöntä olikin, kuuntelee Janne Saksa lopputulosta hymyssä suin. Tällaisen teoksen luomisessa oli mukava olla mukana.

– Sehän oli niin läpisävellettyä taidetta, että ei mulla olis ollut mitään hommaakaan siinä. Sinfoniaa, jota säestää hevibändi.

 

Stam1na: SLK

(Sakara Records, 2014)

Puhelimessa oli taas vanha tuttu, Mokoman kitaristi Tuomo Saikkonen, joka toimi tällä kertaa levy-yhtiön edustajana. Kiinnostaisiko lähteä tekemään Stam1naa? 

– No eihän siitä voi kieltäytyä mitenkään. Sehän on kuitenkin yksi suomen isoimmista metallibändeistä. 

Bändi oli valmistautunut tuleviin sessioihin hyvin ja oli äänittänyt Saksalle biiseistä demot. Niiden purkaminen tapahtui nurmikkoa leikatessa. Pihan siistimiseen käytetty aika ei ihan riittänyt monimutkaisen tavaran sisäistämiseen. 

– Siinä meni monta kuuntelukertaa. Kymmenen biisiä putkeen tosi kimuranttia kamaa ja vähän huonoilla soundeilla. 

Saksa kuvaa ensimmäistä reaktiotaan kappaleisiin aloittelijamaiseksi. Hän nimittäin alkoi saman tien miettimään, mitä materiaalissa pitäisi muuttaa. 

– Vaikka olin jo pitkän ajan tehnyt näitä hommia, niin se oli jostain syystä mun ensimmäinen ajatus. Jossain vaiheessa biisit alkoi hiljalleen kristallisoitumaan ja tajusin että eihän tässä mitään tarvii muuttaa. Korkeintaan jotain pieniä asioita. Kai mä ajattelin, että kun kyseessä on Stam1na, niin nyt pitää näyttää kynnet. Pitää alkaa oikein TUOTTAMAAN.

Kun Janne Saksa alkaa tuottaa kappaleita rakenteellisesti, on hänellä aina pyrkimys yksinkertaistaa. Ja Stam1nalla on siihen varaa. Hänen mukaansa yhtyeen jokaisella levyllä on paljon kimurantteja biisejä, jotka eivät avaudu välttämättä viidennellä kerrallakaan.

Toisin kuin Turisas, Stam1na oli panostanut myös esituotantoon. Sitä varten järjestettiin kaksipäiväinen tuotantoleiri saunoineen eräällä metsästysmajalla Lemissä. 

– Se oli hyvä tapa tutustua ja aloittaa. Mulla oli ideoita paperilla, joita päästiin samantien kokeilemaan. 

Kirjoittajan mieleen tulee heti kutkuttava ajatus bändin jäsenten kauhistuneesta ilmeestä, kun tuottaja kaivaa esiin nipun ”parannusehdotuksia”. Mitään eripuraa ei kuitenkaan syntynyt sillä kyseessä oli fiksuja vastaanottavaisia kavereita. 

– Enkä mä alkanut mitään latelemaan. Olen myös oppinut sen että jos joku mun idea ei mee läpi, en jää sitä surkuttelemaan. Eikä kaikki varmasti menneetkään.

Koska osapuolet olivat toisilleen ennestään tuntemattomia, oli ilmassa ainakin alkuun molemminpuolista kohteliaisuutta, joka jo tekee sen että kukaan ei kimpoilemaan. Esituotantoleiri oli hyvä päänavaus, sen sijaan että mentäisiin suoraan studioon. 

Esituotannolla varmaankin myös säästetään rahaa pitkässä juoksussa?

– Jep. Ja biiseistä tulee parempia. Ne jäsentyy ja kaikki alkaa kuulemaan lopullisesti mitä ollaan tekemässä. Ja se, että ollaan yhdessä päättämässä asioista, jolloin saadaan niille lopullinen hyväksyntä minkä mukaan mennään. Studiossa tietysti tulee omat lisäykset ja niitä ei voikaan mitenkään esituottaa. Ne on niitä hetken lauluja. 

Loppujen lopuksi bändin ensimmäiset demot olivat lähellä lopullista muotoa. 

Soittimien äänitys alkoi rumpujen purkituksella, johon käytettiin kuutisen päivää. Osa raidoista taltioitiin hyvinkin nopeasti, ja osaa taas äänitettiin pätkissä tuntikausia. Eikä mikään ihme, sillä vaikka komppeja oltiin esituotantovaiheessa ja jopa vielä studiossa yksinkertaistettu, oli haastetta vielä yllin kyllin jäljellä. Livenä moni asia olisi mennyt heittämällä läpi, mutta studiossa ei. Jotkut kompit taas eivät toimineet, niinkuin oli ajateltu.

– Helkkarin vaikeita juttuja. Esimerkiksi joku tuplabasarijuttu, jossa saattaa olla yksi väärä kuudestoistaosaisku, niin sen korjaaminen on ihan äärettömän vaikeeta. Jos se on jäänyt sun päähän, niin se vaatii jo useamman treenipäivän. Kyllä nekin saatiin sinne, mutta duunia oli. 

Myös koskettimien ja kitaroiden sovitusten tarkistamiseen käytettiin paljon aikaa, jotta niiden harmoniat eivät riitelisi vaan tukisivat toisiaan.

– Sitä ei voinut vaan rokata läpi, vaan kyllä siellä joutu aikamoista musiikkiteoriapohdintaa käymään. Muuten se olis jäänyt levälleen. Kyse on nyansseista, mutta kokonaiskuvassa se selkeytti äänikuvaa onnistuneesti.

Janne Saksa analysoi, että Stam1nan kaltaisessa kimurantimmassa tavarassa rockräyhä saattaa usein jäädä aika laihaksi. Heidän tapauksessaan rockvaihde tulee rankemmasta laulusta ja summittaisista sekoilukohdista joita mukana oli nyt totuttua vähemmän. 

– Metallijutut on nykyään sellaista ”precision”-musaa. Stam1-nan levyjen äänitysprosessista on rokki kaukana. Se ei siinä soitossa kauheasti tule esille, varsinkin kun mietitään jotain sointukäännöksiä, rekistereitä ja muuta… se perusleipä, rumpu, basso, kitarat -juttu, kyllä niitä leivottiin. Ei tultu vaan soittamaan ”Get onia” sinne.

Rumpujen jälkeen kappaleita alettiin rakentaa limittäin, jolloin työstettiin vaikka kahden kappaleen raidat jopa lauluun asti. Kymmenen kappaleen kitaroiden tekeminen putkeen olisikin ollut aikamoinen urakka. 

Albumia äänitettiin kuusi viikkoa, ja koko bändi oli rumpalia lukuunottamatta sen ajan studiossa. Sessio on yksi Janne Saksan pisimmistä. 

– Olen tehnyt sellaisen havainnon, että yleensä kun bändi tekee ensimmäisen levyn, kaikki tyypit on koko pätkän studiossa, kun ne on niin innoissaan. Tokan levyn kohdalla homma menee niin, että ainoastaan se kuka on vuorossa, on paikalla. Kolmannen ja neljännen levyn kohdalla, bändi alkaa kyselemään, pääsiskö studioon iltaisin tai viikonloppuisin. Sehän on varmaan pakon sanelemaa, noinhan se menee iän myötä, kun tulee muita asioita mukaan. Mutta kaikkien näiden kolmen, Mokoman, Turisaksen ja Stam1nan kohdalla on ollut niin, että melkein joka jätkä on ollut mukana. Olen aistinut, että levynteko on ollut ykkösprioriteettina. Hommat on järjestetty niin, eikä silleen, että se tulee siinä sivussa, pohtii Saksa ja lisää oitis perään: 

– Toki tähän vaikuttaa suoraan se kuinka menestynyt bändi on. Että tarviiko käydä päiväduuneissa.

Jos studiotoiminnasta rokki olikin poissa, niin rock-elämää vietettiin kyllä studion ulkopuolella. Joskin sekin oli hyvin järjestelmällistä. Se, kenen vuoro oli aamulla tulla studioon, ei juhlinut ja näin vältyttiin rokulipäiviltä. Mutta majoitustilojen polkuharmoonin päältä löytyi varmaankin kaikki kesän talteen kerätyt bäkkäriviinapullot – tyhjänä.

Tuottamisesta huolimatta albumin miksasi tanskalainen Tue Madsen. Janne Saksa kuuli raakamiksauksia matkan varrelta, joista sai hahmoteltua jonkinlaisen yleissoundin. Hän olisi miksannut albumin eri tavalla. 

– Kukin tekee aina tyylillään, tottakai. Olisin miksannut luomumman, mutta ei tommoset mua haittaa, mä olin tuottamassa ja kyllä siellä ne mun ratkaisut kuuluu. Kyllähän se hyvin jytisi, ei mulla siihen mitään.

Spekuloidessani ajatuksella, että Saksa olisi myös miksannut albumin, mietin kuinka paljon olisi pitänyt ottaa etäisyyttä äänityksiin ennen kuin miksaamisen voi aloittaa?

– Mulle useimmiten riittää vaan se, että saan olla yksin siellä studiossa. Silloin saa hengittää vapaasti. Mukavahan muiden kanssa on tehdä duunia, mutta jos kuusi viikkoa on tehty yhdessä, niin kyllä silloin parasta on yksintyöskentely. 

Saksa kertoo olleensa yllättävän väsynyt äänitysten jälkeen. Kun yleensä työpäivän pituus on kahdeksan tuntia, nyt työskenneltiin kymmenen tuntia päivässä. 

– Bändihän tykkää työskennellä sellaisella työleirimeiningillä, että tehdään niin pitkään kuin virtaa riittää. Sessiot olivat aika intensiiviset eikä mitään löysiä päiviä oikein ollut. Väsymystä ei tehdessä huomannut, mutta en tiedä miten olisi ollut, jos oltais tehty vielä yksi viikko. Bändin kaverit oli myös aika naattia. Eipä kai jäänyt mitään jossiteltavaa. Kaikki mehut puristettiin.

SLK, joka on lyhenne sanoista: Salli luonnollinen kuolema, nousi Suomen virallisen listan kärkeen vuoden 2014 seitsemännellä viikolla. Albumi valittiin Emma-gaalassa vuoden 2014 metallialbumiksi.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

 

 
22.03.2020
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Minna Hatinen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy