Ikimuistoiset sessiot – Juha Tikka

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein tausta-hahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Kuultavana tällä kertaa Juha Tikka.

Se on kolme sivua. Ja täynnä kaikenlaista erikoista. Nimittäin Juha Tikan CV. Miehen ansioluettelo tursuaa mitä moninaisimpia merkintöjä töistä musiikkikentän eri kolkista. On totta kai muusikon hommia, mutta valtavasti myös tuottajan pestejä, sovittamista, äänittämistä, säveltämistä, tv-produktioita ja elokuvan äänituotantoa.

Sitten on kiinnityksiä saman kentän toiselta laidalta, kuten levy-yhtiön kotimaisen tuotannon päällikön postia ja erinäisiä luottamustoimia.

Tämä alustus nyt ihan vain sen takia, että miehen valitsemat kolme sessiota edustavat musiikkikentän eri laitoja ja niitä voisi kutsua ainakin kirjoittajan silmissä erikoishommiksi. Aloitetaan kuitenkin sieltä tutummasta päästä, eli musiikin tuottamisesta.

 

Q. Stone: III, 
Columbia Records 1992

Elettiin aikaa, jolloin Juha Tikka soitti H.A.R.P. -yhtyeessä bassoa. Bändi oli tulossa keikalta Amsterdamista ja välilaskulla Tukholman lentokentällä vastaan tuli Mikko Kuustonen, joka taas oli tulossa Q. Stonen keikalta Oslosta. Tikka ja Kuustonen tutustuivat koneessa ja hiivatin hauskaa oli. Jossain vaiheessa Kuustonen ehdotti Tikalle, että hän voisi tuottaa Q. Stonen seuraavan levyn.

Ja eikun tuumasta toimeen. Tarina ei kerro, miten tämä kaikki onnistuttiin tunnin mittaisella lennolla sopimaan, mutta äänityspaikaksi valikoitui Muroleen tyhjillään oleva kansakoulu. Tikalla oli paikasta ainoastaan hyviä muistoja. H.A.R.P. oli nimittäin äänittänyt samaisessa paikassa vuotta aiemmin.

Muroleen kansakoulu oli vanha puukoulu, jonka juhlasalissa oli erittäin hyvä soundi. Tyhjennetyt luokkahuoneet oli varustettu bunkilla ja pihalla oli sauna, jonka lämmittäminen kesti todella kauan. Tavallaan ymmärrettävää, sillä Q. Stonen sessiot pidettiin tammikuussa ja noina vuosina ”talvet olivat vielä talvia”. Pakkasta riitti ja saunan lattiakin oli paksussa jäässä. Onneksi sentään Popedan roudari Raaka-Arska hääri talonmiehenä ja kolasi traktorilla paikat auki.

– Me oltiin siellä Maikkarin äänirekalla ja Hämis Hämäläinen äänittämässä. Hommaan oli varattu viikko. Noh, ekana päivänä oltiin saatu kamat pystyyn ja alettiin tekemään vielä illalla  soundcheckiä, että aamulla voisi aloittaa samoin tein. Se checki päättyikin kolmen-neljän aikaan aamuyöstä siihen, että puolet levystä oli soitettu sisään. Se lähti silleen iloisella tavalla lapasesta.

Tikka muistelee sessioiden olleen ”hauskaa poikien leiri-elämää”. Rippikoululeirin ja äänistudion yhdistelmää.
Aikaa äänityksiin oli varattu vajaa viikko, mikä ei tuntunut ollenkaan lyhyeltä, sillä bändihän oli hyvin treenattu. Ainoastaan joitain tekstejä puuttui.

– Keittiössä kirjoiteltiin vielä vikoja tekstejä ja Kummeli-porukasta oli mukana jeesimässä teksteissä ainakin Olli Keskinen ja Heikki Hela. Ja mä tein siellä jotain jauhelihakastiketta…

Kummeli-kytkös selittyy sillä, että samaisesta huumoriryhmästä tuttu Heikki Silvennoinen oli Q. Stonen kitaristi.

Vaikka esituotantoa ei liiemmin tarvittukaan, niin yksi asia oli lukittu ennalta: viimeisenä äänitettävä Frozen Memories pitää soittaa alasti.

– Helkkarin koomisen näköistä. Oltiin isossa jumppasalissa, mä istun semmosella korkealla erotuomarijakkaralla ja jätkät vetää siellä alhaalla. Max Tabellin luihuinen hanuri siinä flyygelin ääressä… tosi koomista.

Ikävä kyllä Tikka ei pysty kertomaan, millaista fjongaa alasti soittaminen biisiin toi, sillä sitä ei edes yritetty soittaa vaatteet päällä. Referenssi puuttuu. Mutta levy kuulostaa hyvältä, josta suuri kiitos lankeaa oikein valitulle tiimille.

– Me tehtiin Hämiksen kanssa tosi paljon levyjä ja erilaisia levyjä. Sen kanssa oli tosi helppoa työskennellä. Äänittäjä on tietenkin tuottajan paras kaveri. Sellaiset kaverit kuin Hämäläinen ja Dan Tigerstedt – heidän kanssa on helvetin helppo työskennellä. Ne on soundimielessä todella tuotteliaita kavereita ja tarjoavat koko ajan vaihtoehtoja. Se on tosi tärkeä asia. Joskus kun kemiat ei kohtaa, niin se homma menee semmoseks tahkoamiseksi. Ja tehdään turhia kompromisseja jotka jää kaivelemaan. Kun on erilainen maku, niin yksi hakee erilaista musiikillista ratkaisua kuin toinen.

Kyse voi olla ihan pienistä teknisistä asioista, kuten kaiun valinta tai oikeanlainen kompressointi. Juha Tikka on kuitenkin aina yrittänyt olla diplomaattinen asioiden suhteen. Keskeneräisen miksauksen päälle ei huudeta, että ”Ei noin!” On ensiarvoisen tärkeää, että tiimin jäsenet omaavat samanlaisen vision ja maun asioista. Tavoitteen pitää olla kaikilla sama.

– Siihen päälle vielä bändin näkemys ja erityisesti kun liikutaan artistin hengentuotteen parissa, niin varovainen pitää olla. Toisaalta tuottaja ei voi olla kauhean herkkänahkainenkaan, sillä työnkuvaanhan kuuluu pysyvä oleskelu puun ja kuoren välissä. Näillä kilsoilla persnahka on jo riittävän paksu. Aika monasti olen todennut, että ”Kaatakaa vaan se likasanko meikäläisen niskaan, ei haittaa”.

Hankalimmat tilanteet tulevat yleensä laulujen kohdalla, mikä on päivänselvää. Laulaminen on kuitenkin eräänlaista sielun julki asettamista. Jos sellaisessa tilanteessa tulee tulkinta- tai näkemyseroja, niin silloin ei kannata yleensä edes jatkaa vaan on parempi nukkua yön yli, Tikka aprikoi.

– Joskus joutuu myös puhumaan laulajille huonosta valmentautumisesta. Ei ole opeteltu sanoja tai melodioita, joudutaan vetää lapuista. Ei minkäänlaista tekstianalyysiä siitä, että ymmärtää mitä se teksti tarkoittaa. Siitä laulusuorituksesta ei voi tulla hyvää, jos sitä ei ole sisäistetty. Se ei vaan voi koskettaa kuulijaa. Kukaan ei herää kuuntelemaan, että ”Mitä?! Tässä on jotain todella hienoa…”

Tikka lisää, että on joskus joutunut lähettämään laulajia takaisin kotiin opettelemaan, ja se on yleensä tuottanut hyvää tulosta. Tosin tässä tapauksessa ei Mikko Kuustoselle tarvinnut näitä asioita teroittaa. Hän kyllä tiesi, mitä on tekemässä.

Palaan vielä esituotantoon ja tiedustelen kuinka paljon Tikka sitä yleensä tekee?
Ilmenee, että hän on tuottanut verrattain vähän kokonaisia bändejä. Useimmiten kyseessä on artisti, jonka taustalle Tikka haalii muusikot ja muun tarpeellisen. Kädet ovat vapaat kunhan budjetti pitää. 

– Yleensä mulle on annettu joku artisti Lea Lavenista Topi Sorsakoskeen, että ”Tossa on budjetti. Jos tarviit apua biisien valkkaamiseen, niin voidaan kerätä niitä sulle”. H.A.R.P.:it oli yleensä Esa Kaartamon tuottamia, ja mä olin jonkinlainen oikea käsi siellä. Jousi- ja puhallinsovitusten sekä jauhelihakastikkeen tekijä. Ja ohjelmoija, jos tarvittiin.

Esituotantoon kuuluu myös jo mainittu biisien valikoiminen, joka voi olla välillä aika mieltä järkyttävää hommaa. Markku Aron Menneisyyden sillat -albumia varten Tikka kuunteli noin seitsemänsataa kappaletta, joista levylle valikoitui kaksitoista.

– Avioero oli lähellä, kun oltiin jossain etelänreissulla ja mulla oli koko ajan luurit päässä, kuuntelin biisejä ja kasetteja oli muovikassitolkulla… Ei matkatavaroita, ainoastaan kasetteja, hehee…

Koskas olet viimeksi kuunnellut III-albumia?
– En pitkään aikaan. Olen huono kuuntelemaan omia tuotoksia. Menee tosi kauan että pystyy kuuntelemaan niitä niin, ettei kuule pelkkiä mogia. Se vaihde jää niin helposti päälle, ja siitä ei vaan nauti. Mieluiten kuuntelen sellaista, missä en ole ollut missään tekemisissä.


Joulupukki ja noitarumpu, 
Mauri Kunnaksen piirroselokuva

On kesä 1996. Heinäkuu on sietämättömän kuuma, mutta Juha Tikka ja Riku Niemi ovat joulutunnelmissa säveltäessään ja äänittäessään musiikkia sekä ääniefektejä Mauri Kunnaksen jouluiseen piirroselokuvaan. 

Elokuvan äänituotanto oli tarkoitus tehdä yhteistyössä YLE:n kanssa. Äänityksiä varten oli varattu viikoksi Ylen M1-studio, joka oli varustettu viimeistä huutoa olevalla digitaalisella moniraitakalustolla. Alustavat työt oli tehty Juha Tikan kellarissa, jossa softana oli  ensimmäisiä PC-pohjaisia Logic Audioi-ta. Synkkausta varten oli itse modattu SMPTE-lukittu VHS-nauhuri.

–  Olin kehitellyt sen Talvisota-leffaa varten, että jostain äänipäästä saa sitä SMPTEä ulos. Ja tämmönen halpisjuttu toimi yllättävän hyvin. Ylellä oli miljoonan markan laitteet siellä ja ne ei saaneet sitä kuvaa ja audioo synkkaan. Koko ajan tuli ihan järjettömiä audioräpsyjä.

Epätoivo alkoi hiipiä puseroon, sillä leffan piti olla valmis saman vuoden joulukuussa. Kahdessa päivässä oltiin saatu aikaan ainoastaan Tapio ”Mongo” Aaltosen soittama taikarumpu jotenkin mukaan.

– Siinäkin meinas palaa hermo, kun Mongo oli soittanut sen rummun helkkarin hyvin kuvan kanssa synkkaan ja sitkun kuunnellaan niin RÄPS, RÄPS!

Ja sitten paloivat loputkin rippeet hihoista ja koko paketti siirtyi Tikan kellaristudioon, joka on kaksi metriä korkea, kuusitoistaneliöinen pikku huone. Tähän koppiin roudattiin myös Niemen jättimäinen vibrafoni, marimba, tuubat ja kaikki muut hommaan tarvittavat värkit ja tilpehöörit. Eikä ennätyskuuma heinäkuu helpottanut työntekoa ollenkaan. Välillä Tikan pihalla nähtiinkin uimahousuissa sadettajan alta juoksevia elokuvasäveltäjiä. Ja sitten taas takaisin kellariin keskittymään talvitunnelmiin.

Homma saatiin kuitenkin jotenkin toimimaan, vaikka ensimmäiset PC-pohjaiset äänityssoftat laittoivat asianosaiset kiroilemaan välillä oikein toden teolla.

– Juu, aika alkeelliset laitteet oli käytössä. Joku Rolandin RD-500 sähköpiano, Jupiter JV-2080 räkkimoduli, E-mu:n Proteus ja Akain tonninen sampleri, johon samplet piti ladata cd-romilta. Pianosamplea raksutettiin puoli tuntia ja jos virrat laitettiin jostain syystä pois, sample oli kadonnut. Ei ollut oikeen kunnon miksauspöytääkään. Käytössä oli Yamahan livekäyttöön tarkoitettu 01R. Niillä kamoilla se kuitenkin tehtiin.

Joulupukki ja noitarumpu ei ollut suinkaan Tikan ensimmäinen tv-proggis. Alla oli Metsoloita ja muita tv-sarjoja ja päällimmäisenä tietysti Talvisota-elokuvan musiikki, josta lohkesi myös Jussi-palkinto.

– Oli siis jonkinlaista elokuvasäveltäjän statusta. Nythän se on jo kadonnut… Kun sain toimeksiannon Pekka Lehtosaarelta, tajusin, ja onneksi tajusinkin, että kyseessä on sen verran iso paketti työstettävänä, että pyysin Rikua mukaan. Multi-instru-men-talistina hän oli aikamoinen pelastus, kun jouduttiin kuitenkin aika vauhdissa lähes improvisoimaan se musa sinne.

Tikka hahmottaa, että piirroselokuvassa on vaikea vetää eroa onko kyse musiikista vai ääniefektistä. Niinpä välillä efektejä tehtiin vetämällä korkkia samppanjapullosta, välillä kuvailtiin kun joulukuusesta rikkoontuu lamppuja. Erikoisääniä, -soundeja ja äänimaailmoja piti vetää hatusta.

– Esimerkiksi revontuli… mistä sen tietää, miltä revontuli kuulostaa? Niitä vain keksittiin.

Ohjaaja päättää mihin kohtiin elokuvassa musiikki tulee, mutta tässä projektissa Tikalla oli hyvin vapaat kädet. Mitään mussutuksia ei kuulunut, eikä bumerangeihin olisi oikeastaan edes ollut aikaa.

– Yleensä näissä proggiksissa kuvaukset on aina myöhässä ja siellä jossain ravintoketjun päässä on se säveltäjä ja sen työaika vähenee koko ajan. Mutta se yksi deadline on ja pysyy.

Tikka ajautuu muistoissaan asteen verran Noitarumpua rankempiin haasteisiin. Kun hän kasasi työhuoneessaan musiikkia Talvisota-elokuvaan VHS:n mukaan, pääsi unohtumaan aivan pikkiriikkinen asia: VHS-videossa on kaksikymmentäviisi framea sekunnissa, mutta leffassa onkin kaksikymmentäneljä framea sekunnissa. Kun musiikki on mitoitettu VHS:n mukaan, niin sehän alkaa loppua kohden heittää aika paljonkin. Työtä ei tarvinnut kuitenkaan aloittaa ihan alusta, vaan leikkaaja Olli Soinion järkähtämättömällä rauhallisuudella homma saatiin maaliin. ”Kato, ei se oo muutenkaan hyvä, että se on ihan kohdillaan…  Tää on hyvä näin!”

– Ja pakkohan se oli saada aikaseksi, Tikka lisää.

Kun miksataan materiaalia tv-tuotantoon, on tulokulma eri kuin jos tehtäisiin pelkästään audiota. Tekeminen nimittäin muuttuu radikaalisti monikanavamiksauksen myötä. Vaikkei Dolby Surround ollut vielä kuvioissa, tehtiin jo tuolloin nelikanavamiksausta. 

– Melkein alkoi alkaa ahdistaa, kun Suomesta ei meinannut löytyä sopivia vehkeitä. Miksattiin Hämiksen kanssa muistaakseni Sony Betamax -digitaaliselle videokasetille. Siihen sai synkkaan kaksi analogi- ja kaksi digiraitaa. Sillä tavalla saatiin se neljä kanavaa. Sitten vietiin paketti Elokuvasäätiöön ja rukoiltiin, että toivottavasti nää pysyy synkassa. Tämmösiä saakelin Pelle Peloton -virityksiä…
 
Tikka naureskelee, että nuoremmat ja etevämmät elokuvasäveltäjäthän ovat saaneet oikein koulutusta työhönsä.

– Mä olen käynyt nää asiat läpi kantapään kautta, ”perse edellä puuhun” -metodilla. Olen aina sanonut joillain luennoilla, että laittakaa itsenne kuseen, niin se on paras tapa oppia. Esimerkiksi Talvisotaan mun piti mennä aluksi musiikkieditoriksi, ja tarkoitus soitattaa jonkun kapellimestarin kanssa Prahassa Sibeliusta. Sanoin ohjaaja Pekka Parikalle, että ”Saat Sibeliuksen perikunnan kimppuun, kun ne musapätkät on niin lyhyitä. Ei niitä kokonaisuuksia voi lähteä silppuamaan”.
– ”No, osaatsä säveltää sinfoniaorkesterille?”
– ”Osaan...” ”Ei saakeli, mitä mä just sanoin?!” kysyi pieni ääni päässä.
– ”Okei, sävellä sä sitten se”.
– ”Joo-oh, pitää varmaan alkaa harjoittelemaan…”

Tosiasiassa ei käytössä mitään sinfoniaorkesteria ollutkaan, mutta parikymmentä henkeä kuitenkin ja ohjelmoidut jutut päälle. Mutta vääntö oli kovaa ja naapurisopu kovilla.

– Kun Talvisotaa tehtiin keskellä kesää ja rivarin pienessä työhuoneessa työskenneltiin, niin ikkunaa oli pakko pitää auki. Ja kun ääniraidassa oli hitonmoisia jytinöitä – isorummun iskuja – joita piti sitten laittaa paikalleen, niin naapuri tulee huutamaan siihen pihalle: ”Eikö se saatanan pauke jo lopu?” ”Sori sori, vielä pari päivää. Mä tuon sulle pullon viiniä, yritä kestää”.

Juha Tikka palaa vielä lopuksi Joulupukki ja noitarumpu -elokuvan ääniraidan värkkäämiseen ja puistelee päätään muistellessaan, kuinka hankalaa työstö alkeellisilla kamoilla oli.
– Ja joka saakelin joulu se sieltä telkkarista tulee ja ihan hyvältä kuulostaa.

 

HOMO! Pirkko Saision näytelmä, 
musiikki: Jussi Tuurna

Lisää erikoishommia. Tällä kertaa Tikka toimi tuottajana ja miksaajana Pirkko Saision kirjoittaman ja Jussi Tuurnan säveltämän näytelmän musiikille.

Kansallisteatterin tuotantojohtaja Päivi Isosaari oli kysellyt vinkkejä Finnvoxissa masteroijana työskentelevältä mieheltään, Pauli Saastamoiselta, että ”kukahan voisi lähteä tuottamaan äänitettä tällaisesta näytelmästä?”

Kyseessä oli kahdentoista näyttelijän kolmetuntinen läpisävelletty musiikkiesitys, joka oli esitetty jo pari kertaa, jolloin oli herännyt ajatus, että tämä hieno kokonaisuushan pitäisi taltioida ja painaa levyksi. Levyä olisi tarkoitus myydä myöhemmissä esityksissä.

Tikan puhelin pärähti ja ensimmäinen kysymys oli, että voiko taltioinnin tehdä esityksistä? Se olikin oikeastaan ainoa tapa. Esiintyjät ja muusikot olivat kotimaan ykkösnimiä, jotka viettivät aamupäivät muualla kuvauksissa ja illat näytöksissä, eikä muuta mahdollisuutta ollut.

Alkoi työstö. Äänisuunnittelijoiden kanssa sovittiin, että kaikki kanavat otetaan suoraan sellaisenaan mikserin kautta nollatasolla Pro Toolsiin.

– Kanavia oli ihan sikana. Laulajia kaksitoista ja kaikilla langattomat mikit. Siihen päälle neljä soittajaa, jotka hyppi kuitenkin soittimesta toiseen. Milloin kontrabasisti soitti haitaria, milloin kitaristi soitti trumpettia, milloin perkussio soitti jotain muuta – ja kaikki vielä lauloi.

Nipussa oli noin kolmekymmentä raitaa, mikä ei välttämättä tunnu vielä paljolta tavanomaisessa studiosessiossa. Mutta nyt vaikeuskerrointa korotti se, että kaikki mikit olivat auki koko ajan ja miksausvaiheessa piti tehdä johtopäätöksiä pelkästään raitoja kuuntelemalla.

– Mikä on se äänikuva, joka kuuluis olla siellä salissa? Jos istut salissa parhaalla paikalla, sen kun saat aikaiseksi, niin helkkarin hyvä. Mutta kun esimerkiksi näyttelijät, jotka odottavat omaa vuoroaan, laulavat mukana siellä verhojen takana. Sen lisäksi ne jotka on siellä lämpiössä keskustelee omista jutuistaan ja kaikki tulee pöytään. Sitten vielä bändin lisäksi sinne ajettiin koneelta äänitehosteita ja pieniä musapätkiä ja nekin piti vispailla sinne joukkoon. 

Tikka oli kyllä käynyt katsomassa esityksen muutaman kerran, mutta sen perusteella ei oikein pystynyt vielä arvioimaan, mitkä auki olevista raidoista oikeasti kuuluivat esitykseen. Mies haroi hiuksiaan epätoivon vallassa ja puuskutti, että ”Eihän tästä voi saada mitään järjellistä aikaan…”

– Ei auttanut muu kuin ruveta perkaamaan raitoja ja punchaamaan tavaraa. Soitin Jussi Tuurnalle varmaan sata kertaa, että ”Ketä tässä ja tässä biisissä on lavalla, ja ketkä vain huutelee huvikseen?” Niistä sivutuoteraidoista olis saanut kasattua toisen levyn.

Sivutuotteet eivät olleet ainoat ongelmat. Kun mentiin langattomilla, niin tuohon aikaan ne tuppasivat pätkimään tuon kokoisessa talossa. Ja niin Tikka olikin tilanteessa, että kun yhtäkkiä lauluraita katkeaa, hän joutuu itse laulamalla paikkailemaan niitä kuolleita kohtia. Kun lauseesta selkeästi puuttui yksi sana, oli pakko vain sutaista se siihen.

Kokonaisuus kasattiin viidestä esityksestä ja editoitiin Tikan kotona yläkerran työhuoneessa. Ja kiirettä piti – tietysti – sillä materiaalihan piti saada myyntiin tuleviin esityksiin. Editointiin meni tusinan verran 12–14-tuntisia päiviä.

– Sen lisäksi – kaikki kunnia hyvälle ystävälleni Jussille – kun kaikki raidat oli perattu, niin  matkan varrella tulee puheluja, että ”Frank (Juha Tikan alias), et kai sä ole vielä tehnyt sitä? Täältä löytyy vielä parempi otto. Ota tää.” ”Ei saatana, just kun olin…”

Kokonaisuus saatiin kasaan ja alkoi miksaus Mikko Oinosen kanssa Finnvoxissa. Tikka kutsuu sessiota ehkä haastavimmaksi, jota on ikinä miksannut. Hän onneksi oppinut päästämään projekteista myös ajoissa irti.

– Mitä enemmän ikää tulee, niin ei ehkä ole laiskuutta vaan kokemusta, että osaa sanoa milloin joku on valmis. Voidaan aamulla vielä kuunnella, mutta tää on tässä. Sitä on ihan turha hieroa. Kun on tarpeeksi tehnyt, niin tietyt asiat alkaa olemaan itsestään selvyyksiä ja tulee omat rutiinit. Teet tietyt asiat tietyssä järjestyksessä ja ne on paikallaan. Tietyt prosessit läpi ja silloin ne on miksauksessa helppo lämätä kohdilleen. Miksuun ei viedä tavaraa, mitä levylle ei tule. Ne pitää karsia ennen sitä.

Projekti valmistui ajallaan. Kun ensi-ilta oli syyskuun 21., toimeksianto tapahtui lokakuussa, niin tuote oli valmis marraskuun lopussa. Homma osui hyvään saumaan, kun keikkarintamalla oli hiljaista. 

– Mutta oli se, jossei ihan 24/7 niin ainakin 14/7 työtahti. Kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä on pakko löytyä, jos on luvannut. Eikä miksauspäiviä voi siirtää kun masterointipäivät on lyöty lukkoon. Ja kolmanneksi, meillä oli varattu etelänloma kaksi viikkoa proggiksen jälkeen, mikä oli erittäin hyvä porkkana. Seitsemältä pystyyn ja tuonne suolakaivokseen vääntämään.

– Eihän kukaan jaksa tuollaista työtahtia loputtomiin, mutta kun tietää, että tää loppuu tiettynä päivänä. Ja olihan se mielenkiintoista. Musa oli kuitenkin helvetin hyvää ja muutenkin kunnioitettava hanke. Tarina oikeastaan homouden historiasta ja siitä, miten heitä on alistettu kautta aikojen.

Levy saatiin loppuesityksiin myyntiin ja Tikan mukaan hyvin myikin, vaikka sitä myytiin ainoastaan esityksissä. Tuollaisissa yhteyksissä levymyynti ei todellakaan ole kuollut.

– Meidän dramatisoiduissa konserteissa myydään helkkaristi levyjä. Kun ihmiset ovat saaneet sen elämyksen siitä esityksestä, niin ne on todella valmiita ostamaan sen levyn ja nimmarin päälle. Niitä menee lootatolkulla. Luulen, että konserttisaliaulassa menee enemmän levyjä kuin paikallisessa levykaupassa viikossa.

– Meille tuli Juuri EMI:ltä viestiä, että ”täällä olisi kasa teidän levyjä, esimerkiksi Susanna Haaviston ”Kadonnut tie”. Mitä tehdään, laitetaanko roskiin, vai ostatteko halvalla?”

– Totta kai me ostettiin, ne on myyty kesäkuuhun mennessä! Aina kun lähdetään jonnekin niin lootat mukaan. Se on nappikauppaa, mutta aina kotiin päin.

 

Tikka lopettaa toteamalla, että HOMO! -albumin tekeminen oli jopa kovempi veto kuin Joulupukki ja noitarumpu. Yhteistä niille oli, että kumpikin oli omalla, mutta eri tavalla vaikeuksien kautta voittoon -tyylisiä vääntöjä.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja haastatteluita voit lukea tästä.

 

 

10.06.2018
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Kai Sinervo
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy