Nayteikkuna

Ikimuistoiset sessiot – Jonas Olsson

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Kertojana Jonas Olsson.

 

Jonas Olsson on nuoresta iästään (38) huolimatta tuottanut musiikkia jo miltei viisitoista vuotta. Tuona aikana hän on kerännyt itselleen mittavan CV:n, josta löytyy tuotantoa laidasta laitaan: doomista edm:ään. 

Työhistorian perusteella hänestä saa sen kuvan, että kyseessä on viimeisen päälle musadiggari. Sellaisena hän ei itseään kuitenkaan pidä, vaan CV:n laajuus johtuu siitä, että mies on rohkeasti lähtenyt mukaan uusiin ja haasteellisiin juttuihin. Toinen syy kaiken uuden etsimiseen on, että hän tuppaa kuulemma kyllästymään nopeasti, kun haaste on selätetty. 

Eikö Jonas Olsson sitten osaa sanoa ei? Kyllä, mutta vain silloin kun hän kokee, että hänellä ei ole mitään tuotavaa kyseiseen juttuun. Tai silloin, jos on epäselvää, mikä on se ongelma, joka Olssonin halutaan ratkaisevan.

– Jos siinä on selkeästi joku juttu hyvin ja joku toinen ei niin hyvin – silleen että mulla syttyy lamppu pään päälle, sitten mä olen mukana. Sen se vaatii, tuottaja selventää.

 

Jonas Olsson on selkeästi tehnyt jotain oikein, sillä hän on ollut täystyöllistetty tuottaja vuodesta 2005 asti, ja oikeastaan jo sitä ennen, opiskeluaikoinaan 2003–2004. Vuonna 2009 oli hänen muistinsa mukaan yksi viikko, jolloin joutui vähän miettimään…

Olssonin mielestä pääsyynä hyvään työtilanteeseen on hänen tapansa lähestyä kutakin projektia. Hänellä ei nimittäin ole tapana tuoda niihin minkäänlaista omaa kädenjälkeä, vaan pyrkimyksenä on löytää kustakin tapauksesta sen oma estetiikka ja jalostaa sitä esille. 

– Jos tuottajana on Moby, kaikki sen tekemät levyt kuulostaa Mobylta, hän sanoo. 

Toinen vahvuus on, että hän on myös aika hyvä saamaan asioita valmiiksi ja tekemään sovitut asiat ajallaan. 

Uran alussa miehen luotattavuus poiki töitä paljonkin. Kaveripiireissä toimittiin vähän suurpiirteisemmin, Olsson oli poikkeus. 

– Kun kenelläkään ei ollut rahaa, mutta kaikilla joku tuttu joka vähän äänittelee, niin mä olin se tuttu, jolla oli kaikki valmiina kun äänitettiin. Kaikki kamat toimii ja hommat tsekattuna. Kaikki tulee ajallaan, mä en katoa mihinkään tai ala sekoilemaan. Niistä kaikista tyypeistä, jotka sä saat tekemään ilmaiseksi sun demoa, mä olin niistä järjestelmällisin. Mä olen aina tykännyt tehdä hommat huolellisesti ja valmistella asiat hyvin. Nykyään mun duuni on paljolti tota samaa: projektin suunnittelua ja vastaavan tuottajan työtä. Siihen on muodostunut semmonen rutiini.

Musiikkia tuotettaessa olisi siis hyvä löytää jokaisen asiakkaan oma estetiikka – se oma juttu. Entäs, jos sitä ei löydäkään? Jonaksen mukaan ei sitä kaikilla olekaan. 

– On harhaluulo, kun kysytään, miksi tuon ei anneta esittää omaa juttuaan. Esimerkiksi bändissä on neljä tyyppiä, jotka haluaa eri asioita. Ei sitä ydintä aina ole, mutta eihän se haittaa, että sitä etsitään. 

Sittenkö tehdään vain jotain?

– Tilanteen mukaan. Tuottajan duuni on aika paljon sellaista vapaa-assosiaatiota, oli kyse sitten soittajien haalimisesta, projektisuunnittelusta tai biisien ja musatyylin pohtimisesta. Ei löydy mitään rationaalisia perusteita. ”Miksi tän biisin pitäisi olla nopeampi?” ”Miksi pitäisi olla kevyempi orkestraatio?” Se on vain sellaista palikoiden yhdistelyä.

Ehdotonta sääntökirjaa ei ole.

– Mikä vaan toimii, jos koen että se palvelee sitä tarkoitusta. Kun aloin tehdä enemmän konepohjaista poppia, jossa asiat ovat lähtökohtaisesti täydellisiä, sellaisella kiillottamisella ei ole siellä enää paikkaa. Se parhaiten äänitetty juttu ei välttämättä olekaan se paras juttu, vaan se kaikkein karaktäärisin tai oudoimman kuulonen juttu. Sitä saattaa kysyä, että mitä järkeä tässä kaikessa virittämisessä on, kun joku puhelimen sanelimeen tehty pätkä saattaa olla se siisteimmän kuulonen asia. Tää on yksi todellisuus ja toi on toinen. Me voidaan itse valita mikä estetiikka tähän toimii.

Tietyissä vaiheissa tai tietyn tyyppisissä projekteissa tuottajan työ on melko yksinäistäkin. Se taas yleensä johtuu siitä että lopputulokseen mennään usein monen mutkan kautta.

– Mä teen vaan jotain. Jos siinä olis joku tyyppi mukana, jonka kanssa olisin vaikka eri mieltä, niin homma ei etene. Yksin sä voit säätää ja kikkailla kunnes olet itse tyytyväinen ja tehdä sitä rauhassa ja laittaa sen jälkeen eteenpäin.

Yleensähän kohteliaisuus sitä toista ihmistä kohtaan aiheuttaa niitä kompromisseja. 

– Jep, biisinkirjoittaminen on vähän sama asia, mutta siinä se jotenkin toimii. Jos mä tekisin aina jonkun toisen tuottajan kanssa, niin sitten opettelisin siihen toimintaan ja jossain vaiheessa se kohteliaisuuskynnys poistuu. Ei se olis mikään mahdottomuus, mutta mun tapa on toimia yksin jolloin saan tehdä rauhassa.

Olsson kuvailee, että musiikki ei ole myöskään koskaan irrallaan muusta elämästä. Päinvastoin, se on kytköksissä kaikkeen. 

– Jos vaikka rumpali on sisäänpäin kääntynyt ihminen, niin harvoin hänen soittonsa on sen ekstrovertimpää. Persoona tulee sieltä aina läpi. Eihän sun tarvitse olla edes mikään musiikkitietäjä huomatakses, jos joku tekee omaa luontoaan vastaan. Juttu onkin että tunnistaa missä ne energiat ei kohtaa. Missä tehdään jotain asiaa joka ei selkeästi tule luonnostaan. Siihen tarvitaan enemmän ihmistuntemusta.

Olssonin psykologinen pelisilmä on kasvanut erityisesti häntä itseään vanhempien konkareiden kanssa työskennellessä. Siitä joukosta löytyvät mm. Pauli Hanhiniemi, Vesa-Matti Loiri sekä Ville Laihiala

– Mä ymmärsin, että mä en voi tietää paremmin miten Pauli Hanhiniemen pitää olla Pauli Hanhiniemi. Mä voin koittaa lukea, että onko hän omasta mielestään nyt suorittamassa parastaan, mutta en mä voi pätee vaikka jonkun lyriikkaan. 

– Mulle on mielekkäämpää ajatella, että mä voin tunnistaa onko ne tyypit ite motivoituneita. Semmonen päälleliimattu tsemppaaminen ei kuulu mun repertuaariin. Usein musiikintekijät suorittaa paremmin, jos ne huomaa, että muutkin ympärillä on tosissaan ja motivoituneita. Jos mä hoidan tän mun tontin helvetin hyvin, niin se tempaa muutkin mukaan.

 

Teknikosta projektipäälliköksi

Jonas Olsson on tehnyt uransa aikana miltei kaikkea musatuotantoon liittyvää. Toimenkuvat ovat vaihdelleet kronologisesti. Uransa alussa hän ajatteli olevansa miksaaja tai äänittäjä. Tekniikka-asiat kiinnostivat enemmän kuin soittaminen, joka loppui jo myöhäisteini-iässä. Tuolloin Olsson kuulemma tajusi, ettei hänestä ei ole bändityypiksi.

 

Seuraavaksi nuppien ruuvaamisen rinnalle tuli tuottaminen. Sitten kuvaan palasi biisien kirjoittaminen, jota hän oli harrastanut jo soittovuosinaan. Sitä mukaa kun biisinkirjoittaminen lisääntyi, jäi miksaaminen vähemmälle. Nyt se on jäänyt kokonaan. Viimeisen kokonaisen loppumiksauksen hän on tehnyt vuonna 2015, ja se oli Blind Channel -yhtyeen ensimmäinen EP.

– Tottakai popbiisejä miksataan jo tuotannon aikana, ja miksaaja vie sen sitten siitä maaliin. Jossain vaiheessa tajusin, että olen parempi tuottaja kuin miksaaja. Mä jätän sen homman ammattilaisille.

Kun jokin jää pois, tilalle tulee jotain muuta. Nyt Jonaksella on biisinkirjoituksen ja tuottamisen rinnalle tullut tekijä-management, mikä tarkoittaa, että hän opettaa muita tekemään samaa mitä hän on tehnyt. Hän ennustaa, että lähitulevaisuudessa jokin edellämainituista osa-alueista putoaa pois. Tällä hetkellä fiilis on sellainen, että mieluummin hän suunnittelee biisi-leirejä kuin miksaa. 

Huippu-aikoina Olsson miksasi noin seitsemänkymmentä biisiä vuodessa. Valinnat ovat usein monen tekijän summa, kyse ei ole pelkästään ajasta ja sen riittävyydestä.

– Mä koin sellaista alemmuudentunnetta – ja koen edelleenkin – että siinä on niin paljon juttuja, minkä muut tekee paljon paremmin.

Miehen lähestymiskulmasta kertoo se, että osa luovuusprosessia on oman paskuuden hyväksyminen. Ja tämä toistuu joka kerta. 

– Se menee aina semmosen kuopan kautta. Mutta olin mä myös tehokas. Mä omaksuin päivä per biisi -rutiinin. Oli nastaa että sitä pystyi tekemään ammattimaisesti. 

Miksauspäivä alkoi aina samaan aikaan ja aikataulu oli seuraavanlainen. Aloitus tasan kello yhdeksän, jolloin rummut ja samplet olivat valmiina yhteentoista tultaessa. Lounaaseen mennessä kitarat, bassot ja ehkä laulua vähän oli myös avattu, ja lounaan jälkeen kokonaisuutta ja automaatioita aseteltiin alkuiltaan asti. Seuraavana päivänä recallit ja korjaukset ja seuraavan biisin kimppuun…

Olsson kertoo kokeneensa suurta hyvänolon tunnetta siitä, että hommia voi oikeasti hallita.

Kommentoin että hänessä piilee selkeästi armeijamaisia ”poikki ja pinoon” -piirteitä.

– Niin paljon kuin siviilipalvelusmiehellä niitä voi olla, lähtee vastaus kuin tykin suusta.

 

Isolla Music

Jonas Ohlsson työllistää itsensä vuodesta 2016 toimineen tuotanto-yhtiö Isolla Musicin kautta. Firmalla on kolme tuotetta, joista suurimpana on tuotanto. Kaksi muuta osa-aluetta ovat jo edellämainittu tekijä-management ja artistikehitys. Tiimin muodostavat miksaaja, kaksi tuottajaa ja yksi toplineri. Tuottajat ovat myös kirjoittajia. 

– Heidät on sainattu meidän firmaan ja mä järkkään heille duuneja. Artistikehitys taas tarkoittaa, että me sainataan artisteja, kehitetään niitä ja pyritään viemään isoille levy-yhtiöille. Managerina en noudata mitään ennaltalaadittua kaavaa, vaan tyypeille opetetaan niitä juttuja, jotka sattuvat silloin olemaan pöydällä auki.

– Jos vaikka huomaa, että popmusassa on tapahtumassa jokin trendi, vaikka laulujen tietynlainen prosessointi, sen asian voi ottaa silloin käsittelyyn. Mun mielestä tossa tehdään ihan samoja asioita kuin jossain koulussa. Ryhmät on vaan pienempiä.

 

Deep Insight: Red Light White Lines

(Fullsteam, 2004)

Ja niinpä päästään itse asiaan. Deep Insightin kakkoslevy oli Jonas Olssonille ensimmäinen isosti tehty studiotuotanto. Levyä tehtiin neljäkymmentä päivää Ruotsin Örebrossa Fascination Street -studiossa. Vetovastuussa oli ruotsalainen Jens Bogren. Deep Insightin muusikot olivat Olssonille vanhastaan tuttuja, joten hänet pyydettiin mukaan aputuottajaksi.

– Levyn tuotanto oli paljon mun tason yläpuolella, mutta bändillä oli sellainen fiilis, että mä osaan aika hyvin sovittaa bändijuttuja ja tiedän niistä jotain.

Deep Insight koki, että vaikka Bogren osaa soundipuolen hyvin, tarvitaan mukaan kuitenkin tyyppi joka ymmärtää heidän kappaleidensa päälle. Ennen studiota Jonas oli sovittanut niitä treenikämpällä. 

– Se oli mun rooli. Oli kai ajateltu, että olin mukana vaan kattomassa, että biisit menee niin kuin on sovittu, kun ei ollut luottoa, että mä pystyisin siellä studiossakin tekemään jotain.

Nuorella Bogrenilla taas oli kova alkuhype päällä. Hän oli siihen mennessä tehnyt Katatoniaa ja Opethia, joiden levyjä hehkuttiin ympäri maailmaa. Tänä päivänä hän on yksi arvostetuimmista metallituottajista. 

Sessioiden dogmana voisi pitää että kaikki tehdään superhuolellisesti. Kiveäkään ei jätetty kääntämättä.  

– Valittiin oikeanlaiset rummut ja kalvot. Bändi passitettiin ostamaan tietyt symbaalit ja kitarankieliä vaihdettiin tietyn väliajoin. Mukana oli rumputeknikko, joka kävi paikalla monta kertaa. Joka rummusta otettiin samplet, että voitiin verrata niiden vireitä. Jens sääti myös skebat kielien paksuuksista lähtien. Kuuleman mukaan hän ei anna nykyään edes soittaa kuin omilla kitaroillaan. 

Tekeminen oli siis hyvin hidasta. Asioita rakennettiin hyvin pienistä palasista ja todella tarkkaan. Rummut tallentuivat kahden biisin päivätahdilla. Pieteetillä tehdyt rumpusoundit olivat ensimmäinen oppitunti Jonakselle, joka on ammentanut oppeja sittemmin omaan käyttöönsä. 

– Moni on ollut ihmeissään, että mitä välii että onko vaikka basarissa puunuija tai huopanuija. Mä olen vaan pysynyt lujana, että näin tää nyt tehdään. Ainakin tälleen tulee mestari-teos ja miksen käyttäisi sitä yhtä tapaa, millä se ainakin onnistuu. Onhan niitä muitakin tapoja, mutta mä osaan tuon. 

Jonas Olssonin rooli Deep Insightin sessioissa ei ollut alusta alkaen selvä. Myös Bogren mietti, että mikäs jannu noilla on mukana.

– Ihan hirvee tilannehan se on. Se tuut mukaan vähän niinku serkkupoikana, että ”hänkin vähän äänittää…” Jotenkin pääsi näyttämään, että kyllä mä osaan. Pakko nostaa hattua, että hänellä ei ollut mitään egoa, vaan päinvastoin tajusi, että tästähän tulee paljon parempi, kun on kaksi tyyppiä tekemässä: tää tyyppi on ilmaiseksi hommissa ja vie multa työtaakkaa pois. 

Yhteistyö alkoi pikkuhiljaa muotoutua ja alkuun Olssonin hommana oli rumpujen editointi. Hän kutsuu sitä biittaroinniksi. Töitä alettiin tehdä kahdessa vuorossa. Bogren päivällä kello 10–18, jonka jälkeen Olsson jatkoi yöt editoimalla ja päällekkäisäänityksiä tehden.

Edettiin tilanteeseen, jossa mukaan otettiin toisessa kerroksessa sijaitseva kakkosstudio ja näin äänityksiä voitiin tehdä kahdessa studiossa saman aikaisesti. 

– Jens oli äänittänyt jonkun leadilaulun, ja mä tein siihen perään toisen. Hän oli sen verran tyytyväinen siihen, että mä aloin tekemään solistin kanssa lauluja ylhäällä ja hän jatkoi bändipohjien ja muiden päällekkäisäänityksien kanssa. 

– Näin neljänkymmenen päivän levystä saadaan kuudenkymmen päivän levyn kuuloinen, Bogren hiffasi.

Alkuihmettelyn jälkeen Jensistä ja Jonaksesta on tullut hyviä ystäviä. Tähän vaikutti myös se että Ruotsissa syntynyt Olsson puhuu äidinkielenään ruotsia, missä bändin jäsenet taas kommunikoivat tuottajan kanssa englanniksi. Nyt heillä on takana jo monta yhteistä levyä.

Bogren oli neljänkymmenen päivän aikana Jonaksen muistin mukaan vain kolme päivää pois studiolta. Kaikki loppuaika painettiin sata lasissa.

– Ei ole mikään ihme, että se on yksi top 5 -metallijäbiä. Se on painanut ihan saakelisti töitä.

Ja tää levy on tehty jo viisitoista vuotta sitten. Ei sitä kiinnostanut vapaapäivät, se halus tehdä musaa ja olla maailman paras. ”Tehdään tästä suomalaisen bändin levystä maailman paras!”. 

– En tiedä mistä se oli saanut sen työmoraalinsa niin korkeaksi, mutta kaikki tehtiin pieteetillä. Se oli toimiva konsepti.

Osa meiningistä saattoi mennä nuoruuden innon piikkiin, sillä levyn teon aikaan Bogrenilla oli ikää noin 24. Muutenkin porukka oli hyvin nuorta, masteroija Thomas Eberger 23, Jonas Olsson 22 ja bändin tyypit reilu parikymppisiä.

– Kaikilla ihan mieletön näyttämisen tarve. Sehän on mahtava energian lähde, että sä uskot olevasi maailman paras: ”Kunhan koko maailma kuulisi mitä mä saan aikaan!” Ja sitten kun sä saat sen mahdollisuuden, niin se näyttämisen halu on aivan mieletön.

Bändi yöpyi vanhaan navettaan rakennetulla studiolla. Neljäkymmentä päivää samoissa maisemissa alkoi jo näkyä asukeissa.  

– Se oli kuin BB-talo, kun me ei poistuttu sieltä ollenkaan. Kukaan ei juonut, me vaan hengattiin siellä yötä päivää. Esimerkiksi basisti Miskan osuus kesti neljä päivää. Se hengas siellä kuitenkin alusta loppuun. Kuten myös rumpali Joachim. Tänä päivänä se ei tulis kuuloonkaan. 

Bogrenilla oli toimisto studiolla ja myös hän vietti vapaapäivänsä paikan päällä toimistossa PC:tä pelaten.

– Ei silläkään ollut mitään muuta tekemistä kuin olla siellä. Loppujen lopuksi me oltiin ihan mökkihöperöitä ja kukaan ei enää edes halunnut poistua sieltä.

Seuraava Olssonin oppitunti koski miksaamista. Aiempien kaottisten miksauksien sijaan nyt toimittiin johdonmukaisesti ja duuni kerrallaan alusta loppuun. 

– Miksaamisen ei tarvi olla mitään sekoilua. Että miksaillaan vähän ja mietitään. Ehkä Jensillä oli pään sisällä jotain epävarmuustilanteita, mutta se oli duunia. Se laittoi homman kasaan ja siirtyi seuraavaan biisiin.

– Hänen kautta sain liudan tiettyjä askelmerkkejä, että kun teet nämä asiat, niin on helpompaa myöhemmin. Sitä kautta säästyi varmaankin aika monella levyllä erehdyksen kautta oppimiselta. Siinähän on aina se juttu, että kuka sua ensimmäisenä opettaa, sen jutut jää sulle päälle. Se on se ainoa tapa. Joskus saatat tehdä jonkun jutun eri tavalla ja kun se onnistuu, alkaa ymmärtämään, että asioita voi tehdä monella eri tapaa. Mulle se oli hyvä latu, jota kautta opin, että kun teet näin, siitä tulee aina helvetin hyvä. 

Levy saatiin valmiiksi ja kaikki sen tekoon varatut neljäkymmentä päivää käytettiin. Ensimmäisenä päivänä aloitettiin rumpujen äänitys ja levy masteroitiin Tukholmassa Cutting Roomissa 40. päivänä. 

– Albumi tuli tosi nopeesti ulos. Nykyään saattaa mennä kaksi vuotta ennen kuin levy julkaistaan. Piti oikein tarkistaa, että levy tehtiin 2014 kesällä ja tuli ulos saman vuoden syyskuussa.

Red Light, White Lines kuulostaa tänä päivänä Jonas Olssonin korviin ”ihan hyvältä”.

– Syytön mä siihen sointikuvaan olen. En kylläkään usko että olis voinut tehdä jotain eri tavalla, että siitä olis tullut parempi.

 

Samae Koskinen: Hillitön elämä

(Johanna Kustannus, 2017)

Samae Koskisen kuudennen albumin äänitykset olivat alkamassa. Tätä ennen hän oli tehnyt töitä monien eri tuottajien kanssa. Olssonin alemmuudentuntoisuus nostaa tääs päätään, sillä hän kuvailee hommien aloittamista lakonisesti: ”Ja mä olin siellä jonon jatkeena”.

Yhteistyön sujuvuutta testailtiin alkuun yhdellä laululla. Kyseessä oli Kiitos naisista -kappale, joka ei päätynyt levylle.

Töiden alkaessa Olssonilla oli hyvin vähän tietoa Samae Koskisen musiikista.

– Yleensä kun lähden johonkin proggikseen, niin tapana ei ole kuunnella niitä aikaisempia juttuja. Mä ymmärrän että joku haluaa nokittaa ja kuunnella mitä aiemmin on tehty väärin. Mulla vaan on niin heikko itsetunto. Mä mietin, että mitä mä tonne meen läträä, kun siellä on aiemmin olleet Mattila ja Immonen. Mä olin varmaan joku kymmenes, kenelle ne soitti.

Olsson ei siis tuntenut Koskisen tuotantoa. Hän lähti liikkeelle ajatuksella, että tulossa olisi tuottajavetoinen poplevy. Mutta se ei ollut Koskisen tapa. Jonaksen mukaan kyseessä on puhtaasti klassinen singer/songwriter. 

– Hän istuu alas, ottaa kitaran. On idea ja hän tekee siitä biisin. Sitten se biisi tuotetaan. Ei se tee trackien päälle toplineja. Hän on oldschool. 

No niin, aloitetaan biisisessiot. Kenellä on ensimmäinen idea? Hiljaista kattoon tuijottelua pelkäävä Olsson on mieluusti se tyyppi, joka heittää sen ekan jutun. Kyseessä on yleensä vain pelinavaus, eikä se tarkoita sitä, että asian pitää mennä niin tai muuten hän lähtee kotiin. 

– Mutta se poikii yleensä jotain, vaikka että ”Ei toi oi-keeeen, mutta mites tämmönen?” Siitä se sitten lähtee.

Ensimmäisen biisin kohdalla haettiin Olssonia ja Koskista yhdistäviä tekijöitä, joiden kautta alettaisiin tavaraa kasaamaan. Henkinen yhteys löytyi heidän kummankin bänditaustan kautta. Weezer-diggailu oli toinen.

– Me kumpikin suhtaudutaan musantekoon samalla tavalla. Pidetään sitä vähän kuin leikkikenttänä. Se ei ole niin vakavaa, vaan voidaan tehdä mitä vaan. ”Soita sä kitaraa, mä soitan rumpuja – tai toisin päin”. 

Kappaleen tekemiseen meni muita kauemmin, sillä yhteisten toimintatapojen löytäminen ja toisiin tutustuminen otti oman aikansa.

– Se meni miten meni, mutta ainakin onnistuin vakuuttamaan levy-yhtiön ja artistin siitä, että yhteistyötä kannattaa jatkaa.

Levyä alettiin kasata yksittäisissä sessioissa 2016. Pääsääntöinen tuotantotapa meni näin: Koskinen teki työhuoneella GarageBandilla demon, jossa oli teksti, melodiat, rumpulooppi, soinnut ja ehkä jokin tuotannollinen idea. 

– Mä aloitan tuonkaltaiset sessiot importtaamalla demosta lauluraidat Protools-sessioon ja merkkaamalla sitten biisien osat markkereilla. Se nopeuttaa paljon, jos haluan myöhemmin vaikka kokeilla eri komppia johonkin kohtaan. Mulle se toimii. Seuraava askel voi sit olla vaikka basso tai pelkkä snare. 

Ajatuksena oli, että Jonas luo kappaleiden sointikuvan, soittaa kitarat, synat ja koodaa rummut, joka toimi ihan hyvin joidenkin kappaleiden kohdalla. 

– Sitten keksittiin hauska tapa, jossa ollaan yhdessä tarkkaamossa, mä otan vaikka jonkun soinnun ja tilaan Samaelta siihen jonkun bassolinjan.

Koska Koskinen on kykeneväinen soittamaan kaikkia bändisoittimia – ja vieläpä hyvin – niin bassolinjojen luominen onnistui vaivatta. Soitin vaan käteen.

– Mä säädän sille jonkun hyvän soundin ja se soittaa bassolinjan vaikka kertsiin. 

– ”Okei ota taukoa, mä koodaan tähän jonkun kompin”. Sitten sille tulee idea, että täähän kuulostaa ihan siltä ja siltä. Kuunnellaan vähän aikaa Spotifya ja taas tulee ideoita; ”Tästä biisistä tulee mieleen Weezer, kuunnellaan sitä. Tossa onkin kaksitoistakielinen kitara, pitäiskö sitä lisätä tähän?”. Ihan tämmöstä vapaa-assosiaatiota. 

Jossain vaiheessa tullaan pisteeseen, jossa erinäisiä irtoelementtejä on liikaa, jolloin peli vihelletään vähäksi aikaa poikki. Tällöin Jonas kasaa palasista jonkinlaisen kokonaisuuden.

– Se on mun mielestä ihan helvetin hauska tapa tehdä. Siinä syntyy semmonen pienoisbändi. Hyvin vähän mä itse sinne mitään soitin. Mun homma oli keksiä kaikkea, mitä hän voi sinne soittaa. Kun kyseessä on taitava soittaja, hän ymmärtää myös sen estetiikan. Kaikki jutut mitä Samae soittaa, kuulostaa sen jutuilta, vaikka ne olis mun ideoita.

Ideoita ilmaan heiteltäessä paljastui hauska yksityiskohta: Koskisen ideat olivat pääosin peräisin vanhemmasta musiikista kuten Beach Boysilta, kun taas Ohlsson referoi uudempia bändejä. Ja aika harvoin ajauduttiin mihinkään umpikujiin. 

– Sekin on tietysti asennekysymys. Ainahan voi vaan tehdä, vaikkei tiedä mitä tekis.

Esimerkkinä Jonas ottaa esiin ”Jonnet ei muista” -kappaleen, joka sai alkunsa biisinnimestä. 

– Oltiin rouvan kanssa syömässä ja mä näin sen meemin. Sanoin Samaelle, että tee tän niminen biisi. Niinpä hän teki sen aiheen ympärille biisin. 

Ja juuri tämä on mielenkiintoista tuottamisessa. Joku saattaa ajatella, että tuottajalla on vain yksi rooli. Vaikka recin painaminen tai biittien tekeminen. Samae Koskisen kanssa Olssonin työnkuva oli taas hyvin laaja. Joskus tuottajan piti olla rumpujen äänittämiseen erikoistunut tyyppi ja joskus tehtävänä oli biisin nimien keksiminen. 

– Mitä tuottaminen edes on?, kysyy Jonas.

Levyä tehtiin Helsingissä Inkfish-studiolla, jossa Olsson oli tuohon aikaan vuokralla. Koskinen soitti rummut itse ja osa niistä soitettiin tarkkaamossa, Hillitön elämä purkitettiin Ohlssonin Haymanin ’65-vuoden setillä. 

– On mahtavaa, kun se soittaa ehjiä ottoja eikä pätkissä. Biisit vedetään viisi, kuusi kertaa, ja mä annan ohjeita, että soita lisää fillejä tai muuta. 

Ja pitäähän kunnon pop-levyllä jousia olla. Jonas Olsson ei tee ikinä itse jousisovituksia, vaan käyttää aina erikseen sovittajaa. Vaikka Anssi Växbytä. Olssonin mielestä poppijousien pitää olla simppelit, suunnilleen vain yhtä ääntä, sillä muuten menee sotkuiseksi. 

Jousiryhmä oli Koskisen taustalla ennenkin soittaneet RSO:n ja HKO:n soittajista koostuva ryhmä. Kokoonpanon Mikko Ivars arrasi jouset kvartetille neljään biisiin. Ja Olsson oli ihmeissään.

– Hillittömän elämän jousiarri ei ollut yhtään mitä mä olin ajatellut, että popbiisissä pitää olla. Kvartetti soittaa niin, että siellä on kolme eri osuutta samaan aikaan. Tosi täys sovitus, mutta toimi todella hienosti. Siinä tuli taas semmonen ahaa-elämys, että ei tää mun näkemys olekaan mikään jeesuksen totuus. Silti se toimi täydellisesti. Siinä piti vain nöyrtyä. 

Kauhean herkästi ei siis kannata sanoa, että ei toimi. Ja saattaahan olla niinkin, että jokin asia mikä ei toimi, voi toimia jonkun muun esittämänä. 

– Tämäkin liittyy siihen aiempaan asiaan, että jokainen on yksilö ja kaikki ilmaisutavat on yksilöllisiä. Paperilla toimimaton idea, mutta soittaessa loistava.

Levyn loppua kohden Jonas hölläsi hieman alussa visioimaansa pop-juttua. Esimerkiksi hänen mielestä Hillitön elämä -kappale kuulostaa arrina ja biisinä aikalailla samanlaiselta kuin Koskisen vanhemmat kappaleet, kuten ”Hyvä päivä” ja ”Läski mulkku”. 

– Varmaankin siinä tajusi, että nyt on tulossa aika hieno levy ja mahtava artisti, jonka välittömässä läheisyydessä on helppo olla. Tämä ei tule epäonnistumaan. Hän tietää mitä tehdä, eikä mun tarvitse keksiä sitä hänen puolestaan. Sen takia mä en niin paljon tunkenutkaan niitä mun popvisioita.

 

Robin: Yhdessä, Universal Music 2015

Kevät 2015, Jonas Olssonin puhelin soi. Miestä pyydettiin tuottamaan uutta Robinin levyä. Työskentely turkulaisen kanssa oli Olssonille tuttua, sillä hän oli ollut mukana jo kahdella albumilla, livessä ja monessa muussa Robiniin liittyvässä tuotannossa. 

– Olin tavallaan jo siinä loopissa vaikken tietenkään pitänyt yhteistyön jatkumista mitenkään itsestään selvyytenä. Mutta tottakai lähdin mukaan.

Aikaisemmat Robinit oli tehty pendelöimällä Kokkolan ja Helsingin väliä. Nyt mukaanlähtöä helpotti tieto siitä, että edessä oli muutto etelään. Varsinkin kun kyseessä oli duettolevy, joka tulisi olemaan logistinen haaste treenien ja kappaleiden äänityksien johdosta. 

– Tää ei ollut levy, jossa artisti vaan tulee studioon laulamaan paperista, vaan asioita harjoiteltiin ja kehitettiin sitä mukaa. Oli paljon liikkuvia osia.

Liikkuvat osat tarkoitti sitä, että lauluja ääniteltiin siellä sun täällä. Duetoijat eivät aina olleet edes samassa studiossa.

Levyn teko käynnistyi biisileirillä, joka järjestettiin Atomic Spa -studiolla Helsingin Vallilassa. Biisien kirjoittamiseen oli varattu kaksi päivää. Päivä alkoi levy-yhtiön ja artistin ohjeistuksella siitä, millaista tavaraa tarvitaan. 

– Kaksitoista kirjoittajaa jaettiin kolmen hengen tiimeihin. Yleensä yksi hoiti trackaamisen ja kaksi melodiat ja tekstin. Kimpassa niitä tottakai tehdään, mutta vastuut menevät yleensä näin. Kahden päivän jälkeen kuunnellaan mitä on saatu aikaiseksi. 

Elements Musicin järjestämä leiri oli poikkeuksellinen, sillä jokainen leirillä tehty kappale päätyi levylle. Tätä ei Olssonin mukaan tapahdu juuri koskaan.

Alkuun säädettiin hillitön määrä sessioita. Kaikki biisit piti demottaa duo-kavereiden kanssa. Laulajat valikoi levy-yhtiö ja artisti. Duetoissa mukana olivat muunmuassa Mikael Gabriel, JVG, Club for Five, Kasmir, Tommy Lindgren ja Steve ’n’ Seagulls. Huomio: levyn eri painoksista löytyy eri kappaleita.

Joka biisissä oli myös toinen tuottaja mukana. He valikoituivat välillä sen mukaan, kuka on tuottanut kappaleen demon. Kultakehykset -biisissä mukana oli Henrik Lanz eli MGI. Toisen tuottajan kanssa työskentely oli Olssonin mieleen.

– Siinä tapahtuu kaksi asiaa. Ensimmäinen on, että mä en kyllästy niihin omiin juttuihin ja toinen asia on tuottajaprosessista tulee kaksijakoinen. Tehdään fyysisesti asioita yhdessä ja bongataan jonkun muun tekemiä juttuja, jotka voisi toimia. Se on vähän sama asia kuin valkkaisit soittajia levylle. 

Ja sitten niihin duettoihin. Yö kuuluu meille -biisissä oli ajatuksena crossover rapparien ja rokkareiden kesken. Mukana olivat Archie ja Johnny Santa Cruzista, Nikke Ankara, Brädi ja Jussi 69. Studioon mentäessä kappaleeseen oli olemassa vain kertosäe, joten se piti säveltää samalla loppuun.

– Oli hauskaa, kun Archie ja Johnny oli niin älyttömiä kitaristeja, mä vaan nauroin. Tilasin niiltä jotain kitarafillejä ja kaikki mitä ne soitti oli aivan naurettavan hyvää.

Vesa-Matti Loirin ja Robinin Lapin kesä -duetto taas tehtiin Soundtrack-studiolla. Tomas Niemistö soitti akustista kitaraa ja Loiri ja Robin vastakkain laulamassa. Levylle päätynyt versio on yhdellä otolla tehty.

Kaikkia kappaleita ei siis purkitettu duettoina. Esimerkiksi Sanni teki itse kirjoittamat osuutensa erikseen Jonas Karlssonin kanssa. Robinin liidilauluja äänitettiin myös Turussa Noise-campissa.

Iiro Rantalan sessiot tehtiin Kallio-Kuninkaalassa Mikko Raidan äänittämänä.

– Se oli kallein studioreissu. Oltiin siellä tunti ja vartti, mutta hinnat on kovat. Rantalan osuuksien äänittämiseen meni reilu tunti Robinin laulaessa kappaleeseen demot tarkkaamossa. Siihen meni kuitenkin koko päivän studiotaksa. Se saattoi silti tulla halvemmaksi, kuin lähtisit jonnekin arvailemaan. Mihin sä viet Iiro Rantalan äänittämään? No paikkaan jossa on hyvä piano.

Tuo kesä oli Olssonille hektinen, sillä sessioita oli monessa paikassa samankin päivän aikana. Pelkästään logistiikka aiheut-taa tällaisella levyllä haasteita. Senpä takia oli tärkeää tehdä asiat itselleen helpoksi. Bookataan hyvä studio ja hyvä äänittäjä. 

– Tää äänittäjä on tehnyt näitä satoja, turha mun on lähteä kyykkimään sinne piuhoja yhdistelemään. Mä tulen paikan päälle, kun artistit tulee ja kaikki on valmiina. Sen takia myös rahaa menee enemmän, kun tulee kaikenlaista säätöä. Sun pitää ottaa kaikki asiat varman päälle, ei ole varaa koittaa uudestaan vaan kaiken pitää onnistua ekalla ja se yleensä maksaa.

Voisi luulla, että tällaisessa tapauksessa budjetissa pysyminen olisi vaikeaa. Ohlsson kuitenkin kertoo tehneensä hommia niin kauan että budjetin hallinnoiminen on hänelle luontevaa.

– Mä voin itse päättää, missä mä haluan säästää. Olis kauheeta, että joku sanois mulle, että mä olen nyt päättänyt tän jutun sun puolesta ja nyt ei ole varaa jousiin. ”Mutta kun tän olis voinut tehdä halvemmalla tai mä olisin voinut soittaa sen ite”. 

– Se on osa mun päivittäistä toimenkuvaa ja myös helkkarin hauskaa, kun saa järjestää palikat haluamallaan tavalla. Budjetissa pysyminen ei aiheuta nykyään enää paineita. Vaikka saattaa olla niin, että menee kaksi tonnia päivässä. Se on vaan mittakaavakysymys. Jotain jännittää, että tulee yksi viulisti, mutta jotain ei haittaa vaikka sulla on kokonainen orkka jossain Abbey Roadilla ja joka minuutti maksaa maltaita.

Eihän kaikki mene tietenkään aina nappiin. Voi käydä vaikka niin, ettei miksaajan jälki olekaan sellaista jota haettiin. Silti hänelle tietysti maksetaan sovitusti, koska hän on kuitenkin tehnyt sen työn. 

– Jos se on ainoa duuni minkä se teet ikinä, se saattaa olla ongelma, mutta kun tehdään kahdeksankymmentä biisiä vuodessa, se yksi miinusmerkki tasaantuu jossain vaiheessa. Isotkin heilahtelut voi olla ok, kunhan on jatkuvuutta.

On Jonaksella ollut myös projekteja, joista hän on tiennyt samoin tein niiden olevan  tappiollisia. 

– Jos mä haluan vaikka jouset, eikä niitä ole budjetoitu. Mutta kun joku muu projekti ei sitten taas ole tappiollinen, niin se on ok. Tässä saa kuitenkin mennä ihan musa edellä.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

28.02.2021
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Minna Hatinen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy